Miten osuikin tämän päivän luettavaksi Hannu Mäkelän teos Kivi. On aika helppoa kuvitella, millaista oli sikolätissä tai mökkipahasen ullakolla näinä päivinä 138 vuotta sitten. Mäkelä kuvaa, miten Kiven mieli askaroi kiihkeästi kaikessa menneessä ja yhä myös tulevaisuuden haaveissa - seikka, joka tuntuu epäuskottavaltakin, kun tietää Kiven sairaushistorian. Mutta loistava "nahkoihin menijä" tuo Mäkelä on, niin kuin oli myös Eino Leinon ja L. Onervan tapauksissa.
Mutta onnistuuko kukaan imitoimaan Kiven kieltä? En ole varma. Kiven kieli on kokonainen maailma. Se on paljon muutakin kuin sanoja ja poljentoa. Merkillistä on, että saatan kokea sen paikoin itselleni läheisemmäksi kuin tämän päivän teknoslangin tai poliittiset tai tieteelliset murteet. Kiven kuoleman ja minun syntymäni välillä ehti kulua 72 vuotta plus muutama tunti, eikä maailma niinä vuosina kauheasti muuttunut. Mitä sitten tapahtui, sille minulla ei ole sanoja - ei ainakaan näin pienessä tilassa.
Hiljattain kävin metsässä (raiskatussa sellaisessa), jossa tiedän olleen Paimen-Hilman mökin. Toistelin nimeä kuin runoa: Paimen-Hilma. Kirjoitan isolla kirjaimella molemmat osat. Kun mökki oli lahonut, jäi omenapuu. Kun omenapuu oli lahonut, jäi siirtolohkare. On sen päällä ollut hyvä istua ja laulaa, kutsua lehmiä ja lampaita, punoa tuohesta vasut ja helmet, tehdä sormuskin armaan sormeen - mielikuvan kannettavaksi.
Siirtolohkare on nyt tarvittu sepeliksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti