Myötähäpeä tuntuu sanana niin uudelta, että kurkkasin 60-lukulaista Nykysuomen sanakirjaa: ei ole siellä! Kielitoimiston uudessa sanakirjassa on. Mutta jos semmoinen tunne on olemassa, se on ikivanha.
Miksiköhän minä, vanha akka, kiusaannun ja vähän häpeänkin, kun Sofia Coppolan elokuvassa Somewhere nuoret, puolipukeiset naiset ovat tomppelimaisen miespäähenkilön (supertähden) leluja. Naisia roikkuu joka oksalla ja vaikka missä tangossa, tyrkyllä. Vieressä kasvaa päätähden 11-vuotias tytär. Mihin maailmaan? Mihin naiseuteen? Coppola vetäisee filmiin komean lopun, tendenssimäisen "äkkiherätyksen". Mutta sitä ennen nähty kertoo jotain sellaista länsimaisen naisen riistosta, etten oikein haluaisi siitä edes tietää. Ei esineeksi ja kauppatavaraksi muuttuminen hinnatta tapahdu. Siksi tulee mieleen, ettei burkhan alla taida olla tämän ahtaampaa.
Vähän samantapaisen elämyksen koin katsoessani dokumenttia Nokia Missiosta. Häpeän tunne tuli niin vahvaksi, että ihmettelin, miksi jatkoin katsomista. Ihmisten lietsominen eräänlaisen joukkohysterian valtaan, henkisesti alastomiksi riisuminen, on masokistista katsottavaa. On pelottavaa ja hävettävää nähdä, miten helposti ja miten halpahintaisin keinoin se onnistuu.
Kai tämä merkillinen "toisten puolesta häpeäminen" on meissä lajiominaisuus, osa lajisolidaarisuutta. Luulen, että se kehittyy hyvin varhain. Omalla kohdallani yksi alkuitu on osuuskaupan karkkijuna. Tolppailmoituksen mukaan karkkijunan piti olla kaupalla tiettynä ajankohtana. Äiti ja naapurin emäntä lastasivat lapset polkupyörien päälle ja lähdimme ihmejunaa katsomaan. Olin varma, että se on samanlainen kuin pääsiäiskortissa. Kiiltävä ja sininen. Liput liehuvat. Vaunut on lastattu täyteen karkkeja ja ikkunoista kurkkii keltaisia tipuja. Odotimme ja odotimme kaupalla. Mitään ei tullut. Paluumatkalla katselin äitien kasvoja. Ajattelin, että näin suurta häpeää ja tällaista lasten pettämistä he eivät voi ikinä antaa itselleen anteeksi. He puhuivat perunanistutuksesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti