Totuus on vaikea laji. Ihan niin kuin fiktiokin. Menin eilen Tampereen yliopiston alumnien keskustelutilaisuuteen Työväenteatteriin. Siellä muisteltiin yliopttaja Anna-Liisa Mäenpäätä, joka oli koulumaailman kunnioittama hahmo monta vuosikymmentä. Nyt Mäenpään ja runoilija Eeva-Liisa Mannerin ystävyydestä on tehty näytelmä. Pelkäsin, että jutusta väännetään ajan hengen mukainen, vihjaileva, arvaileva, tiirikoiva. Pelkäsin turhaan.
Olen itse ollut Anna-Liisa Mäenpään koulutettavana 1970-luvun alussa. Muistan korrektiuden, täsmällisyyden, vaativuuden ja etäisyyden. Siihen aikaan kouluttaja ja koulutettavat olivat etäisiä. Teitittely ja nuorten auskujen kutsuminen maistereiksi oli luonnollista. Jos opetusharjoittelija tunsi saaneensa aiheetonta kritiikkiä, hän sulki suunsa. Mutta huolta Anna-Liisa Mäenpää harjoittelijoistaan kantoi. Kun olin hakenut ensimmäistä opettajanpaikkaani, kuulin, että rehtori oli soittanut Mäenpäälle ja kysynyt, osaanko varmasti pitää kuria hemmotelluille tapiolalaislapsille. Oli varmaan pelännyt sitäkin, onko sieltä tulossa joku 60-luvun radikaali. Mäenpää oli puoltanut valintaani. Minulle hän lähetti postikortin ja neuvoi käyttämään enemmän huumoria ja vähemmän ankaruutta. Semmoinen oli nuorelle hyvä neuvo.
Tunsin etäisesti myös näytelmän toisen osapuolen, Eeva-Liisa Mannerin. Tein hänestä joskus yliopistolle harjoitustyön ja kaipasin vähän tukea joidenkin runojen tulkitsemiseen. Puhelinnumeroa ei löytynyt luettelosta, mutta kipaisin pudottamaan postiluukusta kirjeen. Jonkin ajan kuluttua "neiti Manner" soitti jostakin kioskista. Kuulin lanttien putoilun ja yritin olla lyhytsanainen, kun arvelin, että runoilijalla ei paljon lantteja ole. Sitten soi yllättäen ovikello. Se tapahtui kiirastorstai-iltana vuonna 1967 tai 1968. Hiljaisen oloinen runoilija istahti sohvalleni, selaili kokoelmaansa, jutteli niitä näitä. Vähättelikin tuotantoaan. Ujo opiskelija hämmentyi niin paljon, ettei osannut puhua mitään. Myöhemmät pikku kirjeet olivat antoisia, mutta murheekseni olen ne kadottanut. Minulle Manner oli runoilijoista ykkönen, ja olin tehnyt hänestä jo lukiossa esitelmän. Vammaisen ujona paapatin sen niin kovaa vauhtia, ettei kukaan ymmärtänyt mitään. Ujouden vastaveto oli, että panin esitelmän sanomalehteen, ja se julkaistiin semmoisenaan, lyhentämättä.
Niin sekavin tuntein ja niin vastentahtoisesti kuin aloinkin katsoa Mäenpäästä ja Mannerista tehtyä näytelmää, se kolahti silti. Alku vaikutti piinaavan teennäiseltä ja naiivilta, enkä aistinut häivähdystäkään niistä ihmisistä, joita oli tarkoitus kuvata. Kun näytelmän keinoihin "tottui" ja Churrianan ja Tampereen jänneväli dramatisoitui, aloin pitää esityksestä enemmän. Erilaiset planeetat kohtasivat, toisen erilaisuus kiehtoi ja hämmästytti, veti puoleensa ja aiheutti torjuntaa. Niinhän elämässä käy. Hipaistaan, jätetään jälki, liu'utaan taas etäämmälle.
Auvo Vihro on tehnyt ohjaajana pohditun työn, mutta aihe on vaikea. Lähteä nyt tekemään näytelmää kirjeenvaihdosta... Tämä työ unohtunee pian, mutta samalla näyttämöllä ammoin näkemäni Mannerin näytelmät Uuden vuoden yö ja Poltettu oranssi eivät koskaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti