VOI MINUA SOHELTAJAA

Kiukuttaa, kun en opi noudattamaan omia oppejani. Että tekstit tarkastetaan, ennen kuin niitä lähetetään yhtään mihinkään!!! Nyt näen, että viime kerralla olen vain nopeasti kirjoittaa soheltanut, juttua läpi lukematta. Muiden tekstejä en syynäile siltä kannalta, onko niissä virheitä tai "virheitä" - ei tarvitse, kun en enää ole työssä, ja monenlaiset poikkeamat ovat vain kielen normaalia elämää - mutta kyllä minua nyt hieman nolottavat viimekertaiset toistoni ja munaukseni.  Anteeksi, hyvät tarkkasilmäiset lukijat. Ystävällisiin kommentteihin palaan.

Nyt on kirjoitettava ilosta, vaikka luvattua aurinkoa ei näkynytkään tänään missään... Ensin kävi mukavia sukulaisia kylässä. Sitten pyöräilin taas Vapriikiin seminaariin - en moottoriurheilijoiden pippaloihin, vaikka sinnekin olisi kuulemma ollut mahdollista mennä, 600 muun vieraan joukkoon - vaan kuuntelemaan, mitä kuuluu tämän hetken Tornionlaaksoon ja mitä ruotsinsuomalaisten keskuuteen. Sanotaan, että kerran ruotsinsuomalainen, aina ruotsinsuomalainen, ja kai minunkin tapauksessani niin on. Pirjo Jukarainen esitteli tutkimustaan nuorista ihmisistä "rajan varjossa" eli hän on haastatellut nuoria Tornionjoen kahden puolen ja myös venäläisiä nuoria itärajan takana. Venäläisnuoret haluaisivat paljonkin kontakteja ja opiskelevat innokkaasti suomea, vaan kuinkas suhtaudutaan meillä... No muut tunnetut hankaluudet ovat myös esteenä.

Tornionlaakson meänkieli oli joskus stigma ja sen puhumisesta rangaistiin koulussa. (Klaus Härön Näkymätön Elina -elokuva on yksi koskettava kuvaus tästä aiheesta. Kun näytin sen joskus auskultanteilleni, he itkivät.) Nykyinen Haaparannan - Tornion kaksoiskaupunki edustaa ihan uudenlaista ajattelua. Rajaa ei käytännössä ole. Olen itse köröttänyt siellä autokyydissä maasta toiseen ja koko ajan oltiin samassa kaupungissa! Mutta tämä on historiallisesti perin uutta. Kun valtakunnanraja pamahti kielialueen keskelle vuonna 1809, sen vaikutus oli valtaisa, ei vain poliittisesti vaan myös psykologisesti. Pirjo Jukarainen kertoi, ettei edes vielä vuonna 2000 meänkieli ollut mitenkään "nuorten juttu". Nyt tilanne on toinen.

Tämä ilahduttaa minua ihan henkilökohtaisestikin, sillä en unohda ikinä semmoista Seskarössä vuonna 2002 pidettyä kirjoittajakurssia, jota sain olla vetämässä yhdessä Bengt Pohjasen kanssa. Kirjoittamisen kieliä oli kolme: suomi, ruotsi ja meänkieli! Penkti osaa näitä kaikkia, minä osaan kunnolla vain suomea, mutta voi miten hyvältä tuntui se monikielinen leirimme Sigurd Klockaren Jukolassa. Omimmat tuotteensa kukin kirjoitti omimmalla kielellään, mutta yhdessä teimme kolmikielisen näytelmän, joka tuntui jopa luontevalta!

Sivujuonne: Menin Jukolaan yöksi jo ennen kuin muu porukka tuli. Kiersin illalla ensi töikseni Mattis sjön ja järveltä tullessani huomasin mustan ruumisarkun nököttävän rakennuksen katolla. Se näytti siinä miljöössä vain kodikkaalta eikä häirinnyt untani. (Kuulin sitten, että se oli ollut jonkun näytelmän rekvisiittaa.)

Ruotsin Sisuradion pitkäaikainen toimittaja Liisa Paavilainen kertoili Vapriikin seminaarissa ruotsinsuomalaisten nykytilanteesta. Heidän asemansa on monella tavalla entistä vahvempi, lainsäädännöllä suojattu, mutta vähemmistön omasta aktiivisuudesta riippuu, mitä se saa aikaan. Olen paljon miettinyt sitä, että vähemmistön on todella oltava oma "sisällöntuottajansa" kulttuurin ja koulutuksen kentällä ja ihan koko omassa olemisessaan. Muuten ei tule mitään! Valtaväestö voi tarjota puitteita ja luoda edellytyksiä ja Suomesta päin täytyy tulla sivustatukea, kuten on tullutkin, mutta vain vähemmistö itse voi vähemmistökulttuuria luoda. (Olen pyörittänyt omaa lusikkaani siinä sopassa niin paljon ja niin kauan, etten puhu nyt siitä enempää. Joskus on ehdittävä kyllä koota vielä niitäkin juttuja.) Hätkähdyttävää on, että Ruotsissa ei kouluteta tällä hetkellä suomenkielisiä kotikielenopettajia. Tiedän, että tähän on montakin syytä, mutta minua harmittaa. Viimeisenä Uppsalan-vuotenani annoin jatkokoulutusta isolle kotikielenopettajien ryhmälle ja omaatuntoa ihan pistää! Opettajat kirjoittivat pitkän adressinkin sen puolesta, että homma olisi jatkunut ja minä vain lähdin Osloon...

Mutta jos en olisi ollut pitkään ulkomailla, en varmaan olisi ikinä oppinut tajuamaan äidinkielen merkitystä. Kun se kovertuu ihmisestä pois, mukana menee paljon muuta, koska kieli on niin paljon muutakin kuin kommunikaation väline. Stop nyt siitäkin aiheesta, sillä perästä kuuluu.

Oslosta vielä sen verran, että sieltäpä putkahti eilen postipaketti - ja millainen paketti! Kesällä Suomessa vieraillut entinen (ei kun myös nykyinen) suomen opiskelija, 93-vuotias mies, insinööri, luonnontieteilijä, oli kutonut minulle kiitokseksi pitkän huivin ja kirjoittanut monisivuisen suomenkielisen saatekirjelmän! Tällaisille teille, tällaisten ihmisten pariin on suomen kieli minut vienyt!!! Joissakin jutuissani olen siitä kirjoittanut, etteivät suomalaiset tiedä, millaisia ystäviä meillä on, sekä lähellä että kaukana. Joskus tuntuu, että me mökötämme liikaa joka ilmansuuntaan. Minä olen kulkenut maasta maahan ja paikasta paikkaan ja oppinut perin vaikeasti eli siis aidon suomalaisesti vähitellen avautumaan ja heittäytymään ja tutkimaan ja ihmettelemään, sanalla sanoen soheltamaan... Ei maailmaa tarvitse eikä kannata pelätä eikä itseään kannata ottaa aina kovin vakavasti.