Voisikohan vähitellen ruveta elämään eikä vain kitumaan... Ennen vanhaan sanottiin, että kevättä kynttelistä ja viime sunnuntaina oli kynttilän päivä. Kipaisin tuomiokirkkoon kuuntelemaan Soile Isokosken melkein uskomatonta laulua. Kirkko oli tuppitäynnä väkeä, kynttilät lämmittivät kauas.
Viikon muita lämmittäviä kokemuksia ovat olleet esimerkiksi Tulenkantajat-kirjakaupan avaus. Sanasato ja Savukeidas ovat lyöneet hynttyyt yhteen. Minua viehättää tuo idealismi. Että sellaistakin siis vielä on, ihan kuin jotain maanalaisia rihmastoja...
Tämä päivä kului Werstaalla Elävän kirjallisuuden festivaalissa. Parasta antia oli paneeli, jonka nimi ei ollut turhan vaatimaton: "Miten kirjallisuus pelastaa maapallon?" Panelisteina olivat Risto Isomäki, Saara Henriksson ja Tero Tähtinen. Isomäen kirjoja olen lukenut; muista vain arvosteluja. Isomäen tietovaranto on iso ja hän puhuu hyvin tyynesti - myös hyvin pelottavista asioista, jotka kyllä tiedetään, mutta jotka mielellään työnnetään esimerkiksi poliittisten agendojen pahnanpohjimmaisiksi. On epämiellyttävää muistuttaa, mitä vauhtia arktiset alueet sulavat, mitä vauhtia Siperian metaanipäästöt lisääntyvät - nopeammin kuin mikään taho osasi vähän aikaa sitten ennustaa. Venäjän tiedeakatemia on hyvin huolissaan. Venäjän poliitikot ovat huolissaan vain suurvalta-aseman jälleenrakennuksesta. Ei tässä hyvin käy, kyllä me sen jo tiedämme.
Isomäki muistutti siitäkin, mitä emme yleensä osaa kaivata ja murehtia. Emme jättiläispuita, jättiläismetsiä, joita Euroopassakin on ollut, emme valaitten valtavia laumoja, kun isot eläimet tulivat lötköttelemään rannoille ja tykkäsivät taputuksista. Asioista tietävät näitä osaavat surra, eivät ne, jotka ovat kasvaneet asfaltin päällä.
Esseistien paneeli haki virtaa toinen toistensa sanoista ja ajoittain löysikin sitä, mutta minusta tuntuu liioitellulta puhua esseebuumista ja panna otsikoksi "Vihan ja katkeruuden jälkeen". Täsmennystä kiitos, te kuningaslajin harrastajat.
Ja nyt odotan jo lukupiiriä, joka kokoontuu tiistaina. Käymme Tomas Tranströmerin kimppuun, kuvia kumartelematta, ilman ennakkoasenteita. TT on ylen palkittu runoilija ja vaikean maineessa, mutta luulen, että hänen tekstejään voi katsella kuin näkyjä tai unia. Niin ainakin minä teen. Ja miten monta vuotta onkaan työhuoneeni seinällä roikkunut runo, jonka loppusanoja rakastan: "Minulla on loppututkinto unohduksen yliopistosta ja olen yhtä tyhjäkätinen kuin pyykkinarun paita." Olen ollut koko ikäni unohduksen yliopiston opiskelija; muissa olen viihtynyt huonommin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti