VAPAA NAINEN - JA KISSAN VILLAT!

Elämässä on monenlaisia illuusioita. Minäkin kuvittelen aina välillä hallitsevani aikaani ja menemisiäni ihan itse - niinhän eläkeläisen pitäisi! Vaan herra se on rouvallakin, vai mitä tähän sanoisi. Perjantai oli ihana, lämmin päivä, joka sai minut lähtemään mökille. Kissan otin mukaan ja lämpöaalto taisi sekoittaa sen pään, kuten minunkin. Minä en kyennyt paljon kulkemaan metsässä jalkavaivan takia, mutta mikäs oli uidessa ihan pitkän kaavan mukaan, kun ilma oli 20-asteista ja vesi 13-asteista.

Seuraavaksi aamuksi varattu jalkaröntgen edellytti mökiltä pois lähtemistä jo perjantai-iltana, vaan mitä teki kissa! Kuikuili ovilla ja terassilla kunnioittavan välimatkan päässä naamallaan se ilme, että ei kannata yrittää mitään... Kyllä sillä nälkäkin oli ja minä järjestin tuoksuvan herkkulautasen, jota vein saunaan, saunankamariin ja vajaan. Julistin terassikauden päättyneeksi ja sisäruokintakauden alkaneeksi, mutta kissa oli toista mieltä. Sen katse oli paljonpuhuva: kuinka voit pitää minua niin tyhmänä, että kävelisin noin selvään ansaan! Näin ihanana päivänä ei kiinnosta kaupunkiin lähtö!

Kaikki kissanomistajat tietävät, kuka voittaa tämmöiset mittelöt. Kun ilta pimeni, minun oli lähdettävä. Tietysti jätin runsaat ruoat terassille ja menin kiltisti seuraavana päivänä röntgenini jälkeen kysymään, sopisiko herralle nyt kotimatka Tampereelle. Pienen harkinnan jälkeen se sopi eikä hän välittänyt vähääkään siitä, että minulla oli ollut lauantain varalle ihan toisenlaisia suunnitelmia. Kissa oli viettänyt yön vajassa ja näytti oikein tyytyväiseltä seikkailuihinsa. Naama kertoi, että kyllä minä tiedän, että sinä minut haet vaikka Timbuktusta ja vaikka keskellä yötä.

Tulkoon sekin kirjatuksi muistiin, että keskiviikkona tuntui melkein siltä kuin olisin saanut käydä vanhoilla jalanjäljilläni Uppsalassa... Tampereella on pieni ruotsinkielinen yhteisö ja sain puhua ruotsinkielisen diakoniapiirin jäsenille suomen murteiden ruotsalaisuuksista. Teimme lystikkäitä havaintoja. Olen monessakin yhteydessä kertonut kotimurteestani, jossa voidaan sanoa, että panes flikka förkkeli ettees ja ot siält senkist taltriikit... Varsinkin vanhempi porin murre on täynnä ruotsalaista sanastoa. Kirjakielessäkin on tekstityyppejä, joiden sanastosta 70 % voi olla skandinaavista alkuperää. Ruotsalaisuudet ovat kulkeutuneet jopa syvälle itämurteisiin saakka ja ovat elävinä muistoina pitkästä yhteisestä historiasta. (Niinpä en tajua ollenkaan niitä, jotka vouhottavat pakkoruotsista ja haluaisivat sen pois kouluistamme. On kuin sahattaisiin toista jalkaa poikki...) Tätä nykyä Tampereella on enää vain noin 1000 äidinkielenään ruotsia puhuvaa. Venäjänkielisiä on kaksi kertaa enemmän. Minä haluan sanoa kuin Pentti Saarikoski, että miltään kieleltä ei saa tukkia suuta... Ne ovat kaikki omanlaisiaan kurkistusaukkoja maailmaan. Saarikosken mukaan kielet ovat ihohuokosia, joita ilman ei maailma hengittäisi.

OLI ILO

Kalle Haataisen tapaan voisin kuitata kahdella sanalla kirjallisuuskokoontumisen Mummon Kammarissa. Oli todellinen ilo tavata kokeneita ja lukeneita ihmisiä ja puhua heidän kanssaan kielestä, murteista, koulusta, lapsuuden opeista. Mainiota porukkaa!

Tällaiset tapaamiset ja kokoontumiset ovat oikeastaan sielunhoitoa aikana, jolloin joka käänteessä puhutaan vain taloudesta. Kyllä humanistikin tietää, että talous luo monella tavalla raamit elämällemme, mutta on olemassa muitakin asioita. Jotenkin ne ovat viime aikoina jääneet ihan sivuun.

Odotan analyysejä tämän ajan hengestä, Zeitgeistista, joka on itselleni koko ajan oudompi. En voi olla ihmettelemättä, että hyväksi kehutun koulutuksen maassa kansanedustajille joudutaan tekemään ohjeistavia sanalistoja kartettavista sanoista. Voi herraisä! Ennen olisi tässä tilanteessa huudettu kansakouluja apuun! Siellä opetettiin haarukalla syöminen ja käsien pesu, jos kotona ei näitä asioita opittu. Asiallinen kielenkäyttö myös. Nyky-Suomi oirehtii niin oudosti, että olen tyytyväinen, etten ole enää tämän kulttuurin edustajana ulkomailla. Aikanaan (vuosina 1977-1995) se oli minulle mieluisaa työtä. En ole kulkenut pitkin maailmaa, mutta Ruotsin Luulajan ja Tanskan Esbjergin välillä olen ollut esitelmöitsijänä vaikka miten monessa paikassa, ja saanut aina kokea myönteistä kiinnostusta Suomea kohtaan. Tunsin olevani pienen, sisukkaan, kulttuuritahtoisen kansan edustaja. Kirjallisuus, design, musiikki, mentaliteetti - kaikki se kiinnosti yleisöä. Ainoat kiusaannuttavat kysymykset koskivat maahanmuuttajien vähäistä määrää ja suomalaista alkoholinkäyttöä. Vetosin sotakokemuksiin, evakkojen asuttamiseen, vaikenemisen ja yksinpärjäämisen eetokseen, joka on Suomessa vahva. Miehityksen kokeneet norjalaiset muistuttivat joskus, että jatkosodassa olitte kyllä "väärällä puolella", mutta moni tiesi myös Suomen tilanteen silloisen ongelmallisuuden.

Ja kyllähän joillakin tahoilla oli pantu merkille (ainakin Kööpenhaminassa ja Tukholmassa) nekin suomalaiset tulokkaat, jotka hakivat nimenomaan parempia sosiaalietuja. Heitä on ollut ajoittain runsaasti, mutta Suomessa heidät on kainosti unohdettu.

Mietin sitäkin, kuinka paljon kansanedustajan palkkaa ja statusta nauttivat ihmiset voivat oikein puhua läpiä päähänsä. Erään suusta kuulin eilen, että pian maaseudulla joka toinen vastaantulija on susi, karhu tai ilves. Sen maaseudun minäkin haluaisin nähdä! Ihan oikeasti! Maaseudun elävänä pitäminen on ongelma, mutta että tähän nyt vedetään taas sudetkin, joiden kantaa salakaadot ovat verottaneet raskaasti... Samainen edustaja puheli joskus jotakin koirien kanssa naimisiin menosta. Että siihen päädytään, jos sallivuus lisääntyy.

Tällaiset ilmiöt voisi jättää ihan omaan arvoonsa, ellei joutuisi näkemään sitä, että typeryys leviää kuin vedessä renkaat. Heiketen kyllä, mutta leviää kuitenkin ja hiljentää monia. Toisenlaisille keskustelijoille tulee tunne, ettei ole yhteistä kieltä, ei yhteistä tietopohjaa. Se on parlamentarismin ikuinen haaste. Kuten tiedetään, demokratia on perin huono järjestelmä, mutta tunnetuista ja kokeilluista paras...

PESTY MAAILMA

Elämä opettaa hiljaa kävelemisen taidon kuulemma kaikille - ja erityisesti niille, jotka vierittävät kiviä varpailleen... Olen yhä jalkainvalidi, mutta en kovin pahasti. Silti on pitänyt karsia menoja. Onneksi pyöräily sujuu hyvin.

Eilen pyöräilin katsomaan Aki Kaurismäen Le Havren. Elokuvasta on puhuttu niin paljon, että odotukset olivat kovat. Silloin pettymyskin vaanii lähellä. Mutta tottakai Kaurismäki tarjoilee kauniita unia. Maailma ei ole sennäköinen kuin hän ja muut humanistit toivoisivat. Elokuvan maailma on puhdas, pelkistetty. On helppoa tykätä siitä, että komerossa roikkuu yksi puku, yksi leninki. Kaikki turha on riisuttu pois. Esineet ja ihmisten katseet puhuvat. Kontissa tulleiden pakolaisten silmät riittävät kertomaan kaiken. Poliisit ovat vähän kuin seikkailuelokuvista ja komisariuskin osoittautuu sisältä pehmoiseksi. Koomisen vanhan rokkitähden konsertti onnistuu ja tuo apuoperaatioon tarvittavaa rahaa. Samalla kaavalla onnistui ravintolan avaaminen Kauas pilvet karkaavat -elokuvassa. Näihin satuihin tekisi kovasti mieli uskoa. Jossakin määrin jopa täytyy.

Minua huvittaa myös Kaurismäen toistuva hymyily ihmiselon pikku kommervenkeille. Kun aviomies menee sairaalaan katsomaan vaimoaan ja vie neilikoita (tietysti, neilikoita kuin Venäjällä), vaimo motkottaa, että tuhlaat. Mies puolustautuu: ostin kaikkein halvimpia. Korjaus tulee sekunnissa: ei kun kalleimpia. Olisihan kovin noloa väittää tuovansa vaimolleen kaikkein halvimpia kukkia... Raha on merkillinen mittari ja on hyvin paljastavaa, miten siitä puhutaan ja miten sitä käsitellään. Le Havressa sitä pannaan peltilaatikkoon tai kirjekuoressa taskuun, mutta se ei ole välinettä kummempaa.

Siksikin Kaurismäen pesty, pelkistetty maailma tekee sielulle hyvää. 

ESIMAKUA

Jaha. Tällaistako se sitten tulee olemaan - vanhuus nimittäin! En ole päässyt kolmeen päivään kulkemaan muuten kuin hiukan pyörällä, ja sekin on tapahtunut irvistellen. Sain idean suoristaa maalla olevaa sähkötolppaa ja kankesin ja lapioin soran ja kivenmurikat tolpan juurelta pois, jotta olisin voinut työntää pylvään suoraan. Kaikki onnistui siihen asti hyvin, kunnes iso, pyöreä murikka lähti vierimään ja vieri suoraan jalkapöytäni yli. Homma jäi silleen ja nyt istun kolmatta päivää sisällä, vaikka sää on ihana. Tylsää, mutta onneksi on paljon lukemista. Kjell Askildsenin matemaattisen tarkka kerronta viehättää minua ja edessäni on myös tanskalainen gradu Olavi Paavolaisesta. Se on mieluisaa luettavaa ja arvioitavaa, varsinkin, kun näkee, että kirjoittaja on osannut lukea myös sitä, mitä ei ole kirjoitettu. Se on tärkeä taito.

Kun konkkasin kauppaan ja edelläni asioi vanha rouva, joka halusi puhua, puhua, puhua kassanhoitajan kanssa, olin aivan kärsivällinen ja myötätuntoinen. Ajattelin, että nyt olen siinä koulussa, jossa opitaan unohtamaan kiire. Mutta peeveli, kun tekisi mieli puolukkametsään...

KULTTUURIPLÄJÄYKSIÄ KERRAKSEEN

Syksyn merkki se on, että "tapahtumat" ja muut performanssit vaihtuvat sisätilojen seminaareiksi. Mutta ähky meinasi tulla! Torstaina ja perjantaina oli Helsingissä tietokirja.fi -istunnot Tieteiden talossa ja ohjelma tosi kiinnostavaa. En voinut osallistua kuin torstaina, mutta olin ylen tyytyväinen antiin. Markku Jokisipilä, Jenni Kirves ja Matti Klinge pohdiskelivat tietokirjoja Suomen historian kipupisteiden kuvaajina - ja kävi aivan kuten odotin ja toivoin: tuommoinen kevyt sana kuin kipupiste ammuttiin alas. Historiassamme on paljon kipua, mutta ei se ilmene minään erityisinä pisteinä. Pidin Matti Klingen raikkaasta tuuletuksesta, kun pohdittiin, miksi Suomessa ilmestyy niin paljon sotakirjallisuutta. Kyllähän se tiedetään, että osittain se on myös viihdyttävää, ei vain valistavaa. Menneistä karmeuksista on mukava lukea nojatuolissa lukulampun alla...

Klinge murtaa mukavalla tavalla myös vakiintunutta termistöä. Olen hyödyntänyt ulkomaanlehtorina paljon hänen oppejaan, vaikka en ole koskaan opiskellut historiaa. Olen kuitenkin hänen perässään osannut korostaa, ettei Suomi ollut mikään alusmaa vaan itäinen osa valtakuntaa Ruotsin aikana (Klinge ei pidä edes termistä Ruotsin vallan aika). Autonomian aikana kuuluttiin integroituneena osana keisarikuntaan. Klingen mukaan meillä on taipumus vähän dualistiseen omakuvaan. Toisaalta ruikutetaan, että meitä on sorrettu - ja toisaalta: "Vi är så fina!" Luulenpa silti, ettei ole montakaan kansakuntaa, jolla ei olisi tätä taipumusta kaksoisnäköön. Keskustelussa sivuttiin myös sitä "kipupistettä", mikä vanhan rajan ylitys joillekin jatkosodan aikana oli. Tästä on viime aikoina puhuttu ja esitetty dokumentteja. Luultavaa on, että suurin osa sotilaista ei miettinyt paljonkaan koko asiaa. Olen lukenut aika paljon rivisotilaiden mentaliteetista ja siihen pätee se, mitä Veijo Meri joskus sanoi: Hyvä sotilas on sellainen, joka osaa sammuttaa aivonsa. Pohdiskeluja harjoitetaan jälkeenpäin. Tosi tilanteessa niitä voi harjoittaa vain komentava porras, jos sekään.

Olen yleensä kuunnellut mielelläni myös kirjoittavaa pappia Jaakko Heinimäkeä. Hän osaa viihdyttää yleisöänsä ja on mukavan kompleksiton teologiksi - tai siltä ainakin näyttää. Mutta hänen - kuten vaikka joskus Antti Eskolan - kohdalla alan joskus miettiä, voiko vaatimattomalla taustalla jopa diivailla. Monella minun sukupolveni suomalaisella on ylen vaatimaton tausta, niin minullakin. Heinimäki kertoi värikkäästi, miten kotona ei ollut kirjoja paitsi jokin seikkailusellainen ja miten kotiin tuli Hymy-lehti ja miten hänen varhainen lukutaitonsa paljastui, kun hän luki potalla ääneen Hymyä. Näinhän se on monen osalta mennyt, mutta vaatimattomalla taustalla voivat "leuhkia" vain ne, joiden osalta se on jäänyt huomattavan kauas taakse. Ihan väkisin juttuun tulee se sävy, että niin etevä ja pystyvä olin, että sieltä lähdin ja nyt olen tämmöinen... Ne, jotka elämä lannisti ja jotka lojuvat vaikka tässä lähikatuni penkeillä, eivät leuhki mistään.

Lauantaina oli työväenkirjallisuuden päivä Työväenmuseo Werstaalla. Se olikin oikein kutkuttavan antoisa päivä. Oli monta hyvää paneelia, mutta niistä olisi joutanut pois iankaikkinen vatkaaminen käsitteestä työväenkirjallisuus. Sitä on puitu niin kauan kuin minä olen ollut lukutaitoinen, ehkä kauemminkin. Aivan kuin ruotsinsuomalaiset eivät lopeta siirtolaiskirjallisuus-käsitteen pohtimista. Kannattaisi kirjoittaa enemmän ja paremmin ja vatkata vähemmän käsitteitä, sillä kuka niitä tarvitsee? Mihin? Kirjallisuus muuttuu aina rajusti ajan myötä ja nimikkeet vanhenevat siinä kuin vaatteet. Eniten jäi kutkuttamaan, mitä Lasse Lehtinen ja Hannu Rautkallio kertoivat Väinö Tannerista. Siitä, miten häneen on meillä "täytynyt" suhtautua. Kekkonenkin uhrasi ystävyyden, kun maan etu niin vaati. Dramaattiset, lakoniset päiväkirjat ovat löytyneet hiljattain Kaliforniasta, ja ne ilmestyvät edellä mainittujen herrojen kommentoimina kuukauden kuluttua. Odotan todella! Minunkin saamani historianopetuksen valossa Tanner jäi jotenkin varjomaiseksi hahmoksi, mutta hänen hartioillaan on ollut todella rankka vastuu silloin, kun Stalinin piti toimittaa Suomi itsenäisenä valtiona pois päiviltä.

Vanhan ystävän innostamana menin vielä tänään Kirjan aika -tapahtumaan Hämeenlinnaan. Nyt oli jo vuorossa päätöspaneeli ja mitäs, mielelläänhän sujuvaa esiintymistä kuunteli ja katseli, kun huumoriakin oli mukavasti höysteenä, mutta ikä alkaa tuntua tässä, että esimerkiksi puhe kirjoittamisen aiheista ja tekniikoista ei tuo enää mitään uutta. No kuinka voisikaan! Kirjoitustaito on vanhaa perua ja me kaksi vanhaa ystävystä olemme opettaneet kirjoittamista erinäisiä vuosikymmeniä. Tuula-Liina Varis esiintyi sekä Werstaalla että Hämeenlinnassa. Arvostan suuresti sitä konstailematonta tapaa, jolla hän kirjoittamiseen ja kirjailijuuteen (ah näitä nykysanoja) suhtautuu. Mistä johtunee, että vanhahkot naiset tuntuvat usein "sielullisesti tutuilta"............

HÄMMÄSTYTTÄÄ, KUMMASTUTTAA

Menin työntämään jo kauan sitten hahmotellun pikku jutun Hesarin Mielipide-palstalle. Lehti oli viisaasti karsinut joitakin änkyröintejäni ja varustanut jutun koskettavalla kuvalla. Autiossa maisemassa on iso kello, heiluri heiluu, kellon alla on pari piskuista ihmishahmoa, joilla on pitkät varjot... Väritys on sinertävä ja violetti. Niinpä! Tuo suuri heiluri heiluu kaikkien pään yllä, ja siitäkin juttu yritti muistuttaa.

Jo aamukahdeksalta sain ensimmäisen tekstarin. Sitten niitä tuli pitkin päivää, sähköpostia myös. Tänään vielä joku kiitti lehden sivulla. Olen aivan hämmästynyt, tietysti ilahtunutkin. Kirjoitin mielestäni itsestäänselvyyksiä siitä, miten vanhoihin ihmisiin tulisi suhtautua. Ihan siten kuin ihmisiin yleensä. Ei mitään sen kummempaa. Sillä samaa tietä kuljemme kaikki ja samoja olemme silloinkin, kun muisti alkaa pätkiä eikä kroppa tottele.

Runsas palaute osoittaa, että moni ajattelee näin.  Mutta ehkä on niin, että tämmöisistä asioista pitää silloin tällöin puhua. Yhteiskunnan rakennekin on semmoinen, että ihmisiä luokitellaan ja kategorisoidaan kevyin perustein. On "meitä" ja "muita". Itse olen mielelläni katsellut monien raja-aitojen yli, vaikka se ei ole aina helppoa. Eikä minua ole ajanut siihen minkäänmoinen erityinen rohkeus, vaan uteliaisuus. Uteliaisuus elämää kohtaan.

Joskus toivoisin lehdistöltä enemmän semmoista oikeaa uteliaisuutta. Kyllä elämän ilmiöissä riittää pohdittavaa ja tutkittavaa, mutta sanomalehdetkin kellertävät nykyään kummasti. Suhdesotkut ja muut höpötykset saavat ihmeesti tilaa. Alma Media on jo vuosia fanittanut jostakin syystä metsästäjiä ja lietsonut petopelkoa ja -vihaa. Hesari ei ole sortunut siihen. Tämän päivän Aamulehdessä levittäytyy seitsemälle palstalle juttu siitä, miten urheat miehet ovat saaneet muutaman sorsan hengiltä. Kuva on kuuden palstan levyinen. On siinä äksöniä...

KUOLEMAN PERUUTUS...

Ei ihminen ole järkiolento, vaikka semmoistakin erehtyy joskus luulemaan. Minua viisaammat sanovat, että lopulta esimerkiksi vaikeissa liikeneuvotteluissa tai poliittisissa kädenväännöissä kuvioon astuu tunne ja intuitio. Tietysti kaikkien päätösten väitetään perustuvan koviin faktoihin, mutta niin ei juuri koskaan ole.

Minä olin myös kypsytellyt päätöksen. Koonnut mieleeni monta järkisyytä, miksi kissani elämän olisi aika päättyä. Se on 11-vuotias (ei silti oikeastaan vanha kissaksi). Sillä on jokin syyhy, jonka takia se nuolee ja puree mahaansa kaiken aikaa, niin että maha on jo suurin piirtein karvaton ja ruvilla. Se oksentelee karvapalloja kaikkialle. Löydän klimppejä sohvalta, nojatuolista, patjaltani, valkoiselta matolta, tietokoneen näppikseltä ja niin edelleen. Kaikissa vaatteissani on aina kissankarvoja. Yksi pulma on se, että kissan erilaiset pedit vievät pienestä asunnosta ison tilan. Työpöydästä se on vallannut puolet. Kylppärin hiekkalaatikko haisee helposti...

No, nämä argumentit tunnustan heikoiksi. Kun eläimen ottaa, tietää ottaessaan, että siitä tulee siivoamista ja vaivaa. Yksi argumentti on myös se, että lähes 7-kiloisen kissan raahaaminen maalle - niihin kahteen paikkaan, joissa säännöllisesti käyn - julkisilla kulkuneuvoilla ruokakassien ja selkärepun lisäksi käy työstä. Olen kuin Rajamäen rykmentti noustessani linja-autoon tai junaan. Junassa kissan lippu maksaa melkein saman kuin emännänkin... - No juu, edelleen heikkoja argumentteja.

Poikani on kissalle hyvin allerginen. Hän pitää siitä paljon, mutta pärskiminen ja silmien kirvely alkaa heti, kun hän vierailee kotona. Yöpymäänkin hänen täytyy yleensä mennä muualle. Hankaluuksia, hankaluuksia.

Minä olen varsin liikkuva. Ulkomaanmatkoja ja Helsingin-matkoja tulee aika usein. Silloin on etsittävä kissalle hoitaja. Ja sillä on tylsää yksin. Onneksi samassa rapussa asuu entisiä, mukavia opiskelijoitani, jotka ovat aina olleet vapaaehtoisia. (Vai eivätkö he kehtaa sanoa vanhalle opettajalle, että voi peeveli, taasko...)

Niinpä mietin, että on tässä kylliksi perusteita kissan lähtöön. Muistelin äitiäkin, jonka oli pakko lähettää rakkaat lehmänsä osuusteurastamoon. Ei siinä kyynelehtiminen auttanut. No niin, tilasin eutanasian lääkäriltä tiistaiksi, 16.8., klo 12. Aamuyhdeksältä katselin kauniisti kippuralla nukkuvaa kissaa. Ajattelin, että kolmen tunnin päästä sinua ei ole... Tietysti aloin itkeä. Kymmeneltä silittelin sitä ja sanoin mielessäni, että kaksi tuntia elinaikaa... Nyt jo kissakin kastui kyynelistäni. Yhdeltätoista koetin työntää sille jotain herkkua ja tunsin itseni hirviöksi ja petturiksi. Puoli kahdeltatoista lähdettiin kotoa, kissa tutussa korissaan. Eläinlääkärin vastaanottohuoneessa katselin onnellista nuortaparia kolmen nuoren kissan kanssa. He olivat tulleet hakemaan rokotuksia. He näkivät päältäni, mikä oli minun asiani. Varttia vaille 12 kuului eläinlääkärin kutsu: "Kasper!" Nostin kissan tutkimuspöydälle, nuori lääkäri tutkaili ja tunnusteli, silitti kyynelistäni kastunutta kissaa ja selitti, miten kivuttomasti kaikki käy. Ja että uurnankin saan tilata itselleni, jos haluan.

No asia oli minulle aivan selvä. EI! EI! EI! Pyysin lääkitystä eli antibioottisalvaa kutinaongelmaan. Toinen lääke annettiin mahdollisten ulkoloisten karkotukseen. Saman tien kissan päähän pantiin tötterö, jotta se ei pääse nuolemaan itseään. Tulimme kotiin. Minä olin ehkä enemmän "kuolleista herännyt" kuin kissa ja 75 euroa köyhempi. Tuntui, että sitä oli sopimatonta edes ajatella. Tein soittokierroksen ystäville, joille olin jo ehtinyt sanoa, mitä kyseisenä päivänä tapahtuu. Illalla kälyltä tuli suuri kukkalähetys. Hänkin ehti jo elää mukana menetyksen ja sitten peruutuksen.

Tietysti nykyajan kaupunkilaisen suhde eläimiin on erilainen kuin entisajan maalaisten. Lemmikki on ystävä ja kumppani, mutta on tässä muutakin. Kun tulee vanhaksi, kaikkea elämää alkaa kunnioittaa entistä enemmän. Jokaisessa elämässä on jotakin ainutlaatuista. Tällä hetkellä rakas tötteröpääni nukkuu sängyllä eikä aavista, millaisen draaman olen käynyt läpi. Tai ehkä aavistaakin... Se katsoo minua kysyvän näköisenä syvänkultaisilla silmillään.