Sisäisessä kalenterissani vuosi jakautuu kahtia niin, että kevyttä ja ihanaa aikaa on huhtikuun puolivälistä lokakuun puoliväliin (ja tähänkin tarvitaan hieman itsepetosta) ja sinniteltävää aikaa on se toinen puoli. Kun on ollut paljon töitä ja harrastuksia, sekin on livahtanut nopeasti, mutta kuinka käy eläkeläisen...
Entistä enemmän olen alkanut miettiä, mitä ihmettä tehtiin lapsena kaikki pitkät pimeät illat. Muistan merkillisen vähän. Kirjoja ei kovin monta ollut. Sanomalehtien syrjiin kirjoittelin ja piirsin. Äidin keittokirjan kanteen kirjoitin kirjettä tädille. Itsekin me lapset keksimme joitakin pelejä ja kilpailuja. Käsitöitäkin tein, mikä tarkoittaa sitä, että kudoin. Äidin Husqvarna ei minua totellut vaan sotki langat. On kummallista, etten pysty palauttamaan mieleeni, miten illat kuluivat. Läksyjäkään en luultavasti paljoa lukenut. Radiosta kuunneltiin joskus kuunnelma. Kyllä me joskus tappelimmekin, kun muistan, että joskus minä sain rangaistukseksi seistä ovisuunurkassa ja pikkuveli uunin nurkassa.
Nykyisessä elämänvaiheessa on taas keksittävä itse pimeyden vastalääkkeet. Vapaaehtoistyö on yksi parhaista. Kuten tiedetään, siitä saa eniten itse. Kävin taas pitämässä pientä kirjallisuuspiiriä eräässä hoitokodissa. Kuulijakunta eli vahvasti mukana ja osallistui keskusteluun, ja sehän on minulle aina kuin tulta tappuroihin. Muistelimme vanhojen ihmisten kuvauksia kirjallisuudessa. Miten ne tulevatkin nyt liki aivan toisella tavalla kuin ennen! Vanhat vahvat naiset ovat niin yleisiä kirjallisuudessamme, että kysymyksessä on jo klisee - Lemminkäisen äidistä alkaen - mutta kun otin loppukevennykseksi Haanpään Päntän äijän vajoamisen, sain terävimmän tulkinnan tuosta ukosta, mitä olen koskaan kuullut. Hänhän haluaa olla julkkis! Tietysti. Itsepäinen, toistuva heikolle jäälle meneminen ja kylänmiesten toimin tapahtuva dramaattinen pelastaminen tarjoavat hetkeksi huomiota. Saa hetken olla keskipisteenä, saa ryypyn pontikkaa, ja akkojen suut käyvät. Julkkishan semmoinen on! Ja julkisuudenkipeys taitaa olla meissä tavallisempaa kuin heti tajuammekaan. Olen ihmetellyt, kun lapset ilmoittavat haluavansa isona julkkikseksi - alaa mitenkään määrittelemättä. Ennen vanhaan haluttiin lääkäriksi tai rakennusmieheksi tai veturinkuljettajaksi. Tämän ajan henki on, että naaman pitää näkyä.
Joku viisaista keskustelijoista heitti esiin senkin, että eräänlaista julkisuuden hakemista on oikeastaan myös kaikki kirjoittaminen. Tietysti, ellei sitten kirjoita vain päiväkirjaa, jonka polttaa saunan pesässä. Tai ehkä julkisuus on tässä sittenkin hiukan vino sana. Kysymys voi olla halusta jakaa ajatuksia toisten kanssa. Muistan jostain vuosikymmenten takaa Annika Idströmin esitelmän, jossa hän sanoi, että kaikki kirjoittaminen on kuin huutaisi I, I, I eli tuo tarkoittaa "ai, ai, ai", siis minä, minä, minä! Katso asioita minun(kin) tavallani! Kaikilla on ymmärretyksi tulemisen tarve.
Samaa kyytiä ehdin vielä Mummon Kammariin, jossa Panu Rajala kertoi uudesta Aho-kirjastaan. Sali oli tupaten täynnä kuulijoita, Ahonsa lukeneita. Esitelmä keskittyi enemmän Ahon elämään kuin tuotantoon ja hyvä niin. Luulen, että juuri tämä näkökulma oli yleisön mieleen. Kaikki kuulijat olivat jo senikäisiä, että tietävät, ettei elämä ole suora polku. Suvaitsevaisuus ja ymmärtämys karttuu matkan varrella. Ahonkin elämänkiemurat lähinnä hymyilyttävät. Muinainen tv-draama Venny sai Rajalalta yhtä tylyn arvion kuin on saanut muiltakin: tekijät eivät olleet tajunneet ajan henkeä. Kenraalitar Järnefelt ja kirjailijanplanttu Brofeldt eivät todellakaan ole voineet käyttäytyä kuin tämän päivän teinit, mutta molemminpuolinen tunteen palo ja ihailu on ollut väkevää.
Saman tien palasi mieleen sekin, miten suomenmielisiä Järnefeltit olivat. Olen lukenut Elisabethin kirjeitä, jotka hän itsepäisesti kirjoitti suomeksi, niin vaikeaa kuin se hänelle, saksalais-balttilaisen aatelissuvun jälkeläiselle olikin. Hienostotyttö Pietarista sopeutui hyvin Suomeen ja pani lapsensa suomenkieliseen kouluun, ympäristön kauhuksi. Järnefeltien, Snellmanin, Runebergin ja monen muun ruotsinkielisen ansiota oli, että suomesta kehittyi ällistyttävän nopeasti kulttuurikieli. (Kuka mahtaisi kertoa tästä tämänpäiväisille ruotsin vastustajille...)
No juu, ei kukaan. Pohjoismaisuus ei ole kovassa huudossa, vaikkei meillä mitään muutakaan yhtä luontevaa viiteryhmää ole. Ajattelin tätä käydessäni viikolla Tanskan ja Ruotsin konsulaattien piskuisessa kutsuvierastilaisuudessa. Konsulaatit muuttivat taloon, josta Ruotsin konsulaatti on muuttanut pois 106 vuotta sitten. Paikka on hyvä ja keskeinen, sijaitsee Finlaysonin alueella. (Nyt selvisi sekin, miksi koskessa sijaitsee Konsulinsaari!)
Toinen pohjoismainen "elämys" oli Johanna Koiviston väitöstilaisuus. Koivisto on vertaillut väitöskirjassaan vuosien 2002 ja 2004 EU-kirjoittelua Aamulehdessä, Helsingin Sanomissa, Svenska Dagbladetissa ja Dagens Nyheterissä. Artikkelit on tutkittu yhden kuukauden ajalta kumpanakin vuonna. Edellisenä vuonna kymmenen uutta maata sai EU-jäsenyyden ja 2004 niiden jäsenyys astui voimaan. Artikkeleita on 139. En tiedä, onko se vähän vai paljon, mutta uskoni tiedonvälitykseen uhkaa joskus rapistua. Suomessakin on valtava määrä ihmisiä, joita mikään tiedonvälitys ei tavoita, ja monissa muissa maissa vielä paljon enemmän. Eikä tiedon vastakohta ole tietämättömyys, vaan ennakkoluulot. En tiedä, voiko sitä edes ihmetellä. Suurin osa maailman ihmisistä kamppailee jokapäiväisestä leivästään arkisten huoltensa keskellä ja valtarakenteet ovat hyvin kaukaisia asioita. Kun oman elämän vaikeudet kasvavat suuriksi, keittää yli ja alkaa vaikka "arabikevät". Silloin uskotaan ketä tahansa "muutoksen" lupaajaa. Näin se aina menee. (Voi minua vanhaa skeptikkoa!)
Tänään on Ahvenanmaalla luvattu "uuden" politiikan alkavan. Joka puolella alkaa aina uusi. Joka on hyvin pian vanhaa... Oliko se Hermann Hesse, joka kirjoitti: oi ihana elämä, miten teet kylläiseksi ja väsyneeksi...
maanantai 17. lokakuuta 2011
sunnuntai 9. lokakuuta 2011
KAIKEN KESKELLÄ KIELI
Olen vääräoppinen. Olen usein vääräoppinen. Eilen nähty Turun Anna Karenina ei ollut minulle "vuoden teatteriesitys", mutta monille on ollut. Toki se oli intensiivinen ja kaapit kaatuilivat ja ovet paukkuivat ja esineet lentelivät ja vesi virtasi (mutta merkityksettömämmin kuin Kristian Smedsillä) ja näyttelijät olivat tosi kovilla (Stefan Karlsson pyöri kärrynpyörää melkein koko ajan ja Krista Kosonen juoksi välillä ilkosillaan), mutta mitään vivahteikasta intohimodraamaa tämä ei ole! Yli nelituntinen näytelmä HUUDETAAN läpi ja tempo on niin nopea, ettei sanoista saa selvää. En voi olla arvailematta, mitä on vaikuttanut se, että ukrainalainen ohjaaja Andriy Zholdak ei osaa suomea. Kai silloin luottaa volyymiin, kun ei voi luottaa sanoihin. Vanha totuus on, että kuiskaus voi olla paljon tehokkaampi viesti kuin huuto. Tämä esitys vertautui mielessäni jotenkin oopperaan, lähestyi oopperan "kieltä", mutta ei tämäkään vertaus oikein toimi.
Kielestä puheen ollen... Tulipa luettua Ulkomaanlehtoriyhdistyksen 40-vuotisjuhlakirja Suomea pitkin palloa. Sitäkin voi kummastella, että suomea opetetaan "pitkin palloa" ja vielä enemmän sitä, että meitä lähtijöitä on ollut vaikka mihin. Ihan vapaaehtoisesti. Joku on asunut kirkon parvella Marinmaalla, kun muutakaan yösijaa ei ole järjestynyt, joku on kykkinyt reisilihakset pinkeinä moskovalaistoaleteissa, joku opetellut aitoromanialaisen selviytymisstrategian, että ei leivälle samaan aikaan sekä levitettä että juustoa, vaan jompaakumpaa ja ohuelti. Ja mukaan on pitänyt varata pienempiä farkkuja. Tulleissa on pengottu ja käännetty ja väännetty ja tehty ruumiintarkastukset ja opetusmateriaalia on hakattu rämillä kirjoituskoneilla hartiat kipeinä monen kalkkeripaperin kanssa. Asuntoloissa ja luentosaleissa on esimerkiksi Kiinassa kökötetty 10 asteen lämpötilassa hengitys höyryten.
Mitähän outoa, masokistista ihmislajia me lehtorit olemme, kun kaikkien artikkeleissa kuultaa silti ilo ja kaipaus! Että takaisinhan sinne kummallisiin paikkoihin on joskus päästävä... Toki lehtorit myöntävät auliisti senkin, että kaikissa vaikeuksissa helpotti tietoisuus siitä, että he pääsevät myös lähtemään pois toisin kuin paikalliset ihmiset, joista löytyi usein unohtumattomia ystäviä. Omat pohjoismaiset seikkailuni kalpenevat Romaniassa, Bulgariassa, Venäjällä, Kiinassa työskennelleiden lehtorien kokemusten rinnalla, mutta kyllä minäkin jossakin Åstorpin aseman puupenkillä vietetyn aamuyön jälkeen mietin, millä asialla oikein olen... Silloin oli vain juna juuttunut lumeen. Ei siinäkään paljon eksotiikkaa ollut, että Århusissa asuin "Kalamajassa". Annoin tämän nimen asunnolleni, koska alapuolen kalakaupasta tulivat aina vahvat aromit. Talossa oli silloin vielä yhteissuihku, jonne sai laskeutua kapean kapeita portaita (semmoisia että raskausmahani juuri ja juuri mahtui kääntymään kurveissa) toivoen, ettei olisi jonoa. Kalamajasta muutin turkkilaislähiöön, jonka betonimiljöö oli moderni mutta epäkodikas. Oslon pakistanilaislähiössä taisi suurimmaksi seikkailuksi jäädä vahva vesimassa pesutuvan lattialla. Hämmästyneen näköinen mies kahlasi pohkeita myöten vedessä ja kun kysyin, mistä kaikki tämä vesi on tullut, hän vastasi: Pakistanista! Hän oletti, että me kaksi maahanmuuttajaa alamme siinä turista, mistä olemme tulleet tämän virtaavan vesimassan keskelle... Minä, rationaalinen, tylsä pohjoismaalainen ryntäsin kuitenkin lukemaan seinille ripustettuja, monenkielisiä ohjeita, miten tulvaa voisi hallita.
Ei, vettä ei voi hallita eikä elämää eikä kieliäkään, mutta se jäi vähän nyppimään, että mainitussa juhlakirjassa on kielenhuolto jäänyt tekemättä. Ei saisi - suomen lehtorien kirjassa!
Kielestä puheen ollen... Tulipa luettua Ulkomaanlehtoriyhdistyksen 40-vuotisjuhlakirja Suomea pitkin palloa. Sitäkin voi kummastella, että suomea opetetaan "pitkin palloa" ja vielä enemmän sitä, että meitä lähtijöitä on ollut vaikka mihin. Ihan vapaaehtoisesti. Joku on asunut kirkon parvella Marinmaalla, kun muutakaan yösijaa ei ole järjestynyt, joku on kykkinyt reisilihakset pinkeinä moskovalaistoaleteissa, joku opetellut aitoromanialaisen selviytymisstrategian, että ei leivälle samaan aikaan sekä levitettä että juustoa, vaan jompaakumpaa ja ohuelti. Ja mukaan on pitänyt varata pienempiä farkkuja. Tulleissa on pengottu ja käännetty ja väännetty ja tehty ruumiintarkastukset ja opetusmateriaalia on hakattu rämillä kirjoituskoneilla hartiat kipeinä monen kalkkeripaperin kanssa. Asuntoloissa ja luentosaleissa on esimerkiksi Kiinassa kökötetty 10 asteen lämpötilassa hengitys höyryten.
Mitähän outoa, masokistista ihmislajia me lehtorit olemme, kun kaikkien artikkeleissa kuultaa silti ilo ja kaipaus! Että takaisinhan sinne kummallisiin paikkoihin on joskus päästävä... Toki lehtorit myöntävät auliisti senkin, että kaikissa vaikeuksissa helpotti tietoisuus siitä, että he pääsevät myös lähtemään pois toisin kuin paikalliset ihmiset, joista löytyi usein unohtumattomia ystäviä. Omat pohjoismaiset seikkailuni kalpenevat Romaniassa, Bulgariassa, Venäjällä, Kiinassa työskennelleiden lehtorien kokemusten rinnalla, mutta kyllä minäkin jossakin Åstorpin aseman puupenkillä vietetyn aamuyön jälkeen mietin, millä asialla oikein olen... Silloin oli vain juna juuttunut lumeen. Ei siinäkään paljon eksotiikkaa ollut, että Århusissa asuin "Kalamajassa". Annoin tämän nimen asunnolleni, koska alapuolen kalakaupasta tulivat aina vahvat aromit. Talossa oli silloin vielä yhteissuihku, jonne sai laskeutua kapean kapeita portaita (semmoisia että raskausmahani juuri ja juuri mahtui kääntymään kurveissa) toivoen, ettei olisi jonoa. Kalamajasta muutin turkkilaislähiöön, jonka betonimiljöö oli moderni mutta epäkodikas. Oslon pakistanilaislähiössä taisi suurimmaksi seikkailuksi jäädä vahva vesimassa pesutuvan lattialla. Hämmästyneen näköinen mies kahlasi pohkeita myöten vedessä ja kun kysyin, mistä kaikki tämä vesi on tullut, hän vastasi: Pakistanista! Hän oletti, että me kaksi maahanmuuttajaa alamme siinä turista, mistä olemme tulleet tämän virtaavan vesimassan keskelle... Minä, rationaalinen, tylsä pohjoismaalainen ryntäsin kuitenkin lukemaan seinille ripustettuja, monenkielisiä ohjeita, miten tulvaa voisi hallita.
Ei, vettä ei voi hallita eikä elämää eikä kieliäkään, mutta se jäi vähän nyppimään, että mainitussa juhlakirjassa on kielenhuolto jäänyt tekemättä. Ei saisi - suomen lehtorien kirjassa!
perjantai 7. lokakuuta 2011
VAJAATA VAI TÄYTTÄ ELÄMÄÄ?
Leena Krohnin vanhan hyvän lauseen mukaan elämään ei totu. Minä sanon, että konkkaamiseen ei totu. Olen aina ollut liikkuva eikä kohdalle ole osunut sellaisia sairauksiakaan, jotka olisivat pahemmin pysäyttäneet.
Ja sitten tulee mokoma kivi ja mokoma murtuma ja konkkaan jo kuudetta viikkoa ja koen elämän jotenkin "vajaaksi"! Testailen ajatuksiani: entä jos en liikkuisi kunnolla enää koskaan? Katselisin vain, miten tuuli kieputtaa vaahteroiden siemeniä, jotka pyörivät ilmassa hurjaa vauhtia kuin pienet propellit. Katselisin vähitellen riisuutuvia puiden oksia, pilviä, harakkaa vastapäisen talon katolla. Semmoinen on monen todellisuutta. Vähempikin on. Eilen oli Hesarissa koskettava juttu nuoresta miehestä, jonka silmät toimivat, ei mikään muu. Luulen, että olemme yleensä aika huonoja tajuamaan, että vammaisen ihmisen sisäinen todellisuus on silti yhtä iso ja yhtä tosi kuin muidenkin, voi olla isompikin. Nuori mies sanoi, että onni on sitä, että tyytyy siihen, mitä on.
Minä en voi kenkkajalkaisenakaan valittaa tapahtumattomuutta. Tiistaipäivä kului Ikääntyvien yliopiston valtakunnallisessa seminaarissa, jolla oli hyvä otsikko: Myytit murtuvat. Olen sen verran työskennellyt ikäihmisten parissa, että tiedän hyvin, miten siellä todella murretaan myyttejä. Ikäihmiset ovat ihan "tosia" ja pohtivia ja eläväisiä, vaikkeivät nuoret sitä aina usko.
Myytit murtuvat -seminaariin oli saatu paikalle jopa kiireinen Pekka Himanen. Hän on ilmiö, joka jakaa mielipiteitä, mutta minä kuuntelen hyvin mielelläni hänen hyvin epäsuomalaista positiivisuuspuhettaan. Ei hän käytä tätä sanaa, vaan korostaa, miten jokaisessa on piilossa monenlaista hyvää, joka ei pääse / ole päässyt esille. Tiedän, että ainakin meidät sota-ajan sukupolvet on opetettu vaatimattomuuteen ja näkymättömyyteen ja itsensä alentamiseen. Vaikea silloin on muitakaan kehua. Himanen luki ujostelematta kauniin viimeisen kirjeen, jonka oli saanut von Wrightiltä, ja on kyllä helppo kuvitella, että von Wright on hieman kohottanut kuuluisia kulmakarvojaan, kun parikymppinen nuorukainen tulee kynnykselle ja sanoo, että hänellä olisi uusia näkökulmia Russelliin ja Wittgensteiniin... Himanen ei ole koskaan pannut omaa kynttiläänsä vakan alle, mutta tuskin toistenkaan. Ei hän ujostele kertoa, että luki vuodessa maisteriksi ja teki toisena vuonna väitöskirjan. Siivoojaisoäitiään hän kunnioittaa elämää ymmärtäneenä mestarina, mutta mikä minun on, kun sittenkin olen hiukan allerginen näille sankaritarinoille... Köyhä, kahta työtä tehnyt isoäiti oli säästänyt ruokamenoissaan, jotta saattoi tarjota kerran viikossa lapsenlapsille kampaviinerit. Minun tekee mieleni sanoa, että Pekka, Pekka, näitä tarinoita on tämä maa pullollaan, mutta näillä tarinoilla leuhkivat vain kaltaisesi supertähdet.
Iltapäivällä esiintyivät "maakunnat" eli ikääntyvien yliopistotoiminnan edustajat eri puolilta Suomea. Mahtavan paljon mahtavan aktiivista väkeä, joka kaataa raja-aitoja. Hanna Ojala kävi sitten vielä läpi niitä jännitteitä, joita toimintaan kytkeytyy. Hänen saamansa haastatteluvastaukset ovat provosoivan kiinnostavia. Hannan paksu väitöskirja Opiskelemassa tavallaan ilmestyi lähes vuosi sitten, ja kirjoitin siitä pienen esittelyn Hiidenkiveen (surren sitä, miten pieneen tilaan arvostelut on nykyään pakko puristaa).
Tampereen kaupungin kunniaksi on sanottava, että se kutsui koko konkkaronkan iltatilaisuuteen Raatihuoneelle. Polkupyöräni kunniaksi sanon sen, että ehdin vielä samana iltana vetämään Pohjola-Nordenin lukupiiriä. Pidän paljon pienestä, kurittomasta piiristämme, jossa vapaat assosiaatiot virtaavat ja ottavat kaikua toisistaan. Niinkin vaikeasta ja syvältä rouhivasta kirjailijasta kuin Kjell Askildsenista otimme selkävoiton... Hän panee aavistelemaan hyvin tummia, hyvin syviä pohjavirtoja. Siinä se taito onkin. Ihastuin itse Oslossa parikymmentä vuotta sitten johonkin Askildsenin novelliin ja käänsin sen opiskelijoiden kanssa Parnassoon. Taisi olla Et stort øde landskap. Mieleeni jäi ajatus, ettei kukaan ole kuvannut sunnuntai-iltapäivän seisahtuneisuutta yhtä hyvin.
Keskiviikkona yksityisasiat veivät minut Helsinkiin ja kävelin jopa Luotsikatua, jossa olen ollut töissä 60-luvun alussa. Ei elämä kovin lyhyt ole, jos katsoo tästä vinkkelistä... Ei ollut enää Oka Kahvin kylttiä missään eikä kahvin tuoksua, ei Pauliginkaan. Okassa olin monissa tehtävissä, mutta parhaiten muistan sentraalisantran roolin, kun piti nopeasti vastata Oka-Kahvi-Oka-Kaffe, ja siitähän tuli ihan jotain ka-ka-ka. Puheluita yhdistettiin siihen aikaan keskuksesta ja tunnustan, että EN kuunnellut, vaikka varmaan olisin voinut...
Torstaina pinkaisin uudelleen Helsinkiin Ledarskap och kommunikation -seminaariin. Pääsin tämmöiseen Tanska-yhdistyksen edustajana ja on silkkaa luksusta kuunnella hyviä, persoonallisia esiintyjiä. Eniten antaisin ruusuja ruotsalaiselle seniorikonsultille Totte Cederlundille, joka jaksaa korostaa eräänlaista siviilirohkeutta. Avoimessa, turvallisessa yhteiskunnassa pitää mielipiteiden virrata. Våga ha åsikter! Var personlig! Tiedänhän minäkin, vanha konkari tämän, mutta tosiasia on sekin, että suomalaiset uskaltavat keskusteluissaan yleensä olla reippaammin eri mieltä kuin ruotsalaiset, ainakin tietyissä tilanteissa. Etnografit ovat osoittaneet, että ruotsalaisissa keskusteluissa pyritään viimeiseen asti välttämään konflikteja, suomalaisissa ei niinkään. (Yksityisissä "tutkimuksissani" olen kyllä havainnut, että meillä keskustelujen tyylipisteet laskevat nopeasti, kun ollaan eri mieltä.)
Eva Biaudet on myös hyvä ja monitietoinen esiintyjä, mutta aikapaine teki sen, että isoja tasa-arvokysymyksiä täytyi laukata läpi hirmuista vauhtia. Päivän väriläiskä oli urheiluvalmentaja, Suomessa asuva ruotsalais-norjalainen Magnar Dalen. Hän esitti teräviä havaintoja eri Pohjoismaiden eroista suhteessa urheiluun. Ajattelin, että samanlaisin silmin olemme näitä kansallisia eroja katselleet, vaikka minä en seuraa urheilua. Mutta täysin allekirjoitan suomalaisen mustuuden ja synkkyyden ja "ei tästä mitään voi tulla" -hengen, ja sitten, kun onnistutaan, menee täysin överiksi. (En tunne asiaa, mutta olen joskus mietiskellyt, onko muissa Pohjoismaissa yhtä paljon urheilun tähtikultin uhreja kuin meillä.)
Isoksi arvoitukseksi mieleeni jäi Nord Streamin edustus. Kovat on lobbarit asialla, yhä... Ihan kuin nyt olisi kaikkien aikojen ympäristöjärjestö kysymyksessä. Löysin kansiostanikin esitteen, jonka mukaan "Nord Stream toteuttaa kaikkien aikojen laajinta Itämeren kasviston ja eläimistön ympäristötutkimusta". Kaiken muun hyvän (?) lisäksi nyt raivataan ne loput miinatkin pois, joita varsinkin Suomen aluevesillä on paljon. Eli siis "pelkkää hyvää". Anteeksi, en niele!!!
Maailma on kaasuputkineen kaikkineen menossa niin totaalisen hulluun suuntaan, että miten tässä kyydissä voisi ollenkaan olla mukana, jos ei olisi joitakin semmoisia lyhtyjä kuin Tomas Tranströmer. Ihanaa, että hän sai Nobelin. (Vaikka minä taisin toivoa sitä vielä enemmän David Grossmanille, joka on pystynyt tekemään Lähi-idän hiidenkirnua käsitettävämmäksi. Kauhea se on ja syvä ja loputon.) Mutta Tranströmer! Hänen Madrigaali-runonsa oli työpaikallani seinässä vuosikaudet. Sen viimeiset sanat ovat "minun sanojani" juuri sillä tavalla kuin parhaat kirjailijat kirjoittavat meidät: "Minulla on loppututkinto unohduksen yliopistosta ja olen yhtä tyhjäkätinen kuin pyykkinarun paita."
Ja sitten tulee mokoma kivi ja mokoma murtuma ja konkkaan jo kuudetta viikkoa ja koen elämän jotenkin "vajaaksi"! Testailen ajatuksiani: entä jos en liikkuisi kunnolla enää koskaan? Katselisin vain, miten tuuli kieputtaa vaahteroiden siemeniä, jotka pyörivät ilmassa hurjaa vauhtia kuin pienet propellit. Katselisin vähitellen riisuutuvia puiden oksia, pilviä, harakkaa vastapäisen talon katolla. Semmoinen on monen todellisuutta. Vähempikin on. Eilen oli Hesarissa koskettava juttu nuoresta miehestä, jonka silmät toimivat, ei mikään muu. Luulen, että olemme yleensä aika huonoja tajuamaan, että vammaisen ihmisen sisäinen todellisuus on silti yhtä iso ja yhtä tosi kuin muidenkin, voi olla isompikin. Nuori mies sanoi, että onni on sitä, että tyytyy siihen, mitä on.
Minä en voi kenkkajalkaisenakaan valittaa tapahtumattomuutta. Tiistaipäivä kului Ikääntyvien yliopiston valtakunnallisessa seminaarissa, jolla oli hyvä otsikko: Myytit murtuvat. Olen sen verran työskennellyt ikäihmisten parissa, että tiedän hyvin, miten siellä todella murretaan myyttejä. Ikäihmiset ovat ihan "tosia" ja pohtivia ja eläväisiä, vaikkeivät nuoret sitä aina usko.
Myytit murtuvat -seminaariin oli saatu paikalle jopa kiireinen Pekka Himanen. Hän on ilmiö, joka jakaa mielipiteitä, mutta minä kuuntelen hyvin mielelläni hänen hyvin epäsuomalaista positiivisuuspuhettaan. Ei hän käytä tätä sanaa, vaan korostaa, miten jokaisessa on piilossa monenlaista hyvää, joka ei pääse / ole päässyt esille. Tiedän, että ainakin meidät sota-ajan sukupolvet on opetettu vaatimattomuuteen ja näkymättömyyteen ja itsensä alentamiseen. Vaikea silloin on muitakaan kehua. Himanen luki ujostelematta kauniin viimeisen kirjeen, jonka oli saanut von Wrightiltä, ja on kyllä helppo kuvitella, että von Wright on hieman kohottanut kuuluisia kulmakarvojaan, kun parikymppinen nuorukainen tulee kynnykselle ja sanoo, että hänellä olisi uusia näkökulmia Russelliin ja Wittgensteiniin... Himanen ei ole koskaan pannut omaa kynttiläänsä vakan alle, mutta tuskin toistenkaan. Ei hän ujostele kertoa, että luki vuodessa maisteriksi ja teki toisena vuonna väitöskirjan. Siivoojaisoäitiään hän kunnioittaa elämää ymmärtäneenä mestarina, mutta mikä minun on, kun sittenkin olen hiukan allerginen näille sankaritarinoille... Köyhä, kahta työtä tehnyt isoäiti oli säästänyt ruokamenoissaan, jotta saattoi tarjota kerran viikossa lapsenlapsille kampaviinerit. Minun tekee mieleni sanoa, että Pekka, Pekka, näitä tarinoita on tämä maa pullollaan, mutta näillä tarinoilla leuhkivat vain kaltaisesi supertähdet.
Iltapäivällä esiintyivät "maakunnat" eli ikääntyvien yliopistotoiminnan edustajat eri puolilta Suomea. Mahtavan paljon mahtavan aktiivista väkeä, joka kaataa raja-aitoja. Hanna Ojala kävi sitten vielä läpi niitä jännitteitä, joita toimintaan kytkeytyy. Hänen saamansa haastatteluvastaukset ovat provosoivan kiinnostavia. Hannan paksu väitöskirja Opiskelemassa tavallaan ilmestyi lähes vuosi sitten, ja kirjoitin siitä pienen esittelyn Hiidenkiveen (surren sitä, miten pieneen tilaan arvostelut on nykyään pakko puristaa).
Tampereen kaupungin kunniaksi on sanottava, että se kutsui koko konkkaronkan iltatilaisuuteen Raatihuoneelle. Polkupyöräni kunniaksi sanon sen, että ehdin vielä samana iltana vetämään Pohjola-Nordenin lukupiiriä. Pidän paljon pienestä, kurittomasta piiristämme, jossa vapaat assosiaatiot virtaavat ja ottavat kaikua toisistaan. Niinkin vaikeasta ja syvältä rouhivasta kirjailijasta kuin Kjell Askildsenista otimme selkävoiton... Hän panee aavistelemaan hyvin tummia, hyvin syviä pohjavirtoja. Siinä se taito onkin. Ihastuin itse Oslossa parikymmentä vuotta sitten johonkin Askildsenin novelliin ja käänsin sen opiskelijoiden kanssa Parnassoon. Taisi olla Et stort øde landskap. Mieleeni jäi ajatus, ettei kukaan ole kuvannut sunnuntai-iltapäivän seisahtuneisuutta yhtä hyvin.
Keskiviikkona yksityisasiat veivät minut Helsinkiin ja kävelin jopa Luotsikatua, jossa olen ollut töissä 60-luvun alussa. Ei elämä kovin lyhyt ole, jos katsoo tästä vinkkelistä... Ei ollut enää Oka Kahvin kylttiä missään eikä kahvin tuoksua, ei Pauliginkaan. Okassa olin monissa tehtävissä, mutta parhaiten muistan sentraalisantran roolin, kun piti nopeasti vastata Oka-Kahvi-Oka-Kaffe, ja siitähän tuli ihan jotain ka-ka-ka. Puheluita yhdistettiin siihen aikaan keskuksesta ja tunnustan, että EN kuunnellut, vaikka varmaan olisin voinut...
Torstaina pinkaisin uudelleen Helsinkiin Ledarskap och kommunikation -seminaariin. Pääsin tämmöiseen Tanska-yhdistyksen edustajana ja on silkkaa luksusta kuunnella hyviä, persoonallisia esiintyjiä. Eniten antaisin ruusuja ruotsalaiselle seniorikonsultille Totte Cederlundille, joka jaksaa korostaa eräänlaista siviilirohkeutta. Avoimessa, turvallisessa yhteiskunnassa pitää mielipiteiden virrata. Våga ha åsikter! Var personlig! Tiedänhän minäkin, vanha konkari tämän, mutta tosiasia on sekin, että suomalaiset uskaltavat keskusteluissaan yleensä olla reippaammin eri mieltä kuin ruotsalaiset, ainakin tietyissä tilanteissa. Etnografit ovat osoittaneet, että ruotsalaisissa keskusteluissa pyritään viimeiseen asti välttämään konflikteja, suomalaisissa ei niinkään. (Yksityisissä "tutkimuksissani" olen kyllä havainnut, että meillä keskustelujen tyylipisteet laskevat nopeasti, kun ollaan eri mieltä.)
Eva Biaudet on myös hyvä ja monitietoinen esiintyjä, mutta aikapaine teki sen, että isoja tasa-arvokysymyksiä täytyi laukata läpi hirmuista vauhtia. Päivän väriläiskä oli urheiluvalmentaja, Suomessa asuva ruotsalais-norjalainen Magnar Dalen. Hän esitti teräviä havaintoja eri Pohjoismaiden eroista suhteessa urheiluun. Ajattelin, että samanlaisin silmin olemme näitä kansallisia eroja katselleet, vaikka minä en seuraa urheilua. Mutta täysin allekirjoitan suomalaisen mustuuden ja synkkyyden ja "ei tästä mitään voi tulla" -hengen, ja sitten, kun onnistutaan, menee täysin överiksi. (En tunne asiaa, mutta olen joskus mietiskellyt, onko muissa Pohjoismaissa yhtä paljon urheilun tähtikultin uhreja kuin meillä.)
Isoksi arvoitukseksi mieleeni jäi Nord Streamin edustus. Kovat on lobbarit asialla, yhä... Ihan kuin nyt olisi kaikkien aikojen ympäristöjärjestö kysymyksessä. Löysin kansiostanikin esitteen, jonka mukaan "Nord Stream toteuttaa kaikkien aikojen laajinta Itämeren kasviston ja eläimistön ympäristötutkimusta". Kaiken muun hyvän (?) lisäksi nyt raivataan ne loput miinatkin pois, joita varsinkin Suomen aluevesillä on paljon. Eli siis "pelkkää hyvää". Anteeksi, en niele!!!
Maailma on kaasuputkineen kaikkineen menossa niin totaalisen hulluun suuntaan, että miten tässä kyydissä voisi ollenkaan olla mukana, jos ei olisi joitakin semmoisia lyhtyjä kuin Tomas Tranströmer. Ihanaa, että hän sai Nobelin. (Vaikka minä taisin toivoa sitä vielä enemmän David Grossmanille, joka on pystynyt tekemään Lähi-idän hiidenkirnua käsitettävämmäksi. Kauhea se on ja syvä ja loputon.) Mutta Tranströmer! Hänen Madrigaali-runonsa oli työpaikallani seinässä vuosikaudet. Sen viimeiset sanat ovat "minun sanojani" juuri sillä tavalla kuin parhaat kirjailijat kirjoittavat meidät: "Minulla on loppututkinto unohduksen yliopistosta ja olen yhtä tyhjäkätinen kuin pyykkinarun paita."
sunnuntai 2. lokakuuta 2011
VAPAA NAINEN - JA KISSAN VILLAT!
Elämässä on monenlaisia illuusioita. Minäkin kuvittelen aina välillä hallitsevani aikaani ja menemisiäni ihan itse - niinhän eläkeläisen pitäisi! Vaan herra se on rouvallakin, vai mitä tähän sanoisi. Perjantai oli ihana, lämmin päivä, joka sai minut lähtemään mökille. Kissan otin mukaan ja lämpöaalto taisi sekoittaa sen pään, kuten minunkin. Minä en kyennyt paljon kulkemaan metsässä jalkavaivan takia, mutta mikäs oli uidessa ihan pitkän kaavan mukaan, kun ilma oli 20-asteista ja vesi 13-asteista.
Seuraavaksi aamuksi varattu jalkaröntgen edellytti mökiltä pois lähtemistä jo perjantai-iltana, vaan mitä teki kissa! Kuikuili ovilla ja terassilla kunnioittavan välimatkan päässä naamallaan se ilme, että ei kannata yrittää mitään... Kyllä sillä nälkäkin oli ja minä järjestin tuoksuvan herkkulautasen, jota vein saunaan, saunankamariin ja vajaan. Julistin terassikauden päättyneeksi ja sisäruokintakauden alkaneeksi, mutta kissa oli toista mieltä. Sen katse oli paljonpuhuva: kuinka voit pitää minua niin tyhmänä, että kävelisin noin selvään ansaan! Näin ihanana päivänä ei kiinnosta kaupunkiin lähtö!
Kaikki kissanomistajat tietävät, kuka voittaa tämmöiset mittelöt. Kun ilta pimeni, minun oli lähdettävä. Tietysti jätin runsaat ruoat terassille ja menin kiltisti seuraavana päivänä röntgenini jälkeen kysymään, sopisiko herralle nyt kotimatka Tampereelle. Pienen harkinnan jälkeen se sopi eikä hän välittänyt vähääkään siitä, että minulla oli ollut lauantain varalle ihan toisenlaisia suunnitelmia. Kissa oli viettänyt yön vajassa ja näytti oikein tyytyväiseltä seikkailuihinsa. Naama kertoi, että kyllä minä tiedän, että sinä minut haet vaikka Timbuktusta ja vaikka keskellä yötä.
Tulkoon sekin kirjatuksi muistiin, että keskiviikkona tuntui melkein siltä kuin olisin saanut käydä vanhoilla jalanjäljilläni Uppsalassa... Tampereella on pieni ruotsinkielinen yhteisö ja sain puhua ruotsinkielisen diakoniapiirin jäsenille suomen murteiden ruotsalaisuuksista. Teimme lystikkäitä havaintoja. Olen monessakin yhteydessä kertonut kotimurteestani, jossa voidaan sanoa, että panes flikka förkkeli ettees ja ot siält senkist taltriikit... Varsinkin vanhempi porin murre on täynnä ruotsalaista sanastoa. Kirjakielessäkin on tekstityyppejä, joiden sanastosta 70 % voi olla skandinaavista alkuperää. Ruotsalaisuudet ovat kulkeutuneet jopa syvälle itämurteisiin saakka ja ovat elävinä muistoina pitkästä yhteisestä historiasta. (Niinpä en tajua ollenkaan niitä, jotka vouhottavat pakkoruotsista ja haluaisivat sen pois kouluistamme. On kuin sahattaisiin toista jalkaa poikki...) Tätä nykyä Tampereella on enää vain noin 1000 äidinkielenään ruotsia puhuvaa. Venäjänkielisiä on kaksi kertaa enemmän. Minä haluan sanoa kuin Pentti Saarikoski, että miltään kieleltä ei saa tukkia suuta... Ne ovat kaikki omanlaisiaan kurkistusaukkoja maailmaan. Saarikosken mukaan kielet ovat ihohuokosia, joita ilman ei maailma hengittäisi.
Seuraavaksi aamuksi varattu jalkaröntgen edellytti mökiltä pois lähtemistä jo perjantai-iltana, vaan mitä teki kissa! Kuikuili ovilla ja terassilla kunnioittavan välimatkan päässä naamallaan se ilme, että ei kannata yrittää mitään... Kyllä sillä nälkäkin oli ja minä järjestin tuoksuvan herkkulautasen, jota vein saunaan, saunankamariin ja vajaan. Julistin terassikauden päättyneeksi ja sisäruokintakauden alkaneeksi, mutta kissa oli toista mieltä. Sen katse oli paljonpuhuva: kuinka voit pitää minua niin tyhmänä, että kävelisin noin selvään ansaan! Näin ihanana päivänä ei kiinnosta kaupunkiin lähtö!
Kaikki kissanomistajat tietävät, kuka voittaa tämmöiset mittelöt. Kun ilta pimeni, minun oli lähdettävä. Tietysti jätin runsaat ruoat terassille ja menin kiltisti seuraavana päivänä röntgenini jälkeen kysymään, sopisiko herralle nyt kotimatka Tampereelle. Pienen harkinnan jälkeen se sopi eikä hän välittänyt vähääkään siitä, että minulla oli ollut lauantain varalle ihan toisenlaisia suunnitelmia. Kissa oli viettänyt yön vajassa ja näytti oikein tyytyväiseltä seikkailuihinsa. Naama kertoi, että kyllä minä tiedän, että sinä minut haet vaikka Timbuktusta ja vaikka keskellä yötä.
Tulkoon sekin kirjatuksi muistiin, että keskiviikkona tuntui melkein siltä kuin olisin saanut käydä vanhoilla jalanjäljilläni Uppsalassa... Tampereella on pieni ruotsinkielinen yhteisö ja sain puhua ruotsinkielisen diakoniapiirin jäsenille suomen murteiden ruotsalaisuuksista. Teimme lystikkäitä havaintoja. Olen monessakin yhteydessä kertonut kotimurteestani, jossa voidaan sanoa, että panes flikka förkkeli ettees ja ot siält senkist taltriikit... Varsinkin vanhempi porin murre on täynnä ruotsalaista sanastoa. Kirjakielessäkin on tekstityyppejä, joiden sanastosta 70 % voi olla skandinaavista alkuperää. Ruotsalaisuudet ovat kulkeutuneet jopa syvälle itämurteisiin saakka ja ovat elävinä muistoina pitkästä yhteisestä historiasta. (Niinpä en tajua ollenkaan niitä, jotka vouhottavat pakkoruotsista ja haluaisivat sen pois kouluistamme. On kuin sahattaisiin toista jalkaa poikki...) Tätä nykyä Tampereella on enää vain noin 1000 äidinkielenään ruotsia puhuvaa. Venäjänkielisiä on kaksi kertaa enemmän. Minä haluan sanoa kuin Pentti Saarikoski, että miltään kieleltä ei saa tukkia suuta... Ne ovat kaikki omanlaisiaan kurkistusaukkoja maailmaan. Saarikosken mukaan kielet ovat ihohuokosia, joita ilman ei maailma hengittäisi.
tiistai 20. syyskuuta 2011
OLI ILO
Kalle Haataisen tapaan voisin kuitata kahdella sanalla kirjallisuuskokoontumisen Mummon Kammarissa. Oli todellinen ilo tavata kokeneita ja lukeneita ihmisiä ja puhua heidän kanssaan kielestä, murteista, koulusta, lapsuuden opeista. Mainiota porukkaa!
Tällaiset tapaamiset ja kokoontumiset ovat oikeastaan sielunhoitoa aikana, jolloin joka käänteessä puhutaan vain taloudesta. Kyllä humanistikin tietää, että talous luo monella tavalla raamit elämällemme, mutta on olemassa muitakin asioita. Jotenkin ne ovat viime aikoina jääneet ihan sivuun.
Odotan analyysejä tämän ajan hengestä, Zeitgeistista, joka on itselleni koko ajan oudompi. En voi olla ihmettelemättä, että hyväksi kehutun koulutuksen maassa kansanedustajille joudutaan tekemään ohjeistavia sanalistoja kartettavista sanoista. Voi herraisä! Ennen olisi tässä tilanteessa huudettu kansakouluja apuun! Siellä opetettiin haarukalla syöminen ja käsien pesu, jos kotona ei näitä asioita opittu. Asiallinen kielenkäyttö myös. Nyky-Suomi oirehtii niin oudosti, että olen tyytyväinen, etten ole enää tämän kulttuurin edustajana ulkomailla. Aikanaan (vuosina 1977-1995) se oli minulle mieluisaa työtä. En ole kulkenut pitkin maailmaa, mutta Ruotsin Luulajan ja Tanskan Esbjergin välillä olen ollut esitelmöitsijänä vaikka miten monessa paikassa, ja saanut aina kokea myönteistä kiinnostusta Suomea kohtaan. Tunsin olevani pienen, sisukkaan, kulttuuritahtoisen kansan edustaja. Kirjallisuus, design, musiikki, mentaliteetti - kaikki se kiinnosti yleisöä. Ainoat kiusaannuttavat kysymykset koskivat maahanmuuttajien vähäistä määrää ja suomalaista alkoholinkäyttöä. Vetosin sotakokemuksiin, evakkojen asuttamiseen, vaikenemisen ja yksinpärjäämisen eetokseen, joka on Suomessa vahva. Miehityksen kokeneet norjalaiset muistuttivat joskus, että jatkosodassa olitte kyllä "väärällä puolella", mutta moni tiesi myös Suomen tilanteen silloisen ongelmallisuuden.
Ja kyllähän joillakin tahoilla oli pantu merkille (ainakin Kööpenhaminassa ja Tukholmassa) nekin suomalaiset tulokkaat, jotka hakivat nimenomaan parempia sosiaalietuja. Heitä on ollut ajoittain runsaasti, mutta Suomessa heidät on kainosti unohdettu.
Mietin sitäkin, kuinka paljon kansanedustajan palkkaa ja statusta nauttivat ihmiset voivat oikein puhua läpiä päähänsä. Erään suusta kuulin eilen, että pian maaseudulla joka toinen vastaantulija on susi, karhu tai ilves. Sen maaseudun minäkin haluaisin nähdä! Ihan oikeasti! Maaseudun elävänä pitäminen on ongelma, mutta että tähän nyt vedetään taas sudetkin, joiden kantaa salakaadot ovat verottaneet raskaasti... Samainen edustaja puheli joskus jotakin koirien kanssa naimisiin menosta. Että siihen päädytään, jos sallivuus lisääntyy.
Tällaiset ilmiöt voisi jättää ihan omaan arvoonsa, ellei joutuisi näkemään sitä, että typeryys leviää kuin vedessä renkaat. Heiketen kyllä, mutta leviää kuitenkin ja hiljentää monia. Toisenlaisille keskustelijoille tulee tunne, ettei ole yhteistä kieltä, ei yhteistä tietopohjaa. Se on parlamentarismin ikuinen haaste. Kuten tiedetään, demokratia on perin huono järjestelmä, mutta tunnetuista ja kokeilluista paras...
Tällaiset tapaamiset ja kokoontumiset ovat oikeastaan sielunhoitoa aikana, jolloin joka käänteessä puhutaan vain taloudesta. Kyllä humanistikin tietää, että talous luo monella tavalla raamit elämällemme, mutta on olemassa muitakin asioita. Jotenkin ne ovat viime aikoina jääneet ihan sivuun.
Odotan analyysejä tämän ajan hengestä, Zeitgeistista, joka on itselleni koko ajan oudompi. En voi olla ihmettelemättä, että hyväksi kehutun koulutuksen maassa kansanedustajille joudutaan tekemään ohjeistavia sanalistoja kartettavista sanoista. Voi herraisä! Ennen olisi tässä tilanteessa huudettu kansakouluja apuun! Siellä opetettiin haarukalla syöminen ja käsien pesu, jos kotona ei näitä asioita opittu. Asiallinen kielenkäyttö myös. Nyky-Suomi oirehtii niin oudosti, että olen tyytyväinen, etten ole enää tämän kulttuurin edustajana ulkomailla. Aikanaan (vuosina 1977-1995) se oli minulle mieluisaa työtä. En ole kulkenut pitkin maailmaa, mutta Ruotsin Luulajan ja Tanskan Esbjergin välillä olen ollut esitelmöitsijänä vaikka miten monessa paikassa, ja saanut aina kokea myönteistä kiinnostusta Suomea kohtaan. Tunsin olevani pienen, sisukkaan, kulttuuritahtoisen kansan edustaja. Kirjallisuus, design, musiikki, mentaliteetti - kaikki se kiinnosti yleisöä. Ainoat kiusaannuttavat kysymykset koskivat maahanmuuttajien vähäistä määrää ja suomalaista alkoholinkäyttöä. Vetosin sotakokemuksiin, evakkojen asuttamiseen, vaikenemisen ja yksinpärjäämisen eetokseen, joka on Suomessa vahva. Miehityksen kokeneet norjalaiset muistuttivat joskus, että jatkosodassa olitte kyllä "väärällä puolella", mutta moni tiesi myös Suomen tilanteen silloisen ongelmallisuuden.
Ja kyllähän joillakin tahoilla oli pantu merkille (ainakin Kööpenhaminassa ja Tukholmassa) nekin suomalaiset tulokkaat, jotka hakivat nimenomaan parempia sosiaalietuja. Heitä on ollut ajoittain runsaasti, mutta Suomessa heidät on kainosti unohdettu.
Mietin sitäkin, kuinka paljon kansanedustajan palkkaa ja statusta nauttivat ihmiset voivat oikein puhua läpiä päähänsä. Erään suusta kuulin eilen, että pian maaseudulla joka toinen vastaantulija on susi, karhu tai ilves. Sen maaseudun minäkin haluaisin nähdä! Ihan oikeasti! Maaseudun elävänä pitäminen on ongelma, mutta että tähän nyt vedetään taas sudetkin, joiden kantaa salakaadot ovat verottaneet raskaasti... Samainen edustaja puheli joskus jotakin koirien kanssa naimisiin menosta. Että siihen päädytään, jos sallivuus lisääntyy.
Tällaiset ilmiöt voisi jättää ihan omaan arvoonsa, ellei joutuisi näkemään sitä, että typeryys leviää kuin vedessä renkaat. Heiketen kyllä, mutta leviää kuitenkin ja hiljentää monia. Toisenlaisille keskustelijoille tulee tunne, ettei ole yhteistä kieltä, ei yhteistä tietopohjaa. Se on parlamentarismin ikuinen haaste. Kuten tiedetään, demokratia on perin huono järjestelmä, mutta tunnetuista ja kokeilluista paras...
keskiviikko 14. syyskuuta 2011
PESTY MAAILMA
Elämä opettaa hiljaa kävelemisen taidon kuulemma kaikille - ja erityisesti niille, jotka vierittävät kiviä varpailleen... Olen yhä jalkainvalidi, mutta en kovin pahasti. Silti on pitänyt karsia menoja. Onneksi pyöräily sujuu hyvin.
Eilen pyöräilin katsomaan Aki Kaurismäen Le Havren. Elokuvasta on puhuttu niin paljon, että odotukset olivat kovat. Silloin pettymyskin vaanii lähellä. Mutta tottakai Kaurismäki tarjoilee kauniita unia. Maailma ei ole sennäköinen kuin hän ja muut humanistit toivoisivat. Elokuvan maailma on puhdas, pelkistetty. On helppoa tykätä siitä, että komerossa roikkuu yksi puku, yksi leninki. Kaikki turha on riisuttu pois. Esineet ja ihmisten katseet puhuvat. Kontissa tulleiden pakolaisten silmät riittävät kertomaan kaiken. Poliisit ovat vähän kuin seikkailuelokuvista ja komisariuskin osoittautuu sisältä pehmoiseksi. Koomisen vanhan rokkitähden konsertti onnistuu ja tuo apuoperaatioon tarvittavaa rahaa. Samalla kaavalla onnistui ravintolan avaaminen Kauas pilvet karkaavat -elokuvassa. Näihin satuihin tekisi kovasti mieli uskoa. Jossakin määrin jopa täytyy.
Minua huvittaa myös Kaurismäen toistuva hymyily ihmiselon pikku kommervenkeille. Kun aviomies menee sairaalaan katsomaan vaimoaan ja vie neilikoita (tietysti, neilikoita kuin Venäjällä), vaimo motkottaa, että tuhlaat. Mies puolustautuu: ostin kaikkein halvimpia. Korjaus tulee sekunnissa: ei kun kalleimpia. Olisihan kovin noloa väittää tuovansa vaimolleen kaikkein halvimpia kukkia... Raha on merkillinen mittari ja on hyvin paljastavaa, miten siitä puhutaan ja miten sitä käsitellään. Le Havressa sitä pannaan peltilaatikkoon tai kirjekuoressa taskuun, mutta se ei ole välinettä kummempaa.
Siksikin Kaurismäen pesty, pelkistetty maailma tekee sielulle hyvää.
Eilen pyöräilin katsomaan Aki Kaurismäen Le Havren. Elokuvasta on puhuttu niin paljon, että odotukset olivat kovat. Silloin pettymyskin vaanii lähellä. Mutta tottakai Kaurismäki tarjoilee kauniita unia. Maailma ei ole sennäköinen kuin hän ja muut humanistit toivoisivat. Elokuvan maailma on puhdas, pelkistetty. On helppoa tykätä siitä, että komerossa roikkuu yksi puku, yksi leninki. Kaikki turha on riisuttu pois. Esineet ja ihmisten katseet puhuvat. Kontissa tulleiden pakolaisten silmät riittävät kertomaan kaiken. Poliisit ovat vähän kuin seikkailuelokuvista ja komisariuskin osoittautuu sisältä pehmoiseksi. Koomisen vanhan rokkitähden konsertti onnistuu ja tuo apuoperaatioon tarvittavaa rahaa. Samalla kaavalla onnistui ravintolan avaaminen Kauas pilvet karkaavat -elokuvassa. Näihin satuihin tekisi kovasti mieli uskoa. Jossakin määrin jopa täytyy.
Minua huvittaa myös Kaurismäen toistuva hymyily ihmiselon pikku kommervenkeille. Kun aviomies menee sairaalaan katsomaan vaimoaan ja vie neilikoita (tietysti, neilikoita kuin Venäjällä), vaimo motkottaa, että tuhlaat. Mies puolustautuu: ostin kaikkein halvimpia. Korjaus tulee sekunnissa: ei kun kalleimpia. Olisihan kovin noloa väittää tuovansa vaimolleen kaikkein halvimpia kukkia... Raha on merkillinen mittari ja on hyvin paljastavaa, miten siitä puhutaan ja miten sitä käsitellään. Le Havressa sitä pannaan peltilaatikkoon tai kirjekuoressa taskuun, mutta se ei ole välinettä kummempaa.
Siksikin Kaurismäen pesty, pelkistetty maailma tekee sielulle hyvää.
lauantai 3. syyskuuta 2011
ESIMAKUA
Jaha. Tällaistako se sitten tulee olemaan - vanhuus nimittäin! En ole päässyt kolmeen päivään kulkemaan muuten kuin hiukan pyörällä, ja sekin on tapahtunut irvistellen. Sain idean suoristaa maalla olevaa sähkötolppaa ja kankesin ja lapioin soran ja kivenmurikat tolpan juurelta pois, jotta olisin voinut työntää pylvään suoraan. Kaikki onnistui siihen asti hyvin, kunnes iso, pyöreä murikka lähti vierimään ja vieri suoraan jalkapöytäni yli. Homma jäi silleen ja nyt istun kolmatta päivää sisällä, vaikka sää on ihana. Tylsää, mutta onneksi on paljon lukemista. Kjell Askildsenin matemaattisen tarkka kerronta viehättää minua ja edessäni on myös tanskalainen gradu Olavi Paavolaisesta. Se on mieluisaa luettavaa ja arvioitavaa, varsinkin, kun näkee, että kirjoittaja on osannut lukea myös sitä, mitä ei ole kirjoitettu. Se on tärkeä taito.
Kun konkkasin kauppaan ja edelläni asioi vanha rouva, joka halusi puhua, puhua, puhua kassanhoitajan kanssa, olin aivan kärsivällinen ja myötätuntoinen. Ajattelin, että nyt olen siinä koulussa, jossa opitaan unohtamaan kiire. Mutta peeveli, kun tekisi mieli puolukkametsään...
Kun konkkasin kauppaan ja edelläni asioi vanha rouva, joka halusi puhua, puhua, puhua kassanhoitajan kanssa, olin aivan kärsivällinen ja myötätuntoinen. Ajattelin, että nyt olen siinä koulussa, jossa opitaan unohtamaan kiire. Mutta peeveli, kun tekisi mieli puolukkametsään...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)