KEVÄT KEIKKUEN TULEVI

Olen ikäni kaiken luullut, että tuo kevään keikkuminen tarkoittaa iloista, hyppelevää  liikkumista - mutta sitten kuulin jostakin, että sitä se vain on merkinnyt, että kun nälkiintyneet, nääntyneet eläimet pääsevät keväällä ensimmäistä kertaa ulos, eivät ne pysy kunnolla edes pystyssä vaan keinahtelevat...

Itsekin olen keikahdellut lukuisilla pyörämatkoillani, mutta vielä en ole katkonut luita. Tiet ovat yhä jäisiä, kun menee vähänkin kaupungin ulkopuolelle. Sinnekin on nyt tiheästi ollut asioita.

Mutta jotta tämä nyt alkuunkaan kävisi kirjallisuus- ja kulttuuriblogista, kirjaan muistiin jotain päällimmäisiä. Aloitan tuoreimmista. Pohjolan päivän kunniaksi Tampereella vieraili 23.3. tromssalainen kirjoittaja, esseisti, projektinjohtaja (ynnä muuta, ynnä muuta, monitoimimies), jonka teemana oli Fremmed i Finland, hjemme i Norden. Hän on yksi niitä skandinaaveja, jotka pohdiskelevat Suomen erilaisuutta ja "kummallisuutta" ja ymmärtävät sitä kyllä historian valossa. Jokaisen Skandinavian maan historia on erilainen, mutta meidän vielä "erilaisempi". Olen siitä itsekin kirjoitellut ja luennoinut, että me olemme puoliksi bysanttia... Monella tavalla olemme  halki idän ja lännen välissä ja meillä on enemmän kuin muissa Pohjoismaissa sellaisia pöhköpäitä, jotka luulevat, että jossakin voisi olla Impivaara, jossa saisi istua karvat korvilla muusta maailmasta tietämättä ja välittämättä.

Ehdin viedä luennoitsijavieraan ja hänen vaimonsa vielä Vapriikiin ja runokauppaan ja ruisleipäkauppaan ja illan päätteeksi katsomaan Claes Olssonin elokuvan Taistelu Näsilinnasta. Olimmehan juuri katselleet Näsilinnaa Vapriikin ikkunoista. Mutta voi, mikä pettymys elokuva oli. Se mässäili tappamisella. Analyysi ja näkemys puuttui. Historiantaju puuttui. Se on iso puute. Annan vain kaksi tähteä...

Edellisen viikon huippuhetkiä oli Unkarin kansallispäivän juhla Porissa. Pääsin "siivellä". En ole Unkarin-tuntija. Mutta aina lähden mielelläni kotikaupunkiin ja tunkeutuuhan se luihin ja ytimiin, kun saa kuulla Haydnia ja Brahmsia ja muita vastaavia hyvin soitettuna. Porin Promenadikeskus vaikutti toimivalta kokonaisuudelta ja salin akustiikkakin ainakin minun tukkoisiin korviini ihan hyvältä. Illan päätteeksi oli vastaanotto unkarilaisyylisine buffetteineen kaupungintalolla. Sitten kipaisimme muutamaksi tunniksi nukkumaan sukulaisteni luo ja kuuden junalla riennettiin jo kohti Tamperetta, jotta ystäväni ehti töihin. Itse totesin, että minä jarruttelisin mielelläni jo kurveissa. Silti menin samana iltana vielä Kangasalan Lepokotiin katsomaan Siskokullat-näytelmää, joka kertoi Lepokodin pitäjien eli Adlerin perheen tarinan. Se oli amatööriteatteria, mutta ihan nautittavaa - ja eniten taisin katsella tuota erikoislaatuista taloa, joka on tulvillaan aineellisia ja henkisiä muistoja. Iso, kallisteleva, nitisevä ja natiseva talo on tuppitäynnä esineitä, jotka puhdistetaan pölystä kerran vuodessa. Siellä ovat hermojaan lepuuttaneet monet kuuluisuudet, Sibeliuksesta ja Mannerheimista alkaen. Kyllä paikoilla on paikan henki ainakin niin kauan kuin jotakin on pystyssä!

Kulttuurin ohessa muita hengissä pitäjiäni ovat ystävät ja monet, kauaskin ulottuvat säikeet. Tiedän, että ainakin siinä suhteessa elän hyvin erilaista elämää kuin menneet polvet. Yhtäkkiä tupsahti pieni huushollini täyteen valoa, kun sain valtaisan kukkalähetyksen, jonka lähettäjä asuu Oslossa. Tuntuu, kuin vieras olisi käynyt paikalla itse. Samaan päivään osui maili Moskovasta. Siinä muuan entinen opiskelija kirjoittaa kuulumisiaan niin puhtaalla ja kohteliaalla suomen kielellä, että semmoista saa harvoin meiltä "kantasuomalaisilta", jotka emme tietenkään epävirallisissa yhteyksissä pinnistelekään korrektiuden vuoksi. (Ei pidä eikä tarvitse, sanon minä, vanha suomen maikka. Rekistereitä saa ja täytyy olla monta!) Mutta melkein liikuttaa, kun ulkomaalainen on vaivautunut opettelemaan kaiken maailman potentiaalit ja deminutiivit ja kirjoittaa esimerkiksi kauniin kiitoksen "kirjasestasi". Jotkut ovat kielineroja!

Omanlaisensa kielivirtuoosi on Jari Tervokin, jonka Laylan nyt luin. Tervo on kielessään lonkeroinen ja runsas ja oppinut viimeisen päälle Matti Pulkkisen opin, että romaani on sika, kaikkiruokainen... Sinne mahtuu paljon ja vähän mitä vain. Aihe on tärkeä, mutta Tervon tyyli ei oikein kolahda minuun. Husein Muhammed (hyvä keskustelija) on osoittanut myös lukuisia virheitä Tervon kurdituntemuksessa. Niitä tulee tietysti aina. Kukapa ulkomaalainen kirjoittaisi edes tästä meidän paljon läpinäkyvämmästä tuohivirskukulttuuristamme kirjan, johon ei ihan pakosta tulisi virheitä - tai "virheitä". Joskus kysymys on näkökulmista. - Kyllä se  silti hyvä oli, että Tervo sai niin sanotun lausefinlandian Vihtorin kirjamessuilla viikko sitten. On hän kirjallisuuden ammattilainen jos kuka. Itse kuuntelin kirjamessuilla vain Katja Ketun, Elina Kivihalmeen ja Kirsti Mannisen keskustelun sota-ajan naisten kokemuksista. Viime aikoina naisten sota on vihdoin nostettu esiin. Näiden keskustelijoiden tuotteista pidän ehdottomasti parhaana Elina Kivihalmeen dokumenttielokuvaa Tuntematon emäntä. Se antaa kaunistelemattoman ja koskettavan kuvan menneen ajan sitkeistä naisista, joiden ainoa vaihtoehto oli kestää. Heikommat nääntyivät, sitkeimmät selvisivät. Se luonnonlaki pätee yhä moniaalla.

Ja luonnonlaista tupsahti vielä mieleen Ikimetsänystävien kokous Tampereella pari viikkoa sitten. En ole oikea asiantuntija, en asiatuntija lainkaan, mutta tutkittuun ja punnittuun tietoon on pakko uskoa ja on pakko järkyttyä siitä tuhosta, joka maaperällämme tapahtuu, ihan silmiemme alla. Biodiversiteetti on köyhtynyt niin paljon, ettei kehitystä voida enää kääntää. Korkeintaan jarrutella. Media ei ole havahtunut vielä, mutta kyllä se sitten tapahtuu, kun on aivan liian myöhäistä.

Ihmisen lajiominaisuuksiin taitaa kuulua myös juuri tuo liian myöhään havahtuminen. Pätee niin isoissa kuin pienissäkin asioissa.

EI AIKAA MUISTAA!

Ohhoh! Eipä ole pitkään aikaan ollut "Muistamisen aikaa". No ei väliäkään; en pidä tätä tärkeänä kirjoittamisen muotona enkä tärkeänä tekemisenä ylipäätään. Piti joskus tehdä kirjallisuusblogi, mutta kun elämässä jyräävät niin monet asiat, että lukeminenkin jää joskus vähiin.

Viime aikojen paras elämys oli Kristina Carlsonin William N. Päiväkirja. Selvisi tämä metka otsikkokin. Kirjoittajaminä on erakko jäkälätutkija William Nylander, Pariisissa elelevä suomalaistaustainen vanhapoika, joka nappaa kotiapulaisen talousvihon päiväkirjakseen. Siitä tulee viehko kirja, joka peilaa paitsi Williamin ajatusmaailmaa myös sen ajan Pariisia ja muuta Eurooppaa. William kärsii talvisin kämppänsä kylmyydestä, kesäisin kuumuudesta, sairastuu ja kuolee - mutta hänhän "tietää", että tuberkuloosikin on perinnöllistä, Pasteur basilliteorioineen huijari... Näin se aina menee! Voisi ehkä sanoa, että onneksi tieteellä on aina vastarintansa ja se joutuu todistamaan ja todistamaan, ennen kuin uusi tieto menee läpi. Carlsonin taustatyötä ja eläytymiskykyä täytyy ihailla. William on ollut todellinen henkilö, mutta päiväkirja on Kristina Carlsonin luoma. Hyvin on luotu!

Muita elämyksiä: Mikko Niskasen Kahdeksan surmanluotia vahvistuu joka katselukerralla ja pikku heikkoudetkin näkyvät selvemmin. Kai se hänen taustastaan johtui, että hän osasi kaivaa esiin suomalaisen köyhyyden kovan ytimen - myös sen henkisen ytimen. Se tuntuu vieläkin eräänlaisena karuutena. (Myös monen ihmisen suunnattomina, turhina tavaramäärinä! Niiden haalimisen selitys tulee sieltä.)  Itsensä hän pani tässä likoon munaskuitaan myöten. Lopputulos on jyhkeä, viiltävä. Ihan sivujuonne on se, että aivan kuin Edvin Laine Tuntemattomassa hänkin osoittaa Surmanluodeissa, miten isoista, kiusatuista miehistä pullahtaa esiin pikkupoika, kun päästään pontikantekopuuhiin. Se on kovin vaivalloista työtä, mutta silmissä alkaa vilkkua ja hymy tulee huuleen... Oivallista juoppouteen taipuvan kansan psykologiaa!

Sekin jäi elokuvasta mieleen, että kun ollaan köyhyyden kovassa ytimessä, ei jakseta ajatella lastenkaan tulevaisuutta. Näinhän on maailmanlaajuisesti. Jos vaikka puintityö vaatii, olkoon poika poissa koulusta. "Kai se jo tarpeeksi on niitä värssyjä lukenut." Isä sanoi jotain semmoista. Ei hän nähnyt koulunkäynnistä olevan hyötyä - se oli turhaa ajankulua. En tiedä, kuinka pitkälle tuota asennetta Suomessa riitti, mutta ainakin aluksi kansakouluja vastustettiin silläkin perusteella, että siellä opitaan laiskoiksi. No, tämä on harvinaisen kovakalloista kansaa - esimerkiksi Stalinin ja Kekkosen todistuksen mukaan, monen muunkin...

Sekin palasi mieleen, minkä olen kuullut Jari Tervolta: kun elokuvan esikuvahenkilö  palasi vankilasta, hän oli todella rikki mennyt mies. Tappoi vielä vaimonsa. "Kuulkaa korpeimme kuiskintaa"... Kyllä täällä on ollut sakeanaan murhetta, on vieläkin, vaikka erilaista.

Vanhusriennoissakin olen juossut. Eilen oli yksi hauskimmista pitkään aikaan, Turussa. Ehdin samalla reissulla viehättävään Pieneen Kirjapuotiin ja taidemuseoonkin. Olin komentanut itseäni, että saan ostaa vain yhden kirjan ja päädyin Oliver Sacksiin. Teos on nimeltään Kirjailija joka kadotti kirjaimet. Olen lukenut Sacksilta aiemmin teoksen Mies joka luuli vaimoaan hatuksi. Sacksilla on kaunokirjailijan kyvyt ja huippuneurologin tiedot ja taidot ja hän on itse loputtoman kiinnostunut siitä maailman mutkikkaimmasta tietokoneesta, joka on korviemme välissä. Ymmärrän jo Esko Valtaojaakin, joka sanoi jossakin, että jos saisi nyt aloittaa tutkijanuransa, ei hänestä tulisikaan tähtitieteilijää vaan aivotutkija. Päänsisäisten universumien salat eivät ratkea koskaan, mutta aina on piirun verran enemmän tietoa - ihan kuin avaruudestakin. Kiehtovaa, kiehtovaa - ei voi muuta toivoa omalta osaltaan kuin että säilyisi edes tämä heikkokin näkökyky ja voisi lukea kaikesta. Lukematta ja tiedon piiriään laajentamatta ei voi elää. Siltä minusta aina tuntuu. Saarikoski huokaisi vanhana, että hänellä olisi vielä paljon selville saamista... Meiltä kaikilta jää aika paljon selville saamatta. Surku!

Minun piti saada olla viikko Valamossa lukemassa ja kirjoittamassa, mutta toisin kävi. Lähipiirissä on monta avun tarvitsijaa ja niin se on, että se juoksee asioilla ja hoitaa, jolla on jalat. Kun ikäännymme, pelistä pois putoavia on enemmän ja enemmän.
No juuri vanhuudesta ja pois putoamisista kirjoittaa Turun-reissunkin tiimoilta, mutta ajatus nyrjähti. Joidenkin vanhusten kanssa on todella hauskaa keskustella esimerkiksi kirjallisuudesta, kun pää on tulvillaan muistoja ja kaikenlaiset rooliminät saa tiputtaa tien oheen. Saa tulla vapaita assosiaatioita, joissa peilautuu kaikki opittu ja koettu. Ja aina hätkähdän sitä, miten pieni maa Suomi on. Eilen eräs pyörätuolia käyttävä herra alkoi kysellä, tunnenko Kalevalan norjantajan Albert Lange Flifletin. Tietysti! Molemmat olemme tavanneet hänet - mutta hänkin on poistunut jo kauan sitten. Tunnenko sen ja tämän fennistin, tunsinko eepossymposiumin järjestäjän Lauri Hongon. Tietysti tiesin, vaikka en tuntenut. Ja symposiumikirjan olen lukenut. Olemme pieni, sisäänpäin lämpiävä maa, jossa "kaikki tuntevat kaikki". Siitä on hyviä ja huonoja seuraamuksia. Joskus kadehdin uppsalalaisia tutkijoita, jotka sanoivat, etteivät koskaan kirjoita arviointeja tuttujensa teksteistä tai teoksista. No joo, ajattelin. Vaikeaa se onkin, mutta Suomessa loppuisi sitten kaikki kirtiikki!

"Mä lehden luin" ja lopuksi tulee tähän pikku kiukku: mitä Opetusministeriö TAAS tekee. Olin kuusi vuotta sitten äidinkielen didaktikon sijaisena ja sain jakaa opetusharjoittelijoiden hämmennyksen ja ahdingon silloisen yo-kokeen uudistamisessa. Nyt taas! Työrauhaa ei kouluissa ja yliopistoissa ole enää lainkaan, kun uusi muutos on ovella ennen kuin edellistä on kunnolla ehditty ajaa läpi. Se on turhauttavaa. Äidinkielen yo-kokeesta on vaikea tehdä sellaista, ettei se mittaisi yleissivistystä ja ajattelukykyä - mutta mistäs sen tietää. Voi sekin vielä onnistua!!!

Ni ja nyt on vielä naistenpäivä! Ihan pöhkö päivä minun silmissäni, mutta Tulenakantajissa luetaan vangittujen naisrunoilijoiden tekstejä. Sinne on ehdittävä.

PÄIVIEN PALUU...

Voisikohan vähitellen ruveta elämään eikä vain kitumaan... Ennen vanhaan sanottiin, että kevättä kynttelistä ja viime sunnuntaina oli kynttilän päivä. Kipaisin tuomiokirkkoon kuuntelemaan Soile Isokosken melkein uskomatonta laulua. Kirkko oli tuppitäynnä väkeä, kynttilät lämmittivät kauas.

Viikon muita lämmittäviä kokemuksia ovat olleet esimerkiksi Tulenkantajat-kirjakaupan avaus. Sanasato ja Savukeidas ovat lyöneet hynttyyt yhteen. Minua viehättää tuo idealismi. Että sellaistakin siis vielä on, ihan kuin jotain maanalaisia rihmastoja...

Tämä päivä kului Werstaalla Elävän kirjallisuuden festivaalissa. Parasta antia oli paneeli, jonka nimi ei ollut turhan vaatimaton: "Miten kirjallisuus pelastaa maapallon?" Panelisteina olivat Risto Isomäki, Saara Henriksson ja Tero Tähtinen. Isomäen kirjoja olen lukenut; muista vain arvosteluja. Isomäen tietovaranto on iso ja hän puhuu hyvin tyynesti - myös hyvin pelottavista asioista, jotka kyllä tiedetään, mutta jotka mielellään työnnetään esimerkiksi poliittisten agendojen pahnanpohjimmaisiksi. On epämiellyttävää muistuttaa, mitä vauhtia arktiset alueet sulavat, mitä vauhtia Siperian metaanipäästöt lisääntyvät - nopeammin kuin mikään taho osasi vähän aikaa sitten ennustaa. Venäjän tiedeakatemia on hyvin huolissaan. Venäjän poliitikot ovat huolissaan vain suurvalta-aseman jälleenrakennuksesta. Ei tässä hyvin käy, kyllä me sen jo tiedämme.

Isomäki muistutti siitäkin, mitä emme yleensä osaa kaivata ja murehtia. Emme jättiläispuita, jättiläismetsiä, joita Euroopassakin on ollut, emme valaitten valtavia laumoja, kun isot eläimet tulivat lötköttelemään rannoille ja tykkäsivät taputuksista. Asioista tietävät näitä osaavat surra, eivät ne, jotka ovat kasvaneet asfaltin päällä.
Esseistien paneeli haki virtaa toinen toistensa sanoista ja ajoittain löysikin sitä, mutta minusta tuntuu liioitellulta puhua esseebuumista ja panna otsikoksi "Vihan ja katkeruuden jälkeen". Täsmennystä kiitos, te kuningaslajin harrastajat.

Ja nyt odotan jo lukupiiriä, joka kokoontuu tiistaina. Käymme Tomas Tranströmerin kimppuun, kuvia kumartelematta, ilman ennakkoasenteita. TT on ylen palkittu runoilija ja vaikean maineessa, mutta luulen, että hänen tekstejään voi katsella kuin näkyjä tai unia. Niin ainakin minä teen. Ja miten monta vuotta onkaan työhuoneeni seinällä roikkunut runo, jonka loppusanoja rakastan: "Minulla on loppututkinto unohduksen yliopistosta ja olen yhtä tyhjäkätinen kuin pyykkinarun paita." Olen ollut koko ikäni unohduksen yliopiston opiskelija; muissa olen viihtynyt huonommin.

MAAILMA EI OLE ARKANAHKAISIA VARTEN

Tulipa katsottua Phyllida Lloydin ohjaama Rautarouva. Ohjaajan nimi ei sano minulle mitään, mutta näkyi, että elokuva on tehty isolla budjetilla ja aihe kiinnostaa kaikkia, jotka vielä Margaret Thatcherin muistavat. Minä muistan hyvinkin, muistan sodan Falklandin saarista, muistan erään brittituttavan ihmettelyn, että kuinka voi nainen olla niin kova... Thatcherin maineeseen verrattuna elokuvan henkilöhahmo on melkein pehmeä, ainakin ymmärrettävä, mutta itsepäinen hänen on täytynyt olla. Syvimmän vaikutuksen tekee Meryl Streepin näyttelijäntyö. Nyt voisi sanoa - vanhan kliseen mukaisesti - ettei hän näytellyt Thatcheria, hän oli Thatcher, mimiikkaa ja kävelytyyliä myöten.

Pakkaspäivien sisälläkökötys teki mahdolliseksi myös Aarne Kinnusen muistelmien nopean lukemisen. Kirjalla on mainio nimi: Päätoiminen elämä. Kyllä elämä usein aika päätoimista on... En ole koskaan ollut Kinnusen oppilaana, mutta hänen maineensa oli tunnettu myös Helsingin yliopiston ulkopuolella. Hän oli kiistelty ja kiitetty, pelättykin, eikä vaikuta pehmentyneen vielä 80-vuotiaana, vaan sanoo, että nyt on aika heitellä kivet... Kuten tunnettua, yliopistoissa jää ihmisille usein aika paljon tavaraa hampaankoloihin, ja niin on jäänyt hänelläkin. Silti en ole varma, kannattaako monenlainen piikittely ja kalavelkojen maksu vuosikymmenten jälkeen. Ehkä. Ainakin kirja palauttaa minun mieleeni monta ihmistä, jotka ovat yliopistojen selkäänpuukotuskarkeloista vähin äänin häipyneet. Yliopistot eivät ole arkanahkaisia varten, kuten ei politiikkakaan.

Mielenkiintoisinta Kinnusen kirjassa on savolaisen, köyhän taustan muistelu, koulukokemukset Savonlinnasta, opiskelemaan lähtö. Kovin tuttuja asioita minullekin, vaikka olen pitkälti toistakymmentä vuotta nuorempi. Epäsuomalaiselta Kinnunen vaikuttaa siinä suhteessa, ettei hän arkaile kehua itseään, milloin on tutkimuksissaan ja luennoinnissaan onnistunut, mutta hän kirjaa muistiin kyllä myös epäonnistumiset. Kyllä se opettajan mieleen jää, kun opiskelija sanoo loppumerkintää hakiessaan: "Vihdoinkin pääsen teistä eroon." Mutta kyllä Kinnunen kehut on kirjannut tarkemmin kuin tappiot. Se lienee inhimillistä. Sekin, että kovin selvästi näkyy, ketkä kollegoista ovat inhokkeja, ketkä suosikkeja. Saman tien kirja palautti mieleen 70-luvun alun taistolaiskohelluksenkin. Olin itse silloin Tampereen yliopistossa. Professorit saattoivat linnoittautua ihmeellisiin piilokoloihin laitosneuvostojen kokouksia pelätessään - ja kyllä ne hulluja tilaisuuksia olivatkin! Kupla puhkesi pian.

Kustantaja olisi voinut tehdä pienen palveluksen toimittamalla kirjan hieman "valmiimmaksi". Ehkäpä emeritus ei ole antanut kajota siihen. Ehkäpä puolisonsa työt yleensä tarkasti lukenut Aino-Maija Tikkanen ei ole enää entisessä terässä, sillä tarkalle miehelle on tullut myös virheitä ja kommelluksia. Ei esimerkiksi Kangasalla ole ollut peruskoulua vuosina 1957-62, kuten AK väittää.

Jonkun mielestä teoksen parasta antia saattavat olla loppupuolen ruokareseptit, onhan Kinnunen armoitettu kalamies. Itsekin kirjasin yhden muistiin... Hyvin varteenotettava on myös hänen korvasientenviljelyohjeensa.

Runoilijoista en nyt sitten voinutkaan kirjoittaa, kun olen varmaan katsonut päivämäärän väärin! Taivalsin paukkupakkasessa Tulenkantajat-runokauppaan, kun siellä piti olla Saila Susiluoto, Pauliina Haasjoki, Jouni Inkala - mutta paikalla ei ollut ristin sielua kun menin, ei myöskään Teatteriravintola Kivessä. Koko Tampere tuntui taas aika valjulta. Kuinkahan kauan täällä asun? En tähän oikein totu.

Vaalipäiväksikin luvataan vielä pakkasta; maanantaina lämpenee. Minun käy jo sääliksi noita loppuunajettuja kilpahevosia toistamassa samoja asioita aamusta iltaan, päivästä toiseen, viikosta toiseen, kuukaudesta toiseen. Molemmat ovat erittäin hyviä vaihtoehtoja, sivistyneitä, käytöstavat hallussa, tietotaso hyvä, arvotkin ilmeisen mietittyjä. Lopputulos vaikuttaa selvältä. Ei se ahdista.

PÄIVIÄ, KOKEMUKSIA

Olen maailman laiskoin blogisti ja vielä laiskemmaksi taidan tulla. Mutta kiitos, te kaikki kiltit, jotka reagoitte näihin sähköpostitse. Vastaan siellä aina, kun kerkiän, ja kerkiänhän minä.

Mutta elokuvistakin lupasin vähän kirjoittaa. Nyt olen nähnyt vain kaksi. Toimittaja Mika Koskisen tekemä Punaisen metsän hotelli käy ihan hengen päälle. Koskinen osaa kiinaa ja on asunut jo 15 vuotta Pekingissä, joten hän on päässyt jossain määrin systeemeihin sisälle. Hänen piti tehdä filmiä kiinalaisista vihertalkoista ja puiden istutuksesta, jota todella tapahtuu, ihan oikeasti, mutta pääasiaksi nousee Stora Enson rikolliselta vaikuttavan toiminnan tutkailu. Tutkiminen koetetaan kaikin keinoin estää, mutta Koskinen saa käsiinsä muutaman avaintodistajan ja kuvaa mielettömiä eukalyptusplantaaseja, joilla ei sitten mitään muita lajeja voi elääkään. Vaikenemisen, valehtelun ja väkivallan muuri on jykevä, miltei läpipääsemätön, mutta jälleen voi kiittää lähikuvauksen mahtia. Ihmisten kasvot paljastavat aika paljon. Mutta tekisi mieli sanoa, etten suosittele elokuvaa heikkohermoisille... Niin raskaista ympäristörikoksista on kysymys.

Toinen suomalaiselokuva olikin sitten litteämpää sorttia. En pitänyt Taru Mäkelän Varastosta. Elokuvan Varasto vaikutti eräänlaiselta avohoitopaikalta ja petkutusten pesältä. Ihmiset ovat tyyppejä, eivät ihmisiä - ja aika epämiellyttäviä tyyppejä sitä paitsi. Näköalattomuutta ja varsinkin naispäähenkilön pöljyyttä alleviivattiin kömpelösti. Elokuvan pelastivat muutamat yhteiskunnalliset neulanpistot, jotka kohdistuivat esimerkiksi kurjuuden periytymisen todennäköisyyteen. Mutta minä muistelin kaihoisasti sitä fiksua varastoväkeä, jonka kanssa olin tekemisissä joskus nuorena, kun olin varastokirjanpitäjänä. Se oli aivan toinen maailma.

"Saarnamatkojakin" on tullut tehdyksi. Kävin taas puhumassa eräässä vanhusten hoitopaikassa sota-ajan kirjeistä ja muistakin muistoista. Se on tunneherkkää aluetta. Moni halusi muistella ja huokaili sitä iloa, että niinkin kauheasta asiasta selvittiin (ne jotka selvisivät; Suomi maana selvisi), mutta jollekulle nousivat liian kipeät muistot pintaan. Hän ei halunnut muistella sota-aikaa ollenkaan. Ymmärsin, vaikka tunnettu tosiasia taitaa olla se, että muistelulla on terapeuttinen vaikutus. Riippuu tietysti siitä, miten muistellaan.

Mummiksella eli Mummon kammarissa vaikeana aiheenani oli analysoida David Grossmanin teosta Sinne missä maa päättyy - ja koko Lähi-idän kamalaa sykkyrää saman tien. Olen puhunut kirjasta jo tarpeeksi ja nyt sanon vain sen, että ihmettelen tätä sensitiivistä, viisasta ikäihmisyleisöä. Nämä ihmiset ovat avoimia ja pohtivaisia ja ennakkoluulottomia - vaikka joskus vanhoista ihmisistä ajatellaan ihan toisin.

Seuraavana päivänä ryntäsin Poriin murrematamin hahmossa. Joskus vierastan tuota sivupersoonaani, joka on tullut kylkeeni vähän kuin vahingossa, mutta kun Satakunnan Museossa oli sali täynnä väkeä ja tunnelma lämmin ja välitön, tuntui oikein mukavalta. Sanoinkin, että murre kuuluu oikeastaan vain puheeseen ja kukoistaa lähipiirin kesken, mutta tämäntapainen kokoontuminen voi olla kuin laajennettu perhepiiri. Ehkä tämmöisessä voi vähän kuin salaa harrastaa murretta, joka monessa muussa yhteydessä tuntuu keinotekoiselta ja on monenlaisten kielenparsien sillisalaattia.

Itse olen kielen monissa koukuissa ja keinuissa keikkunut koko ikäni. Siksi kai tuli kirjoitetuksi Aikalaiseenkin esittely Ulkomaanlehtoriyhdistyksen nelikymmenvuotisjulkaisusta ja samaan kyytiin uppsalalaisesta väitöskirjasta, jossa on tutkittu unkarilaistaustaisten maahanmuuttajien kielen säilymistä Suomessa ja Ruotsissa. Tämäntapaisissa tutkimuksissa iskee aina silmille Suomen ja Ruotsin huomattava mentaalinen erilaisuus, vaikka toisaalta nämä kaksi maata ovat niin samanlaisia, että tuskin mitkään muut naapurukset ovat yhtä samanlaisia.  Suomessa on paljon vähemmän unkarilaisia, mutta oli kiintoisaa nähdä johtopäätös, että suomenunkarilaiset voivat ehkä sittenkin säilyttää kielensä paremmin kuin ruotsinunkarilaiset. Se jää nähtäväksi.

Mutta tämän päivän Hesari kertoo ilmiöstä, josta olen kuullut paljon jo muualtakin. Hesari on haastatellut ulkosuomalaisia, joista ylen moni on pannut asuinmaassaan merkille Suomen kärsimän eräänlaisen imagotappion. Ovat siihen muutkin seikat vaikuttaneet, mutta viimekeväiset eduskuntavaalit aivan erityisesti. Aikakauslehdistä Hiidenkivi taisi olla ensimmäisiä, joka osasi surra kulttuurivaihtoon ja muuhunkin vuorovaikutukseen tulevaa lommoa. Yksi tappio on sekin, että monikaan ulkosuomalainen ei halua näin ummehtuneeseen maahan enää palata.

Itsekin ajattelen, etten haluaisi tällä hetkellä olla suomalaisen kulttuurin edusnainen maailmalla. Nyt ihmettelen, miten mukavaa se oli 1970-luvulla, vaikka olimme suomettuneita ja rähmällään ja mitä kaikkea meistä sanottiinkin. Mutta asenteet Suomea kohtaan olivat ainakin Pohjoismaissa hyvin positiivisia. Nyt tajuan sen niin, että sodista oli kulunut vasta reilut kolmekymmentä vuotta. Pohjoismaissa nopea toipumisemme herätti ihailua ja kiinnostusta. Nyt Suomi herättää monella taholla ihmetystä. Mikä teihin on mennyt, kyseli uppsalalainen tuttavankin hiljattain. Olemme taas "outo Pohjolan kansa". Semmoisena meidät on kyllä joskus ennenkin tunnettu, vaikka muitakin näkemyksiä on ollut.

PS. Tuli tässä nyt taas opetelluksi entisen kotikaupunkini Uppsalan kirjoitusasua. Vuosikymmenet olin tottunut siihen, että suomeksi kirjoitetaan Upsala ja ruotsiksi Uppsala, mutta uusi suositus on tämä, että kirjoitusasu on sama kummassakin kielessä. Kyllä tähän tottuu. Vanha, kunnianarvoisa lehti on Upsala Nya Tidning. Se muuten otti aina mielellään juttuja suomalaisesta kulttuurista.

HENGENPITIMIÄ

Nyt vähän enemmän kuria kehiin! Eli koetanpas pysyttäytyä enemmän kirjoissa ja muussa kulttuurissa ja vähentää muuta löpinää - vaikka heti kärkeen tekee mieli sanoa, että nyt on tullut luetuksi juuri jonkin romuskan ansiosta! Muuan ystävätär käyttää tällaista sanaa flunssasta ja muusta vastaavasta, mitä ihmisen riesaksi tulee. Olen potenut jotakin jouluaatosta saakka, mutta enpä pysynyt silti avannostakaan poissa. Nyt loppiaisuinti on toistaiseksi viimeinen, mutta eiköhän tässä elämä palaudu normaaliksi ja Näsijärvi kutsuu ennen pitkää.

Kirjoista. Joulupukki hemmotteli Rosalla ja siitä kirjoitin jo. Syntymäpäiväpukki toi Coetzeen Kesän. Voi että! Palaa mieleen, miten muuan vanha kustannustoimittaja sanoi: kun saa eteensä oikein hyvän tekstin tulee paitsi iloiseksi myös kateelliseksi! Miten joku osaakin noin... Coetzee on tunnettu ja tunnustettu guru (Nobelinkin saanut) ja kykenee siihen mihin harva: vetäisee todellisuuteen (ja itseensä) viiltoja semmoisiin kohtiin, ettei sitä yleensä tehdä. Kirja on varsin omakohtainen, mutta jo perusidea on loistava ja iskee silmää lukijalle: sinä luet, miten luet ja uskot mitä tahdot... Teoksen mukaan kuuluisa nobelisti ja elämässään monella lailla onnahdellut  John Coetzee on kuollut ja nyt ovat tutkijat ja elämäkerturit hänet tunteneiden kimpussa! Haastatteluja tehdään ja sitten niistä puretaan tekstiä! Lukijalle jää se käsitys, että Coetzee todella viipaloi itsensä ja elämänsä nahkoineen karvoineen lukijan eteen. Haastattelijat ja haastatellut voivat olla fiktiivisiä tai sitten eivät - mutta sillä ei ole penninkään väliä. Teos osoittaa älyllisen ihmisen taakan, kun maailma ympärillä on mikä on. Yrittihän pasifisti Coetzee elää Jenkeissäkin, kunnes tulivat Vietnam-ongelmat. Etelä-Afrikassa valkoisen miehen taakka painaa koko ajan ja joka käänteessä, vaikka hän ei ikinä missään teoksessaan ole afrikkalaisistakaan piirtänyt kuvaa minään jaloina villeinä. Väkivalta on läsnä joka hetki. Ja minuun teki jo kansi voimakkaan vaikutuksen: nuori laiha mies tiellä, paita auki, (kukas muu kuin C itse) paljas rinta valmiina ottamaan vastaan kaikki nuolet, jotka elämä siihen ampuu - ja kyllä se ampuu! Takana luikertelee tie ja levittäytyy eroosion kalvama maisema.

Olen itse viikon ajan ihmetellyt sitä joskus, surrut. Katsellut esimerkiksi Kapkaupungin loputtomia hökkelikyliä ja Kultamuseon kuvia siitä, miten valtaisaa Afrikan rikkauksien riisto on ollut. Väestöstä tehtiin ilmaista orjatyövoimaa. Maa otettiin viiniplantaaseiksi. Ihmisten väliin rakennettiin valtavat muurit, fyysiset ja henkiset. Mustat, värilliset, buurit, afrikaanerit - kaikilla leima otsassa jo syntymästästä saakka ja se leima oli kohtalo. Ei ihme, että Coetzee on asunut Australiassa jo toista vuosikymmentä.

Ihan toisenlainen on Satu Taskisen Täydellinen paisti, nuoren naisen hilpeä kokemuskirja, kun hän kertoo, miten päähenkilö koettaa laittaa juhlapaistia kylään tulevalle anopille ja kälylle ja kälyn tyttärelle. Itse asiassa hän on vasta syynissä eikä vielä ihan oikea miniä, mutta hän asuu Itävaltalaisen kanssa, Franzin, josta hän käyttää hellittelevää mutta samalla tietysti leimaavaa Itävaltalainen-sanaa. Paisti kasvaa kovasti itseään isommaksi asiaksi, koska täydellistä on niin vaikea tehdä - varsinkin kovan suorituspaineen alla. Päivällisistä tulee lievästi sanottuna värikkäät. Teoksen humoristinen ote kantaa aika hyvin sinänsä "pienen" teeman ympärillä ja on herkullista luettavaa ainakin niille, joilla on kokemusta ulkomaiden oloihin sopeutumisesta. Olisin tätä silti vähän lyhentänyt!

En kerkiä nyt kirjoittaa kaikista lukemistani kirjoista, mutta yksi suuria iloja oli alennusmyynnistä löytynyt Bengt Jangfeldtin Anteckningar om Joseph Brodsky. Språket är Gud. Brodsky on kauan kuulunut "kotijumaliini" ja tämä teos valottaa Brodskya ihmisenä, varsinkin maastakarkotuksen jälkeen. Häntä alettiin ahdistella 1970-luvun alussa ja tuomittiin irtolaisuudesta (mitäs muuta runoilu ja runojen kääntäminen olisi voinut olla) ja kun ahdistelu koveni, Anna Ahmatova tokaisi kuin ennustajaeukko: jaha, pojalle luodaan elämäkertaa! Ahmatova tämän tiesi ja vaistosi jos kuka. Hän oli menettänyt hirvittävällä tavalla kaikki läheisensä ja kökötteli erakkona Karjalan kannaksella. Brodskyn karkotus tapahtui 1972 eikä hän sen jälkeen saanut tavata vanhempiaan. Näiden matkustuspyynnöt torjuttiin aina, vaikka kamppailu oli sitkeää ja maailman kulttuurieliittikin yritti painostaa Neuvostoliittoa. Ei mitään tulosta. Brodsky kuoli sydänkohtaukseen 1996 ja haudattiin rakastamaansa Venetsiaan. Siellä, kuten Tukholmassa ja Helsingissäkin, hän katseli rantoja, siltoja, vanhoja rakennuksia, suri Leningradiaan, jossa ei voinut 70-luvun alun jälkeen käydä. Kirjassa on makaaberi kuva jättiläiskranssista, jonka Boris Jeltsin lähetti hautajaisiin - ja jonka fiksut ihmiset sitten kuskasivat läheiselle Ezra Poundin haudalle. Totisesti, sen vanhan "fasistin" haudalle se paremmin sopi! Mutta Nobel-palkittu olisi jo kovasti kelvannut Neuvostoliitolle. Onkohan taivaitten laidalla sittenkin jokin oikeuspuntari, vaikka esimerkiksi Pentti Haanpää sanoi, ettei ole...

Minulla on ollut tilaisuus kuunnella kerran Brodskyä Uppsalassa ja hänellä oli todella maaginen kyky ottaa yleisönsä - venäjäksikin, jota kieltä yleisöstä harva osasi. Pehmeä, monotoninen ääni resitoi runoja, enkä varmaan ollut ainoa, jolle tuli tunne, että ymmärrämme jotakin, vaikka sanoja emme ymmärräkään.

Nobel-palkitut pitävät aina puheensa Tukholman Pörssitalolla ja voi että, kuinka minä taputtelin ja pyyhkielin katederin laitoja, vähältä piti, etten suudellut :),  kun sain kerran saarnata samasta pöntöstä Ruotsin Akatemian sarjassa Det sköna i skönlitteraturen. Suomen kirjallisuuden asialla tietysti olin, mutta luulenpa vain, että uutta suomalaista nobelistia ei ole näköpiirissä. Ei pitkään aikaan. Voiko olla koskaan, kun kielialue on niin pieni ja hyvät kääntäjät yhä harvemmassa.

Sananen muista hengenpitimistä, sillä sitähän kulttuuri pääasiassa on! Loppiaisena Juha Uusitalo lauloi sydämeenkäyvästi Tampere-talossa. En ole koskaan oikein kallistanut korvaani semmoisille Niin kauan minä tramppaan, mutta kun jyhkeä baritoni jylisee tämmöistä pohjalaista uhoa, se tuntuu! Ainoa teatterikokemus joulun tuntumassa olikin sitten Frenckellin Hiiriä ja ihmisiä. Konstailematonta prusteatteria Tommi Auvisen ohjauksessa. Puhki tuttu tarina, mutta hyvä muistutus tässäkin ajassa, millaista elämä voi olla, jos mitään sosiaalista turvaverkkoa ei ole. Ei kaikkien vajaavaltaisten huolenpitäjäksi osu niin hyvää ihmistä kuin George kaikkine kiukutteluineen ja kiroiluineen lopulta on. Hänen lopputekonsa on eutanasia, ja ajattelen, että Steinbeck on viisaasti jättänyt pohtimatta, mitä ampumisesta seuraa - sillä seuraahan siitä, mutta se on sitten jo toinen juttu. George piti Lennietä hengissä paitsi aineellisesti myös unelmilla, voisi sanoa kulttuurilla! Että sitten kun meillä on pikkuinen talo ja saat hoitaa kaneja... Unelmista ihmiset elävät.

OLEN ERITTÄIN TYLSÄ IHMINEN!

Vuosi on päättymässä ja vieraita on tulossa ja pian päästään pyhistä! Minä huomaan olevani selvästi enemmän tylsän arjen ihminen kuin kaikenlaisten "pakollisten" juhlakuvioitten, vaikka eipä minua juuri kukaan enää mihinkään pakota. Omasta selkärangasta se lähtee, että lanttulaatikot ja muut söpsötykset on väsättävä ja riisipuuro keitettävä - ja vielä siihen Tanskassa opittuun syntisempään tyyliin, että kermaa ja vaniljaa ja mantelia sekaan... Nyt on sieni-savukalapiiras uunissa, vaikka sienet olivat vähällä unohtua! Olisipa se ollut, jos olisi vaujja lanttulaatikosta unohtunut lanttu... Olen töhelö podettuani viikon flunssaa, enkä ole voinut nyt edes uida. Johan siitä pää pimenee!

Muusta  tylsyydestä. Mietin kulunutta vuotta. Maailma on ilmeisesti tullut valmiiksi, kun tämän päivän "Nokia" ovat kiukkuiset linnut, jotka linkoavat kiviä porsaitten taloihin. Joka puolelta maailmaa kuuluu , että bussipysäkilläkin on niin mukava pelata. Itse seison tuhat kertaa mieluummin vaikka missä sateessa ja tuulessa ja havainnoin. Aina kuulee ja näkee jotain ympäristöstä ja ihmisistä, aina voi tehdä johtopäätöksiä. Jos sulkeutuu pelin maailmaan, maailma sulkeutuu ympäriltä. Minusta SE olisi tylsää.

Mietin, että olen ollut koko elämäni semmoinen tylsimys, että lähinnä on tullut pelatuksi joulukorteilla sikaa ja sitten joskus  Mustaa Pekkaa - jos nyt vähän kärjistän. Ei tyttöihminen olisi saanutkaan "haaskata" aikaa peleihin, mutta eivät ne minua ihmeesti kiehtoneetkaan. Tietysti sitten lapsen kanssa lautapelit tulivat tutuiksi, mutta aina riivasi hiukan huono omatunto, että tähänkö nyt aikani käytän, eikö pitäisi valmistaa luentoja tai siivota - ja jos ei pelannut, taas oli huono omatunto, että nyt en elä lapsen ehdoilla... Mutta hieman ihmetellen katson melko surullisen näköistä kansaa, joka takoo jotain hedelmäpelejä vai mitä pajatsoja ne ovat kauppojen seinustoilla. Niiden kimpussa on aina väkeä. Itse en ole koskaan tuntenut vähintäkään vetoa niiden puoleen. Tylsimys mikä tylsimys!

Lehtiä on tullut luetuksi melkoiset läjät nyt joulun seudulla, kirjoja vähemmän. Imagen tilauksen peruutin motkotuksen kera. Karmeita kiiltäviä kuvia muodista tai jostain yhtä käsittämättömästä. Ei kiitos. Koko paksussa uusimmassa julkaisussa yksi ainut lukemisen väärti juttu. Se oli Juha Itkosen esittely Coetzeen Kesästä. (Saas nähdä, saanko sen huomenna synttärilahjaksi, kuten olen toivonut.) Mutta koko media saa minut muiden "nuorten" tavoin ihmettelemään, miten "in" tomppelimaisuus nyt on. Muistan ajan, jolloin naureskeltiin SMP:n Eino Poutiaista, joka ei osannut  sanoa d-äännettä. Hän oli tuhat kertaa sivistyneempi kuin eräät tämänhetkiset kansanedustajat ja muut puolijulkimot, joiden historiantajuttomuus ja muukin tietämättömyys on kammottavaa. Murehduttaa sitten sekin, kun taas kuulin erään nuoren fiksun perheen hautovan muuttoaikeita. He kokevat, ettei Suomi ole se maa, jossa he haluaisivat lapsensa kasvattaa. No, ei maastamuutosta joukkoilmiötä tule, ainakaan vielä, mutta joskus on hyvä huomata myös heikot signaalit.

Lisää tylsän murehtijan piireitäni: Kun ostin äsken kaupasta savusiian, tyrkyllä oli Kanadasta rahdattua pulleaa, kasvatettua "hormonisiikaa", kuten viattomalle myyjäparalle ärähdin. Hinta 7,95 kilo. Vieressä oli kotimaisia pienempiä siikoja, hinta 23,95 kilo. Minulle, joka en ole varakas, valinnan teko oli hinnasta huolimatta itsestäänselvyys. Ruokapolitiikkamme on ihan hullua niin kauan kuin emme halua maksaa ruoasta käypää hintaa. Ei suomalainen kalastaja ryve rahassa. Ja siat saavat pureksia toisiaan tiloissa, joissa eivät kääntymään pääse, kun haluamme halpaa kinkkua. Itse en ole ostanut häkkikanojen munia sen jälkeen, kun kävin kerran häkkikanalassa, "kanojen Auschwitzissa", jollaiseksi paikan nimesin. - Ja lisää tätä tylsyyttäni: en ymmärrä lainkaan, että joka seitsemäs ruokakassin sisältö päätyy kuulemma roskiin. Minulta ei päädy mitään. Ihan tylsästi lämmitän uudelleen ja varastoin ja pakastan.

Aiheesta toiseen: Koneelta katselin äsken Uutisia ikimetsästä -julkaisua, sähköistä siis. Siinä on upeita kuvia luonnosta semmoisena kuin se joskus on ollut. Sellaisia pieniä taskuja on onnistuttu vieläkin lunastamaan ja rauhoittamaan. Joidenkin mielestä tällaiset alueet ovat nyt "epänormaaleja" - tietysti ovatkin kulutuksesta ja tuhoamisesta humaltuneessa maailmassa. Olemme tottuneet aivan muunlaisiin maisemiin. Palaa mieleen apina, joka maalasi häkkinsä kalterit, kun käskettiin maalata maisema. Se oli tottunut näkemään kalterit. Mekin olemme tottuneet nimittämään metsiksi kaikenlaisia raiskioita. Eikä mediakaan tätä huomaa. Ei piittaa siitä, että yli 10 % Suomen eliölajeista on uhanalaisia, linnuista joka neljäs laji. Punaisella listalla on 37 % Suomen pesimälinnuista. Näistä ei revitä otsikoita, vaan euroista ja markoista, joita kyllä voidaan saada takaisin, mutta sukupuuttoon kuollutta lajia ei. Ei koskaan. Mutta näistä asioista kirjoittaa vain minunkaltaiseni tylsimys ja muutama muu ilonpilaaja.

No juu. Maailmasta on tullut Disneyland. Olen muuten käynyt sielläkin kerran, Floridassa. Koko ajan ihmettelin, mitä varten tämmöinen tivolitodellisuus on olemassa, muovimaailma. Ylilihavat ihmiset vaeltelivat muovimaailmassa ja ihailivat muovisukellusveneissä muovimerten muovihirviöitä ja muita otuksia, töllöttivät paraateja ja kulkueita, jotka eivät jääneet prameudessaan ja kammottavassa kukkamäärässään jälkeen tuon erään itäisen tyypin Lincolnin katolla tapahtuneesta viimeisestä matkasta. Ihminen on leikkivä laji, homo ludens, joka huvittaa itsensä kuoliaaksi, kuten amerikkalaiset viestinnän tutkijat jo kymmeniä vuosia sitten sanoivat. Tieto on epämiellyttävää, huvi miellyttävää.

Nyt uunikello soi ja tämä tylsimys lopettaa tämän jeremiadin. Olen saanut ystäviltä antoisia, ajattelemisen arvoisia kommentteja sähköpostitse moneen juttuuni ja olen niistä kiitollinen, kuten olen sanonutkin. He eivät halua "palstoille" tai mihinkään tämmöiseen julkiseen tai puolijulkiseen ja oudoksun minäkin tätä. Koetanpa tulevana vuonna komentaa itseäni enemmän muuhun kirjoittamiseen.

Ja kaikkien madonlukujen jälkeen sanon vain, että on äärettömän ihanaa mennä taas valoa kohti. Tänään paistoi aurinko. Lokkeja lenteli Tampereen taivaalla.