Ennen vanhaan kesä merkitsi heinänroskien pistelyä iholla, kirvelevää hikeä, lanttumaalla konttaamista polvet ruvella ja rutkasti isänmaata kynsien alla, paarmojen pörinää. Kun pääsi muutamaksi päiväksi kaupunkiin tätien luo, oli totaalisesti toisessa maailmassa. Kirjurinluodossa oli semmoinenkin vehje kuin karuselli. Jossakin näin riikinkukon.
Nyt eri maailmat kaatuilevat toistensa sisään. Yhä tuntuu siltä, ettei kaupungissa voi olla oikeaa kesää, vaikka puut olisivat kuinka vihreitä ja puistot täynnä kukkia. Mutta täällä on kummallisesti aikaa. Ehtii samana päivänä sulattaa pakastimen, siivota komeroita, lukea Ljudmila Ulitskajan Naisten valheet, käydä katsomassa Lars von Trierin Melancholian. Ulitskajan kirja on harvinaisen elämänmakuinen. Minulle kuten monelle suomalaiselle venäläinen elämä on tuttua vain kirjoista. Väljyys, suvaitsevaisuus, anteliaisuus tulee lähelle. Se tavallisten ihmisten elämä. Tulee se tunne, että tavalliset ihmiset eivät ajattele politiikkaa ollenkaan (eivät silloinkaan, kun näkevät sairaalassa silpoutuneita tshetsheenipoikia), ja meidän tiedonvälityksessämme taas painottuu miltei yksinomaan politiikka. On siis välillä hyvä saada muistutuksia siitä, että maailman maat koostuvat yleensäkin aivan tavallisista ihmisistä... Mihin tämä itsestäänselvyys välillä katoaa lehdistöstä?
Novellisarja palauttaa mieleen senkin, mitä olen venäläisestä elämänmenosta kuullut: aina voi tapahtua mitä tahansa kenelle tahansa. Ei siis kannata kovasti meuhkata. Muistan venäläisen opiskelijaryhmäni, joka ei sanonut sanaakaan Anna Politkovskajan murhan jälkeisenä aamuna. Tänä päivänä en tiedä, mikä kaikki vaikutti mykkyyteen: tyrmistys, häpeä, pelko, menneisyyden kummitukset, atavistinen muisto mustista autoista jotka tulevat yöllä...
Ulitskajan kirja osoittaa, että sekin on ihan ihmisten selkäytimessä, että muita on autettava. Kuka tahansa on milloin tahansa pyytäjän paikalla. Verkostojen on syytä toimia. Pikkuvelkoja ei kannata karhuilla takaisin. Monikansallisuus on itsestäänselvää, vaikka yhden ja toisen "laulava nuotti" pannaan merkille. Käännöskin on loistava, tekijänä Arja Pikkupeura. Mitä luontevinta suomea lastenloruja myöten.
Mutta mitä sanoisin Melancholiasta? Outo maailma, oudot ihmiset, outo dystopia - ja kuitenkin juuri tämän maailman aineksista tehty. Matti Pulkkis-vainaa sanoi joskus mieleenpainuvalla tavalla, että hänen tavoitteensa olisi tehdä kieli oudoksi, kirjoittaa kylmä kirja, tämän maailman veroinen... Lars von Trier on tehnyt elokuvan kielen oudoksi ja todella tehokkaaksi. Kylmäksi. On kirveenisku kalloon. Enkä ole sietänyt mennä katsomaan hänen julmimpia töitään. Olen pitänyt niitä esitietojen pohjalta liian vastenmielisinä. Jotain on voitava sulkea myös tajuntansa ulkopuolelle. Mutta Melancholia pelaa peloillamme ja hulluuksillamme tunnistettavasti. Juuri ja juuri kestettävästi.
Nyt kutsuvat Näsijärven 15-asteiset aallot. Mökille en voi mennä, kun hylätyksi luulemassani mustarastaan pesässä on kasa sirkeitä poikasia. Rauhoitin vajan heidän käyttöönsä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti