Suomen Tampereellakin voi ihminen hetkittäin herätä eloon... On ollut ihana päivä! Illan kruunasivat runon kuningattariksi nimetyt vanhat viisaat naiset Eeva Kilpi ja Kirsi Kunnas ynnä "prinsessa" Viljatuulia Huotarinen. He lukivat runojaan Kahvila Kivessä. Yleisö tempautui mukaan ja nauroi ja vähän itkikin, kun elämä oikeasti on naurettavaa ja itkettävää, kuten nämä runoilijat niin mainiosti tuotteissaan näyttävät.
Sitä ennen oli ainutlaatuinen runotilaisuus kirjasto Metsossa, kun paikalle oli saatu 80-vuotias Mirkka Rekola. Hänkin legenda jo eläessään. Olen kuunnellut häntä aika monta kertaa, enkä tiedä juuri ketään luennoitsijaa, joka halkoisi todellisuutta yhtä terävällä veitsellä kuin hän. Runot ovat sitten vielä ihan oma maailmansa suorasukaisessa moniselitteisyydessään. "Minä rakastan sinua. Minä sanon sen kaikille." Otapa tuosta nyt sitten selvä, minkä sen...Risto Ahti johdatteli tilaisuuden leppoisasti ja minä, joka olen välillä menettämäisilläni uskoni kirjallisuustieteeseen, riemastuin taas. Nuori jyväskyläläistutkija oli konstailemattomassa asenteessaan kuin raikas puhuri. Hän tekee väitöstutkimusta Rekolasta. Hän kertoi lukeneensa aina ilman ennakkoasenteita, jolloin runotkaan eivät tunnu vaikeilta. Niin sitä pitää! Ei tarvitse pähkäillä etukäteen, että nyt luen tietosanakirjan artikkelia ja nyt novellia, sen kuin lukee! Vaikka opintoja aloittaessaan ei tiennyt, kuka on Saarikoski. Siitä se lähtee. Asenne on tuhat kertaa parempi kuin niiden kirjanoppineiden, jotka teeskentelevät lukeneensa paljon semmoistakin, mistä heillä ei oikeasti ole haisuakaan...
Tietysti kerkisin Runokauppa Kattilaankin, enkä lakkaa ihailemasta sitä hullua idealismia, jolla homma pyörii. Kattilan tilaisuuksissa on hyvä olla. Kukaan ei "esitä" mitään. Siellä mieleeni palaa aina jonkun oivallus maanalaisista rihmastoista, joiden varassa suuri osa kulttuurista nykyään elää - se meluamaton, rahan perässä juoksematon, se jota moni ei enää tiedä olevan olemassakaan.
Kun tähän lisätään sitten vielä Matti Heinivahon juontama letkeä aamupäivä Tallipihalla soittokuntineen ja eläkeläiskuoroineen, voi sanoa, että päivä oli täysi, enkä yhtään vaikerra, että olen kaupungissa. Postikin toi ihania, pitkiä yksityiskirjeitä, käsin kirjoitettuja, mikä on harvinaista ylellisyyttä, ja sähköpostiystävä kertoo Ruotsin länsirannikolta, miten onnistunut Pride-kulkue siellä oli ja kaikki 7000 osallistujaa hyppäsivät yhtaikaa ilmaan, joten eiköhän maapallo tuosta jo vähän tärähtänyt tai edes pienen pieni aalto tuntunut näillä Suomen karuilla rannoilla asti... Kaikkea voi toivoa.
Mutta huomenna painelen maalle toisenlaisen intensiivisen tapahtumisen keskelle. Tämä on luonnon kiihkeintä aikaa. Nyt elämä kuhisee siellä, missä sille on edes hiven tilaa jäljellä. Koko kevään olen katsellut vastapäisessä rännissä kököttävää lokkiemoparkaa ja tiennyt yrityksen toivottomuuden. Vihdoin munista kuoriutui kolme rääpälettä. Meni päivä tai pari ja nyt ne ovat jo poissa. Epäilen variksia tai naakkoja, kun pesäpaikka on aivan surkea ja suojaton. Lokkikoloniat ovat isoja, mutta silti käy sääliksi kaikki elämän tuhoutuminen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti