MESSUAMISTA

Jalkavaivaisen ei ollut tarkoitus lähteä tänään yhtään mihinkään - mutta lähdin sittenkin! Olenko yhtä liikkuva ja levoton kuin virolaiset (Viivi Luikin todistuksen mukaan)? Kyllä olen, ja tarkoitan nyt tietysti vähän laajempaakin kaarta kuin messuilla käymistä.

Helsingin kirjamessut ovat paisuneet aivan valtaviksi. En vaivaudu katsomaan tilastoja näytteilleasettajien määrästä, en kirjailijoista tai muistakaan esiintyjistä. Määrä on niin pökerryttävä, että vaikka menin lappu kourassa poimiakseni tarjonnasta vain jotkut harvat ja valitut, eksyin vaikka mihin ja annoin virran viedä. Tuttuja tapasin kymmeniä, heitä riittää pitkän sekavan työuran varrelta, ja kirjojakin ostin muutaman, vaikka vakaasti olin päättänyt, ettei enää. Ei tarvitse omistaa, kun kirjastosta saa ainakin jonottamalla myös uutuudet. Silti kiusaus käy joskus ylivoimaiseksi, ja himoittavia kirjoja olisi tietysti ollut kymmeniä - onneksi suurin osa tuhansien nimekkeiden joukosta jättää kuitenkin välinpitämättömäksi.

Messujen organisaatio muistuttaa paljon sitä, minkä olen kokenut Göteborgissa, jossa kaikki löytyy ja toimii valtavasta väkimäärästä (ja joukossa työnnettävistä lukuisista lastenrattaista ja -vaunuista) huolimatta. Pasilan Messukeskuksessa ei tosin voida sulkeutua hiljaisiin tiloihin kuten Göteborgissa. Se on vahinko. Göteborgista muistan lähes hartaan, hiljaisen tunnelman, kun jotkut "gurut" kertoivat ajatuksistaan. Jouduin kerran vetämään suomenruotsalaisten kirjailijoiden paneelin (no siis  s a i n  vetää)  ja jännitin kamalasti, mutta hiljaisuus helpotti keskittymistä ja lievitti jännitystä, niin panelistien kuin vetäjän. Kansa ei vellonut mihinkään suuntaan ja ovet pysyivät määräajan, 45 minuuttia, kiinni. Kun urakka oli ohi, sain todeta, että viereisessä salissa oli pitänyt puhetilaisuuttaan suomalainen poliitikko, tämä nyt ehkä innokkain presidenttiehdokkaamme, mutta hän ei kylläkään kerännyt semmoista kuulijajoukkoa kuin kirjailijat... Olinkohan hiukan huvittunut vai peräti vahingoniloinen?

Presidenteistä ja ehdokkaista puheen ollen - on aika kivaa asua näin pienessä maassa, että vähän "kaikki" mahtuvat näköpiiriin melkein kerralla. Ahtisaarta esittelevä kirja (Ahtisaari itsekin?) oli ollut esillä aamulla, sitten Tarja Halonen rupatteli kalliolaisesta lapsuudestaan Hannu Mäkelän kanssa, ja messuilta poistuessani minulle piteli ovea Pekka Haavisto, jota saatoin kiittää paitsi ovenavauksesta myös hyvästä Tampereella käytetystä puheenvuorosta. Pienessä maassa kaikki voivat tuntua vähän kuin naapureilta - hyvässä ja pahassa. Voi tämä olla ahdistavaakin. Venäläisten ja kiinalaisten Suomen-kävijöiden mielestä on äärimmäisen huvittavaa, että "kaikki" tuntevat "kaikki".

Messujen teemamaana oli Viro, komeasti olikin. Paljon hyviä puheenvuoroja, ehkä vaikuttavin Ene Mihkelsonin, Ruttohaudan kirjoittajan. Hän on sitä ikäpolvea, joka on ehtinyt kokea miehityskauden alusta loppuun. Pakotettu unohtaminen, selkäytimestä tuleva - sinne piiloutunut - muistaminen, jatkuva vaikeneminen ja pelko - ne ovat syöpyneet todella osaksi virolaisuutta. Suomalaiset eivät sitä aikanaan tajunneet, ja se tuntuu jälkeenpäin käsittämättömältä. Tallinna on sentään melkein näköetäisyydellä Helsingistä. Olen nähnyt ja kuulostellut virolaista ajattelutapaa aika paljon Viron-matkoillakin ja joskus ihmetellyt joidenkin voimakasta venäläisvihaa, jonka olen nähnyt kohdistuvan lapsiinkin. Mutta sitten on myös näitä käsittämättömän viisaita, kiihkottomia vanhoja ihmisiä (joihin kuului myös Jan Kross), jotka kokivat kaikki kauhut eivätkä sittenkään katkeroituneet. Jan Krosskin uskoi ihmiseen aina, mikä näkyy esimerkiksi teoksessa Kalliit kanssavaeltajat. Hän osasi erottaa järjestelmät ja ihmiset.

Voi miten hyvä on tulla kuhinasta kotiin, passata kissaa (kissakorttejakin tuli ostettua) ja syventyä lukemiseen. Kuhinapäiviä en kovin monta vuodessa kestä, vaikka ihmisistä yleensä tykkäänkin.