Kyllä osaa aika karata! Mahtaako ikä tuntua jo hidastumisena? En myönnä. En myönnä vielä. Tänään on syntynyt aika monta joulukirjettä, vanhan tavan mukaan, pisimmät viisisivuisiakin tiheällä konepräntillä. Elämä on siunannut minua muutamilla (aika monillakin) hyvillä ystävillä, ja joidenkin kanssa on tapana vaihtaa kerran vuodessa oikein pitkä, kunnollinen kirje, jossa kerrotaan kokemukset ja lukemiset ja ilot ja murheet ja mitä tahansa. Semmoiset kirjeet antavat paljon enemmän kuin monet tapaamiset (varsinkin, kun en oikein saa itsestäni selvää, olenko erakko vai varsin sosiaalinen - kun saatan olla molempia).
En ehdi kirjoittaa menneestä viikosta nyt muuta kuin tuumailuja käynnistä Eeva-Liisa Mannerin haudalla hänen 90-vuotispäivänään.
Kalpea aurinko paistaa runoilijan haudalle,
kolme kynttilää palaa,
kukkakimppuja on kaksi,
ne ovat viran puolesta,
kyllä myös tunteen,
virkatunteen,
90 vuotta sitten oli maailma toinen,
tyttö syntyi tyhjä syntyi,
häpeä syntyi
isovanhempien taakaksi,
kaunis tarkkakorva,
jonka äiti kuoli,
joka kuuli kehtoonsa vankkurien äänet,
vankkurien puiset pyörät lonksuivat kuin kehdon jalakset,
niin kuin kolisi virrenveisuu,
Churrianan aasit huusivat,
venettä veistettiin alusta asti,
kaariluita, tukipuita,
jotta heiveröiset voivat avata portteja,
repiä muureja, puhkaista suojavalleja,
sillä meissä on kovin vähän sitä
mitä sanoilla yritämme tavoittaa
mitä ihminen ei tavoita,
taivas on sininen, krematorion piipusta pöllähtelee mustaa savua,
kuolemanilmoituksissa lukee: jätti valoisan muiston,
maa on hivenen roudassa, lintu lopettanut yksitoikkoisen laulunsa,
orava uskoo jo, ettei taskuissani ole mitään.
Taskuissani ei ole mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti