ELÄMÄSTÄ JOLTAIN KOHTAA

Ohoh, kuinka on aika vierähtänyt - muualla kuin koneen ääressä. Vaikka ei aika mihinkään mene. Minä vain! Niin kauan kuin muistan olen kesäisin yrittänyt elää monta elämää yhtaikaa. Hyvin se ei onnistu, mutta yritys on kiinnostava...

Kesällä on ihan pakko saada siivunsa luonnosta, lukemisesta, kulttuurista, ihmisistä - ja arki hoidettava siinä ohessa. Päätoiminen siivoojakin taidan olla jo neljässä paikassa. Siinä työssä näkyvät tulokset, jos ei muussa.

Luonto on kesän ykkösasia. Se vähä, mitä yhä on. Olen uinut, uinut, uinut ja ihaillut kuikanpoikasia. Toissapäivänä uin sellaisessa erämaajärvessä, etten koskaan ennen. Siis vanhakin löytää vielä sellaisia! Yhtään ihmistä tai mökkiä ei ollut missään. Järven nimi oli Tuurujärvi. Nimen etymologiaa en tiedä. No johdatettuna tämän paikan löysin, mustikkaretkellä. Yksin en löytäisi. Heinäkuun lopun toisaalle suuntautuneet mustikkaretket olivat työläitä ja vähän surullisiakin. Istuin mättäällä ja mietin, millä nimellä pitäisi kutsua maastoa, joka ympärilläni levittäytyi. Suomuuraimen lehtiä oli siellä täällä kuin muinaismuistoja. Suopursut tuoksuivat. Mustikkaa ei ollut niin paljon kuin edelliskesinä, mutta viivasuorat, syvät ojat olivat vettä puolillaan. Viime syksynä auki viilletyt. Suon laidalle olisi pitänyt panna kyltti, että mummot ja linnunpoikaset älkööt vaivautuko. Tuon viiltelyn tuloksena entisellä suolla kasvaa joitain käkkyräisiä mäntyjä ja pusikkoa. Alussa oli suo, vaan ei ole enää...

Avohakkuilta kromppasin vadelmia. Saalis ei ollut kovin hyvä, mutta tuli tämä pakkomielle toteutettua. Jokin atavistinen vietti ajaa tähän, että marjat on haettava itse. Puolukkakauttakin odotan, vaikka hirvikärpäset ovat totinen riesa. Nyt niitä ei ollut vielä kovin paljon.

Onkohan Porin areenajutut luettava kulttuuriantiin vai viihteeseen vai vähän molempiin? Ne ovat bongaustapahtuma ja minäkin bongasin Helena Rannan ja Heidi Hautalan. Olin tulokseen täysin tyytyväinen. Laatu korvaa määrän. Pari keskustelua kuuntelin. Erkki Tuomioja veti päätoimittajien keskustelutuokion sopivan rennolla ja sopivan tiukalla otteella. Mieleen jäi, että Sanoma-konsernin edustaja ei ollut vaivautunut paikalle. Muut päätoimittajat vastailivat kiltisti. Hufvudstadsbladetin Hannu Olkinuora on avarakatseinen. Ruotsista hänellä on sama kokemus kuin minulla: se on enemmän kansalaisyhteiskunta kuin Suomi. Kansa on tottunut vaikuttamaan ja puuttumaan asioihin itse. Ei johdeta yhtä paljon edestä tai piiskata takaa kuin suomalaisia. Mahtaako "luottotoimittajainstituutiokaan" olla siellä yhtä yleinen kuin meillä? Ehkäpä. Murdochin perässä on mennyt lauamana koko länsimainen lehdistö. Yleisön keskuudesta nousi kysymys siitä, miksi meillä kohdellaan poliittista pölhöpopulismia silkkihansikkain. Se on hyvä kysymys. Euroopan historiassa on esimerkkejä siitä, mitä seuraa, kun yksisilmäisyydet ja pöljät puheet sivuutetaan hymähdellen.

Osuin kuuntelemaan myös STTK:n paneelia. Esko Aho, Osku Pajamäki ja Suvi-Anne Siimes hokivat kasvun mantraa, niin kuin meillä yhä tehdään "paremmissakin piireissä". Aho uskoo teknologian kaikkivoipaisuuteen ja johonkin pakolliseen positiivisuuteen. Minä en usko, että kansaa voi komentaa optimistiseksi. Tottelevaiseksi kyllä, valitettavasti. Eläkeläisten suuri määrä oli kaikkien huoli. Niinpä. Itse menin töihin 16-vuotiaana ja sitä rataa on jatkunut, työttömyyskausia lukuunottamatta. Vielä nyt, 51 vuotta myöhemmin, teen yhtä ja toista, enkä suostu kantamaan huonoa omaatuntoa pienestä eläkkeestäni. En edes saa sitä kaikista maista, joissa olen tehnyt työtä. Sanon kuin Vappu Taipale, että en suostu olemaan kestävyysvaje!

Keskustelun kieli jäi vanhan kieli-ihmisen korvaan. Mietin, keitä kosiskellaan, kun puhutaan "hynestä", "lärtsystä" jne. Vai onko tarkoitus osoittaa, että ihan tavallisia mekin ollaan täällä pöydän toisella puolella... Niin tai näin; kieli kertoo käyttäjästä siinä kuin vaatteet. Se ei ole koskaan neutraali. Tätä mietin, kun luin lehdestä, että Mumbain talouskeskus käsittää 18 miljoonaa asukasta. Erään järven rantatiellä täällä Hämessä on kyltti, jossa varoitetaan talouskeskuksesta. Tämä keskus käsittää ehkä pari ihmistä ja muutaman lehmän. Hyvä varoitus sinänsä, koska lehmät voivat joskus päästä tielle. Mutta sana on ylen suurellinen. Kielen epätarkkuus on yksi tämän ajan oireista, hassusti käytetty murre toinen. Porissa silmää raastoivat muka paikallisella murteella kirjoitetut kahvilan mainoslauseet. Niistä yksikään ei ollut niin sanotusti oikein, vaan sekakieltä.

Tampereen teatterikesän anti on aina runsas. Minä katsoin Pyynikin kesäteatterissa Kari Heiskasen ohjaaman Rauta-ajan ja yllätyin: hienoa, vahvaa draamaa ajattomasta ajasta, ihmisen omituisista piirteistä, pakkomielteistä, hulluuksista. Pohjateksti on Haavikon ja ohjaajan silmänisku katsojalle taisi olla se, kun Väinö pasteeraili aivan vanhan Haavikon näköisenä, paksuna pukumiehenä salkku kainalossa, vallan-, rahan- ja naisenhimon ajamana. Loistava työ ja koko näytös tulvillaan pieniä herkullisia yksityiskohtia. Väinöhän se pursotti metallipurkista valmista kermavaahtoakin, ilmiö, jota olen pitänyt uusavuttomuuden osuvimpana symbolina. Ja tajuamattomuuden symbolina. Pienen kermavaahtoerän jälkeen jäljellä on metallipänikkä - mutta senhän voi aina heittää pusikkoon..............

Teatteri Avoimet ovet vieraili Kellariteatterissa anoreksia-aihisella näytelmällä Irti minusta, kirjoittanut Virpi Haatainen. Tiedän, että näytelmällä on niin sanottua tosipohjaa, mutta kovin syvälle ei silti päästy. Tai sitten minun on vain jotenkin liian vaikea ymmärtää niin häiriintynyttä suhdetta ruokaan ja omaan ruumiiseen. Sairaus voi olla kuolemaan johtava, sen tiedän, mutta sitä en tiedä, miten sen kuvaamisen saisi uskottavammaksi ja koskettavammaksi.

Lukematta en voi elää ja Tanskan-matkan peruina lukulistalle tuli mm. Morten Ramslundin Hundhoved. Luin ruotsiksi, mutta tietääkseni kirja on myös suomennettu. Norjalais-tanskalainen sukutarina on täynnä sakeaa elämää kuin Bergmanin filmit - kuvattuna kaurismäkeläisellä otteella! Että vaikka tapahtuu ihan kauheita, tapahtumat kerrotaan kevyesti ja ilmavasti, hymy suupielessä. Lukija voi itkeä ja nauraa ja kompuroida ihan vapaasti eri aikatasoilla, jotka lomitetaan villisti, mutta se ei haittaa. Yhtä sakeaa on joka sukupolven elämä. Elämänjano ja elämänvalhe ahdistaa kaikkia, ja kantaa myös. Loppukaari on upea ja klassinen: kun vanha Björk polttaa homeiset, patjaan kätketyt, suurella työllä ja viekkaudella kootut setelit, siinä on elämän koko kuva! Ihan vastaansanomaton. Hirveän hyvä kirja!

Radion lukupiirin viekoittelemana rupesin lukemaan myös Anna Kareninaa, jonka olen lukenut edellisen kerran nuorena. Nyt on pakko tunnustaa, että silloin en ymmärtänyt Tolstoin nerollisuutta. Että se vanha aatelismies saattoi tietää elämästä ja ihmisestä niin sanotusti kaiken. Merkilliset päänsisäiset liikkeet ja pakkomielteet ilman psykologian opintoja! Tolstoin tuotanto on valtaisan työn ja intohimon tulos, myös intuition. Kerronta on myös viihteellisen koukuttavaa! On pakko päästä lukemaan joka välissä, kun hiukankin ehtii!

Suunnattomasta tarkkuudesta ja mestarillisuudesta huolimatta Tolstoillakin on silti tietyt katvealueet, mutta ne johtunevat kulttuurista, eivät tietämättömyydestä. En puutu nyt niihin. Mutta menneen Venäjän loiston päiviä ei mikään muu taidemuoto eikä historiankirjoitus ole voinut tallentaa yhtä elävästi. Taas palaa usko kirjallisuuteen!

No nyt menee pitkäksi, mutta pitihän minun ihmisistäkin kirjoittaa. Helsingissä ja Tampereella vieraili vanhaksi viikingiksi ja Ikipetäjäksi nimeämäni suomen kielen opiskelija ja harrastaja, ikää 93 vuotta. Hän viipyi kaksi viikkoa. Katsoimme Kiasman ja Ateneumin näyttelyt, Tampereen tuomiokirkon hän suorastaan tutki, ja illat kuluivat hostellissa Pohjantähteä lukien. Ylikankaan Tie Tampereelle osoittautui raskaaksi. Hän on opiskellut minulle suomea Oslon yliopistossa lukuvuonna 1991-1992 ja käynyt joskus kesäkurssilla Tampereella. Kielen harrastus on jatkunut siitä asti. Olen kysellyt, onko sitekys tullut siitä, kun hän on kokenut myös vankilan ja keskitysleirit 40-luvulla. Hän kuului Norjan vastarintaliikkeeseen ja jäi kiinni. Vapautuminen koitti vasta keväällä 1945 Bernadotte-bussien tullessa. Elämäntyönsä hän on tehnyt insinöörinä teollisuuden piirissä, mutta suvaitsevuuden ja rauhantyön edistämiseksi hän on perustanut säätiön, josta jaetaan joka vuosi stipendi jollekulle ansioituneelle. Hänen optimistisen elämänasenteensa mukaan hyvä voittaa pahan, vaikka välillä voi näyttää muulta.

Sydämeeni sattui, kun Oslossa tapahtui mielettömyys pari päivää hänen kotiinpaluunsa jälkeen. Sille tapahtumalle en löydä sanoja. Eivät löydä näköjään minua viisaammatkaan. Psykiatri sanoi, että nyt ei ole yhtään sopivaa sairausluokitusta. Tekijä tuntuu tulleen kuin toiselta planeetalta.

Enkä minä voi olla muistelematta, että samana vuonna kuin tuo tekijä on minunkin poikani käynyt kuudetta luokkaa Oslossa. Asuimme pakistanilaislähiössä. Oli siellä joitakin muitakin kansallisuuksia, norjalaiset vähemmistönä. Yhteisö oli eloisa, talot viehättäviä puutaloja kuin Mauri Kunnaksen joulupukinkylässä. Ympärillä kallioita ja metsää. Erikieliset lapset leikkivät keskenään. Vähitellen norjan kieli yhdisti. Kun tuli syttende mai, kaikki pukeutuivat parhaimpiinsa ja lauloivat Ja, vi elsker dette landet. Ja miten elämää kuhiseva oli Karl Johan, Oslon pääkatu, aina, kesät talvet. Vai muistanko vain sen ystävällisen kuhinan enkä nähnyt muuta?Olen pitänyt siitä aina, mutta joskus on kaupoista kantautuva melumusa häirinnyt.  Minuun, maahanmuuttajaan, yläkerrassamme asuva norjalainen rouva suhtautui niin luottavaisesti, että pari viikkoa taloon muuttoni jälkeen hän pyysi minua kipaisemaan ottamaan pullat uunista, kun hänen on riennettävä bussiin ja junalle. - Tässä avain, voisitko... Tapaus jäi mieleeni, kun samalla testasin itseäni. Mietin, kuinka kauan minun on pitänyt tuntea ihminen, ulkomaalainen, ennen kuin työnnän asuntoni avaimen kouraan ja pyydän ottamaan pullat uunista... Ei, minulle ei varmaan riittäisi parin viikon naapuruus.

Koulusta jäi mieleen hyvä yhteistyö opettajien ja vanhempien kesken. Vanhemmat kutsuttiin kouluun usein. Pieni painajainen oli se, että äitien tapoihin kuului tuoda kokouksiin jotakin itse leivottua. Minä en ole mikään keittiön kuningatar ja hätäpäissä leivottu sokerikakku ei tuntunut olevan mikään hitti! Kelpasi kuitenkin.

Niin, monenlaista ja monenmuotoista on elämä. Enimmäkseen vaikeaa. Mutta jos jaksaa nostaa päällimmäisiksi paremmat kuin Eino Leinon Tumma, niin käyhän tämä laatuun. Tämä on ajallinen ja rajallinen ilmiö, hauras ja särkyvä, mutta voi kuinka mielenkiintoinen. Siinä on tämän ylin arvo - ja nyt Näsijärveen!!! Vesi +18. Kesä jatkuu, kesä! Kävin alkuviikosta eräässä hoitokodissa juttelemassa kirjallisuuden kesäkuvauksista vanhusten kanssa ja mieltä vihlaisi: koko seurue sanoi, ettei ole päässyt kesän aikana kertaakaan ulos! Hoitokoti on hyvä, jopa ylellinen minun silmissäni,  ja voi olla niinkin, että ulkoiluja ei muisteta siinä elämänvaiheessa, kun ajan tuuli on vienyt muutkin muistot. Mutta jos noin on, niin väärin on.........................

MAAILMA MALLILLAAN?

Kun tulee kaupunkiin ja näkee lehdenkulmasta, että muuan ikääntyvä playboy on mennyt naimisiin Välimeren rannoilla ja Yle on lähettänyt häät suorana lähetyksenä Suomessa, niin hoh-hoijaa... Kun kääntää  sivua, saa tietää, että Strauss-Kahn lienee vapautumassa syytteistä. Totuus lienee karannut ikiajoiksi taivaanrannan taakse. Edessä on liian isot kasat rahaa. Kun käy Sastamalan kirjallisuuspäivillä, saa kuulla, että Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen Venäjällä on tapettu noin 80 toimittajaa. Omaa kotiryssien aikaamme muisteltiin nyt naureskellen. Sitä ei muisteta, että aivan koko media oli tietyllä tavalla aivopesty, aivan joka ihminenkin, jopa Tuure Junnila, vaikka erituoksuisella saippualla. Mainitsen nimen siksi, että hänen puheenvuoronsa olivat ensimmäisiä, jotka saivat minut kiinnostumaan politiikasta. Tuli selville saamisen halua.

Selviydyin Sastamalasta ostamalla vain kaksi kirjaa. Periaatteessa en osta enää yhtään, sillä kirjastolaitoksemme toimii yhä aika hyvin - paitsi vieraskielisen kirjallisuuden osalta. Nyt mukaan tarttui Richard Sennettin Kunnioitus eriarvoisuuden maailmassa ja 1200-luvulla eläneen Mawlana Rumin runokirja Rakkaus on musta leijona. Molempia olen joskus lukenut (ja nyt toivon vain, etten löydä niitä jo entuudestaan kotoani, koska tämäkin paikka muistuttaa antikvariaattia).  Yhdestä rakkaasta kirjasta luovuinkin. Olen joskus löytänyt Uppsalasta Katri Valan kokoelman Pesäpuu palaa, jonka hän oli signeerannut hoitajalleen vähän ennen kuolemaansa. Luulen, että nyt kirja pääsi hyvään kotiin, sillä sen osti nuori mies, joka kerää kirjailijoiden signeeraamia klassikkoteoksia.

Joo, humiskoon maailma ohi. Kesällä voi keskittyä elämään, joka sekin on varsin haurasta ainetta, jos ainetta lainkaan... Tein viime viikolla vaikean ja epätoivoisen yrityksen palauttaa pesästä pudonnut talitiaisenpoikanen takaisin kotikoloonsa. Raahasin valtavat tikkaat paikalle, panin pienen poikasen mukiin, etten olisi sitä ruhjonut, mutta kurkotus räystään yli johti siihen, että rääpäle mätkähti alas sementtiportaalle ja kuoli. Hyvin tavallinen tarina luonnossa, mutta pysähdytti minut katselemaan pikku ruumista, joka oli saanut kuljetetuksi geeninsä tuhansien onnellisten sattumien kautta tuhansien polvien takaa tähän pisteeseen, johon elämä sitten päättyi. Mökkivajan mustarastaanpoikaset sen sijaan voivat pulskasti. Olen julistanut vajan - puuceenkin - rauhoitetuksi alueeksi, mutta hain sieltä eilen airot, ja ohimennen kurkkasin pinon päällä olevaa pesää. Siellä oltiin hiljaa ja varuillaan nokat sievästi ojennuksessa. Emo oli jo opettanut, että nokka tukkoon, kun kaksijalkaisia liikkuu.

Ja jos jotkut vaikertavat hellettä, minä nautin. Vedessä voi lillua vaikka miten kauan. Nyt pilvistyy ja viilenee ja sekin tulee kuin tilauksesta. Odotan vieraita ensin Ruotsista ja sitten Norjasta. Ulkomaisista vieraista on aina se(kin) suuri ilo, että näkee oman ympäristönsä vähän toisenlaisin silmin. Kaikki näkeminen ei tuota iloa, mutta nähtävä on!

SEKOITTUVAT AJAT

Ennen vanhaan kesä merkitsi heinänroskien pistelyä iholla, kirvelevää hikeä, lanttumaalla konttaamista polvet ruvella ja rutkasti isänmaata kynsien alla, paarmojen pörinää. Kun pääsi muutamaksi päiväksi kaupunkiin tätien luo, oli totaalisesti toisessa maailmassa. Kirjurinluodossa oli semmoinenkin vehje kuin karuselli. Jossakin näin riikinkukon.

Nyt eri maailmat kaatuilevat toistensa sisään. Yhä tuntuu siltä, ettei kaupungissa voi olla oikeaa kesää, vaikka puut olisivat kuinka vihreitä ja puistot täynnä kukkia. Mutta täällä on kummallisesti aikaa. Ehtii samana päivänä sulattaa pakastimen, siivota komeroita, lukea Ljudmila Ulitskajan Naisten valheet, käydä katsomassa Lars von Trierin Melancholian. Ulitskajan kirja on harvinaisen elämänmakuinen. Minulle kuten monelle suomalaiselle venäläinen elämä on tuttua vain kirjoista. Väljyys, suvaitsevaisuus, anteliaisuus tulee lähelle. Se tavallisten ihmisten elämä. Tulee se tunne, että tavalliset ihmiset eivät ajattele politiikkaa ollenkaan (eivät silloinkaan, kun näkevät sairaalassa silpoutuneita tshetsheenipoikia), ja meidän tiedonvälityksessämme taas painottuu miltei yksinomaan politiikka. On siis välillä hyvä saada muistutuksia siitä, että maailman maat koostuvat yleensäkin aivan tavallisista ihmisistä... Mihin tämä itsestäänselvyys välillä katoaa lehdistöstä?

Novellisarja palauttaa mieleen senkin, mitä olen venäläisestä elämänmenosta kuullut: aina voi tapahtua mitä tahansa kenelle tahansa. Ei siis kannata kovasti meuhkata. Muistan venäläisen opiskelijaryhmäni, joka ei sanonut sanaakaan Anna Politkovskajan murhan jälkeisenä aamuna. Tänä päivänä en tiedä, mikä kaikki vaikutti mykkyyteen: tyrmistys, häpeä, pelko, menneisyyden kummitukset, atavistinen muisto mustista autoista jotka tulevat yöllä...

Ulitskajan kirja osoittaa, että sekin on ihan ihmisten selkäytimessä, että muita on autettava. Kuka tahansa on milloin tahansa pyytäjän paikalla. Verkostojen on syytä toimia. Pikkuvelkoja ei kannata karhuilla takaisin. Monikansallisuus on itsestäänselvää, vaikka yhden ja toisen "laulava nuotti" pannaan merkille. Käännöskin on loistava, tekijänä Arja Pikkupeura. Mitä luontevinta suomea lastenloruja myöten.

Mutta mitä sanoisin Melancholiasta? Outo maailma, oudot ihmiset, outo dystopia - ja kuitenkin juuri tämän maailman aineksista tehty. Matti Pulkkis-vainaa sanoi joskus mieleenpainuvalla tavalla, että hänen tavoitteensa olisi tehdä kieli oudoksi, kirjoittaa kylmä kirja, tämän maailman veroinen... Lars von Trier on tehnyt elokuvan kielen oudoksi ja todella tehokkaaksi. Kylmäksi. On kirveenisku kalloon. Enkä ole sietänyt mennä katsomaan hänen julmimpia töitään. Olen pitänyt niitä esitietojen pohjalta liian vastenmielisinä. Jotain on voitava sulkea myös tajuntansa ulkopuolelle. Mutta Melancholia pelaa peloillamme ja hulluuksillamme tunnistettavasti. Juuri ja juuri kestettävästi.

Nyt kutsuvat Näsijärven 15-asteiset aallot. Mökille en voi mennä, kun hylätyksi luulemassani mustarastaan pesässä on kasa sirkeitä poikasia. Rauhoitin vajan heidän käyttöönsä.

PAIKASTA TOISEEN

Pään sisällä soi yhä ja sielu on kuin pesty! Sitä merkitsee vuosittainen käynti Naantalin musiikkijuhlilla. Ryhmämme ruokailee ensin ruhtinaallisesti, menee Rymättylän vanhaan kirkkoon, vaeltelee sitten Naantalissa, ja illan päättää Naantalin kirkossa pidettävä konsertti. Kaunista, klassista, rauhoittavaa. Voiko mikään olla kauniimpaa kuin hyvin soitettu klassinen musiikki? En usko. Vaikka miten kauneuksia voisi vertailla? Ei voi. Mutta musiikin terapeuttinen voima on valtava.

Naantalin kirkkoa katselen myös sillä silmällä, että siellä oli tädilläni tapana istua 50-luvulla, kun hän oli töissä Naantalin kylpylässä. Ihan kuin kohtaisin hänet, kun katselen samoja muureja... Hän oli yksinäinen kulkija, vähän kuin minä. Aina vähän väärässä paikassa. Rymättylän kirkon kiemuraisia maalauksia katsellessa pääsee kurkistamaan vuosisatojen takaiseen mielenmaisemaan. Maailma on silloinkin ollut pelottava paikka, täynnä uhkaa ja ahdistusta. Mutta on sen täytynyt näyttää lohduttavalta, kun alttariseinällä  maalaismiehen näköinen Pietari seisoo iso  avain kädessä taivaan talon (= pikkuisen mökin) ovipielessä ja toivottaa tervetulleeksi. Vuosi vuodelta pidän tuosta maalauksesta enemmän, vaikka (tai koska) se on ihan absurdi.

Mietin paikan tai paikkojen henkeä alkuviikosta myös Kööpenhaminassa. Tiedän kyllä Tanskan ongelmistakin ja nykyisestä oikeistopopulismin  aallosta, mutta Tanskan syvimpään olemukseen se ei ulotu mitenkään. Tanskaa ei oikeasti voi muuttaa. Eiväthän sitä voineet muuttaa edes miehittäjänatsit sodan aikana. Tanskalaiset eivät suostuneet "näkemään" heitä, vaan kääntyivät katsomaan esimerkiksi tyhjiä näyteikkunoita.

Nyky-Köpiksen 5000 ravintolaa saavat melkein uskomaan, että ihmiset elävät toistensa ruokkimisesta ja passaamisesta. Sekin jäi mieleen, että koko vaelteluni aikana en nähnyt yhtään oikeaa alkkista, vaikka viiniä ja olutta lipitetään koko ajan joka paikassa. Mutta ei synkeästi vaan iloisesti. Jospa iloinen lipitys on terveellisempää kuin suomalainen rähinäviina. On se, vaikka ei se maksakirroosia estä. Kyllä sitä on paljon Tanskassa.

Pyöräliikenne saa turistin varomaan varpaitaan. Pyöräilijöiden virta menee  kovaa, nuorimmat polkijat näyttävät noin viisivuotiailta. Kypärä sentään päässä. Joku vie vauvaa käsivarrella ilman mitään suojaa, vain toinen käsi ohjaustangolla. Mahastani vihlaisee.

Ravintolassa vauvat ovat ihan tavallinen näky ja ne imetetäänkin siinä ohessa. Itse olin 70-luvulla niin naiivi, että ihmettelin tiedekuntaneuvoston kokouksissa istuvia imettäviä äitejä. Ajattelin, että suomalaisprofessoreilta olisi nyt mennyt kahvi väärään kurkkuun. Meillä raskauteen, synnytykseen, imetykseen liittyvä oli pitkään vähän kuin häpeällistä. Muistan ajan, jolloin naispappeutta vastustettiin silläkin argumentilla, että nainenhan voi tulla raskaaksi... Kapinoivassa mielessäni mietin jo silloin, että taisipa Mariakin olla raskaana... Niinhän tarina kertoo. Vieläkin nousee mielen pohjalle pieni happamuus, kun ajattelen tuhansia Marian kuvia, joita olen eurooppalaisissa museoissa ja kirkoissa nähnyt, mutta en muista nähneeni yhtään kuvaa lasta odottavasta Mariasta! Omituista.

Kaupunkivaelluksellani törmään joka puolella kirjaviin, muovisiin (?) elefanttipatsaisiin, jotka muistuttavat Kauko-Idän elefanttien ahdingosta. Voin antaa almun niiden hyväksi. Tämäkin tuntuu aivan luontevalta Kööpenhaminassa. Se on oikeasti kansainvälinen ja hengeltään avoin, vuodesta toiseen maailman parhaiden kaupunkien kolmikkoon valittu. Yliopistollakin kuljen Euroopan juurien tutkimisen projektihuoneiden vierestä - vai mitä ne mahtoivat olla. Ainakin oli hyvät tilat ja hyvät kirjastot. Tällaisissa tilanteissa koen aina, että Suomessa eurooppalainen kulttuuriperintö on sittenkin aika ohutta. Suomalainen kulttuuri tuijottaa liikaa taaksepäin, lämpiää sisään kuin savupirtti, vaikka paluuta entiseen ei millään ole. Tietysti tämä on sitä samaa käpertymistä, mitä kulttuurisilla rajapinnoilla kaikkialla. Itä pelottaa ja länsi antaa alemmuudentunteita ja etelä tarjoaa liian kirjavaa ja sakeaa perintöä ja pohjoisessa alkaa ilmastonmuutos panna vähän kaikkea uusiksi. Silloin käännytään sisäänpäin, mutta lopulta poksahtaa... Tämä huolettaa - eikä yksin minua. Vihakirjoittelu ja muu kummallinen koohotus syntyy eristymisestä ja pelosta.

Onneksi olen eläkemummo ja olen saanut lopettaa ainakin julkisen suomalaisuusvatkaamisen. Katselen Amagerin nuorten naisten kumisaappaita, jotka vaikuttavat olevan nyt kuuminta hottia. Taidan lähteä Köpikseen seuraavalla kerralla mökkivarusteissani. Sepelkyyhky talsii tarmokkaasti ravintolan nurmikolla ja koetan sanoa sille, että sinullakin on identiteettikriisi. Et ole pulu, vaan metsälintu. Lähde pois. Ei se lähde. Molemmat elämme sekavien identiteettien maailmassa.

Ajatukseni katkeaa, kun pöydälläni alkaa pörrätä laite, joka vilkkuu ja ilmoittaa, että voisin hakea ruokani ravintolan tiskiltä. Noidun tätä laitemaailmaa, joka on läsnä kaikkialla. Kännykkä ilmoittaa, milloin voin tsekata itseni koneeseen, enkä minä ole kenellekään numeroani antanut... No, jalkapannassa olemme muutkin kuin IMF:n entinen johtaja.

Kun palaan hotellihuoneeseen, katson maailman typerimmän ohjelman ällöttävistä luksushuviloista pitkin Tanskaa. Pariskuntia pannaan arvuuttelemaan, mitä nämä maksavat. Heti tykkään jo vähemmän Tanskasta! Sekin naurattaa, kun kylppärin lappu kehottaa minua antamaan lahjan ympäristölle. Lahja on se, että jos panen pyyhkeen koukkuun, sitä ei pestä yhden käyttökerran jälkeen. No myönnän, että tämäkin merkitsee jotain, koska tapa on yleistynyt ainakin koko Länsi-Euroopassa. Säästyy siinä muutama tonni vettä ja pesuaineita, mutta montakohan tonnia turhia kemikaaleja oli Magasinin hehtaarien kokoisella kemikaaliosastolla, jonka läpi jouduin kävelemään päästäkseni suorinta tietä metroon... Kylppärin lappu vertautui yhtäkkiä mielessäni siihen, että Dachaun polttouuniin menijä kampaisi viimeiseksi teokseen tukkansa (jos sitä vielä olisi). Ontuva vertaus.

Mutta on maailma ihan oikeasti hullu paikka. Täynnä sallivuutta ja kauneutta (sekä luontaista että ihmisten tekemää) ja hyvää tahtoa - ja yhtä täynnä pahuutta ja tuhoa ja vihaa ja tietämättömyyttä. Koneesta katselin kauniisti kimmeltävää Itämerta, melkein kuollutta merta. Lajimme on ollut tehokas eikä kykene kääntämään suuntaa.

MUIS MAILMOIS

Kyl se o sukkelaa, ko viirekymmene kilometri pääs kaupunkist voi ol iha toises mailmas. Pyy (poikane vissiinki taik muute vähä pöhkö) lensi yhtäkkii mu ja mu kaffeekuppini välist niät oikee ilmavirta tuntu. Kuikkapari jutteli jottai keskenäs järvel eikä tykänny huanoo, vaik mää ui iha hee lähelles. Ikkunat tuli pestyy ja yks kuusi kaarettuu, ko se oli nin ruskee. Silti tuli se olo, et taisi ol tyhmä tyä. Mikä mää ole kuuste färrii määräämää. Mut kyl mää se oksei ja pilppusi. Katiskas oli mahrotoi suutari, ja sil mää sanoi, et lähres jatkamaa elämääs. Mää e tahro sitä määrät. Sama tiä mää vei katiska vajjaa. Sihe sammaa vajjaa, misä mul tuli kauhee huano omatunto, ko siäl oli hyljätty mustarastaa pesä. Nätit siniset munat oli jääny sihe ja se kaikki o mu rymsteeramiseni syyt. Kukkaa ei ollu käyny mökil aikoihi ja lintu oli kerriinny luulemaa, et täsä hiljases vajas o hyvä pesäpaikka. Mut ihmine pillaa kaikki. Ilma oli ninko linnu maitoo ja punane aurinko laski järve taa - ja silti mää olsi tarvinnu jokku kuulosuajukset. Vastapäisel isol tontil prätisi ja prutisi joku kamala trimmeri, niät saatii tontti näyttämää kolffipaanalt. Se o sukkela kauneusihanne! Sil kynityl nurmel ei sit ennää asu eres yksikä päästäine taik eres heinäsirkka. Mää irvisteli sinneppäi ja ajatteli, et pankaa vaik muavimattoo... Olis tasasempaa!

Ja mun olis tarvinnu tul paljo aikasemmi kaupunkii, ko huamisaamusti tarttee lähtee Tanskaa ja se kuukausittaine Kröönruuskaki oli viäl kirjottamati (ja siit tämä kiäliki jäi nyte pääl) ja pyykit pesemäti ja vaik mitä. Miälelläni mää lähre Tanskaa, ko mää tykkää siit elämämyänteisest ja sallivast ilmapiirist. Se o siäl  säilyny, vaik se o nin tihheesti asuttu maa. Ni mut piti sannoo, et mitä varte mää e päässy aikasemmi poijes mökilt. Se oli se, ko tua poikaystävä Kasper oli kolme yät hukkateil. Mää pelkäsi jo, et hän o joutunu ilvekse vattaa. Se olis luamukualema, mut emmää sitä silti hänel sois. Mut tänäpä aamusti hän ilmesty vihro viime terassil ja korvis oli vähä kraapaleit. Hän o iha selvästi joutunu tappeluu ja oli vähä arriistunu. Lohrutukseks mää onkei hänel yhre särje. Ja funteerasi taas tätä turhapäiväst tappamist. Mut kissa o lihasyäjä. Mut kuuluuko kissa tän... Varsinki ko se soppii nin huanosti munki liikkuvaisee elämämuatooni. Ain o kova funteeraamine, et kuka voi tul ja passat. Ja ain o kova rahtaamine, ko se ei eres kävel itte, ko lähretää maal. Linjapiilii mennes mää ole ko mikäki Rajamäe rykmentti, ko o kassit ja kissa ja selkäreppu.

Ja mää myännä, et jonaki heikkon hetken mää kattele hänt, et lähtisiks sää jo kissoje taivaasee... Ja heti tullee kauhee omatunto, ko se kattoo minnuu salamyhkäsil keltasil silmilläs. Nytenki se tosa siivoo tassujas ja kiärittellee mu pöyrälläni. Ko o noi hianot ja kummallise silmät ja tommosseet viikset ja sulava kroppa, ni asia o sil selvä. Mää e voi noi mutkikkaast järjestelmäst millää päättää. Ko ei kukkaa pystys tommost tekemäänkä, vaik me tehrää vaik mimmosii tiatokonneit.

Nyte kone kii, vaik pääskyset lentää viäl taivaal ja lokit kiljuu! Mökkirannas pyrähteli semmone lintu, ko mää luuli kivitaskuks, mut se o hiukka masentavvaa, ko yks lähiommaine korjaa ain kaikki mu lajimääritykseni. Vaik hän ei olis nähny koko lintuu, ni siält tullee, et se oli rantasipi. Olkoo sit. Tunnemmää ainaki varikset ja jouttenet.

TÄYTTÄ ELÄMÄÄ!

Suomen Tampereellakin voi ihminen hetkittäin herätä eloon... On ollut ihana päivä! Illan kruunasivat runon kuningattariksi nimetyt  vanhat viisaat naiset Eeva Kilpi ja Kirsi Kunnas ynnä "prinsessa" Viljatuulia Huotarinen. He lukivat runojaan Kahvila Kivessä. Yleisö tempautui mukaan ja nauroi ja vähän itkikin, kun elämä oikeasti on naurettavaa ja itkettävää, kuten nämä runoilijat niin mainiosti tuotteissaan näyttävät.

Sitä ennen oli ainutlaatuinen runotilaisuus kirjasto Metsossa, kun paikalle oli saatu 80-vuotias Mirkka Rekola. Hänkin legenda jo eläessään. Olen kuunnellut häntä aika monta kertaa, enkä tiedä juuri ketään luennoitsijaa, joka halkoisi todellisuutta yhtä terävällä veitsellä kuin hän. Runot ovat sitten vielä ihan oma maailmansa suorasukaisessa moniselitteisyydessään. "Minä rakastan sinua. Minä sanon sen kaikille." Otapa tuosta nyt sitten selvä, minkä sen...Risto Ahti johdatteli tilaisuuden leppoisasti ja minä, joka olen välillä menettämäisilläni uskoni kirjallisuustieteeseen, riemastuin taas. Nuori jyväskyläläistutkija oli konstailemattomassa asenteessaan kuin raikas puhuri. Hän tekee väitöstutkimusta Rekolasta. Hän kertoi lukeneensa aina ilman ennakkoasenteita, jolloin runotkaan eivät tunnu vaikeilta. Niin sitä pitää! Ei tarvitse pähkäillä etukäteen, että nyt luen tietosanakirjan artikkelia ja nyt novellia, sen kuin lukee! Vaikka opintoja aloittaessaan ei tiennyt, kuka on Saarikoski. Siitä se lähtee. Asenne on tuhat kertaa parempi kuin niiden kirjanoppineiden, jotka teeskentelevät lukeneensa paljon semmoistakin, mistä heillä ei oikeasti ole haisuakaan...

Tietysti kerkisin Runokauppa Kattilaankin, enkä lakkaa ihailemasta sitä hullua idealismia, jolla homma pyörii. Kattilan tilaisuuksissa on hyvä olla. Kukaan ei "esitä" mitään. Siellä mieleeni palaa aina jonkun oivallus maanalaisista rihmastoista, joiden varassa suuri osa kulttuurista nykyään elää - se meluamaton, rahan perässä juoksematon, se jota moni ei enää tiedä olevan olemassakaan.

Kun tähän lisätään sitten vielä Matti Heinivahon juontama letkeä aamupäivä Tallipihalla soittokuntineen ja eläkeläiskuoroineen, voi sanoa, että päivä oli täysi, enkä yhtään vaikerra, että olen kaupungissa. Postikin toi ihania, pitkiä yksityiskirjeitä, käsin kirjoitettuja, mikä on harvinaista ylellisyyttä, ja sähköpostiystävä kertoo Ruotsin länsirannikolta, miten onnistunut Pride-kulkue siellä oli ja kaikki 7000 osallistujaa hyppäsivät yhtaikaa ilmaan, joten eiköhän maapallo tuosta jo vähän tärähtänyt tai edes pienen pieni aalto tuntunut näillä Suomen karuilla rannoilla asti... Kaikkea voi toivoa.

Mutta huomenna painelen maalle toisenlaisen intensiivisen tapahtumisen keskelle. Tämä on luonnon kiihkeintä aikaa. Nyt elämä kuhisee siellä, missä sille on edes hiven tilaa jäljellä. Koko kevään olen katsellut vastapäisessä rännissä kököttävää lokkiemoparkaa ja tiennyt yrityksen toivottomuuden. Vihdoin munista kuoriutui kolme rääpälettä. Meni päivä tai pari ja nyt ne ovat jo poissa. Epäilen variksia tai naakkoja, kun pesäpaikka on aivan surkea ja suojaton. Lokkikoloniat ovat isoja, mutta silti käy sääliksi kaikki elämän tuhoutuminen.

OI AAMUA SUNNUNTAIN

On synti olla kesäkuisena sunnuntaina kaupungissa, mutta juuri kohta pääsen pulahtamaan Näsijärven aaltoihin. Päässä surisevat Mustapään läkkisepän ihanat kesämietteet ja kuulen ja näen, miten Lindbladin saapas lotkuu ja lanne notkuu ja päivä helottaa. Elämä on hetken onnellista ja täyttä, vaikka paljon on harhakuvia ja kriikunapuun oksien alta näkyy hautuumaalle... Niinhän se menee! Onkohan muuten olemassa kauniimpaa runoa kuin "Tein lasinkuultavan laulun"...

Tänä kesänä on ehdittävä paljon niituille viheriöille ja saatettava navettamuseohanke päätökseen (tilapäiseen, kuten kaikki tilapäistä on) ja matkojakin tulee, vaikka enimmäkseen teen matkoja sisäänpäin. Viikon päästä odottaa yksi pieni hauska sensorimatka Kööpenhaminan yliopistoon.  Nyt hyvästelen ne rannat ja Köpiksen ihanan, suvaitsevaisen, oikeasti monikansallisen ilmapiirin, jota esimerkiksi kansanpuolueen Pia Kjaersgaard ei saa pilattua vaikka kuinka yrittää. Hän on hilpeä ilmiö verrattuna omiin synkkiin jytkyläisiimme. Hoh-hoijaa. Jo vaali-iltana sanoin, että tästä koituu meille vielä kallis lasku maksettavaksi aineellisesti ja henkisesti. Rahaa maailmassa on kaikkeen joutavanpäiväiseenkin, mutta köyhiä ja sairaita meillä on paljon, eivätkä he säästy miltään laskuilta. Rikkaammat voivat säästyäkin. Siinä on tämän menossa olevan tragikoomisen näytelmän traagisin puoli.

Tämmäset funteeraukset saa jäär nyte tähä ja mää temmaa pyäräni ja lähre menemää ja suunnittele mennesäni, mitä mää juttele huamen tosa Tallipihal, ko käy nin luanikkaasti, et mää saa treffat siäl porilaisii ihmisii. Se o tua Mummu Kamari, ko koittaa orneerat ain jottai illoo  vanhemmilki ihmisil, ja kyl se o hyvä asia. Nuaret löytää ilos itte, mut vanhemmat jää liika helposti kököttämmää yksinäs johonki pirttis nurkkaa...