Miten ihanaa on mennä kaupungista maalle loputtoman linnunlaulun ja puhkeavan vihreyden keskelle - ja miten ihanaa on tulla maalta kaupunkiin lehtien, kirjojen, kaupunkihiljaisuuden pariin. Tämmöinen paikan vaihtaminen on harvojen herkkua tässä maailmassa.
Maalla odottavat ikuiset siivous- ja raivaustyöt, itse valitut hullunkuriset projektit. Navettamuseo on niistä yksi, matalalla profiililla vedettävä. Puuhassa ei ole järjen hiventäkään, mutta ei tarvitse olla. Oli hauskaa jynssätä pihanurmella juuriharjalla vanhaa keittiön pöytää, jonka vetolaatikon nuppi on käteen ihan tuttu - noin 60 vuoden takaa, jolloin pöytä on siirretty pois käytöstä. Laatikosta löytyi Helsingin olympialaisten kunniaksi painettu huivi vuodelta 1952. Kaappiovet narahtivat tutusti. Jynssätessäni kuulin kevään ensi käen, jolle jouduin sanomaan, että nyt suu poikki! Hän kukkui minulle yli 40 kertaa, mikä on liikaa - oli sitten kysymys häistä tai hautajaisista.
Ensimmäiset kielot aloittelivat kukkimista, linnunherneet myös, ketunleipien kukat maistuivat ihanilta, poimulehdetkin. Ja mikä merkillinen kyky puilla onkaan kantaa ihmisen murhetta. Ne ottavat sen vastaan, nyökkäävät ja hyväksyvät ja sanovat, että kestä. Niin mekin teemme...
Kaupunkiintulo palauttaa arkitodellisuuteen ja virtaavaan aikaan. On kiire ehtiä Näsijärveen uimaan, on kiire ryöpätä tuoreet nokkoset, lukea sähköpostit, ihmetellä kulttuurisivujen kasvokuvat Märta Tikkasesta ja Aila Meriluodosta,jotka juuri olivat niin kukoistavia ja nyt näyttävät samoilta kuin korvasienikorini monipoimuinen sisältö - puhumattakaan omista kasvoistani, joita on jo kauan ollut ihan mahdoton tunnistaa kuvista... Outoja ovat elämän naamiohuvit, kiehtovia myös. Luulen, että koko ajan tulemme yhä enemmän omaksi itseksemme, kunnes alamme haaltua kuin vanhat kuvat tai vanha filmi, semmoinen aurinkoon unohtunut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti