sunnuntai 15. toukokuuta 2011

VINTTI ON TÄYNNÄ

Otsikon saa tulkita niin monella tavalla kuin tahtoo! (No ei lue kumminkaan, että pimeänä...) Olen myllännyt koko  päivän vintin hirmuisia kirjemappirivistöjä ja -kasoja ja yhtäkkiä tajusin, mitä tämä omituinen bloggaaminen on. Silkkaa sijaistoimintaa! Minulla on tallessa valtavat määrät kirjeitä, mutta kun on käynyt niin, että kirjeenvaihto on kuihtunut nopeiksi sähköpostiviesteiksi, täytyy blogata - vaikka olemattomille vastaanottajille ja totta kai pinnallisesti, ohuesti, muodollisesti, sillä eihän sitä koskaan tiedä, jos sittenkin joku lukee ja mitä se joku sitten ajattelee jne...

Oikeissa ystävyyssuhteissa on kirjoitettu vereslihalla, iholta. Mylläykseni tarkoitus oli poimia erään ystävättären kaikki kirjeet ajalta 1972-1995, ja voi herraisä, että niitä oli - ja että ne ovat viisaita ja mielenkiintoisia! Ajattelen, ettei kirjeenvaihtomme jää yhtään jälkeen niistä julkaistuista (ja ehkä vähän julkisuutta varten kirjoitetuista) kirjeenvaihdoista, joita ovat tuottaneet Johannes Salminen, Jan Kaplinski, Antti Eskola, Leena Kurki, Juhani Syrjä, Hannu Raittila - ties ketkä, puhuakseni nyt vain näistä aikalaisista. Ihan historiallisesti mielenkiintoisia ovat vanhat kirjeet, sen mörököllin August Ahlqvistinkin.

Näen, että ystävätär ja minä olemme olleet hirmuisen valppaasti aikaamme seuraavia ihmisiä, ja samalla uupuneita yksinhuoltajaäitejä ja työn raskaan raatajia. Tällä järjellä en oikein edes tajua, miten kaiken yhteensovittaminen on ollut mahdollista. Kirjeissä on pantu järjestykseen kulttuuri-ilmiöt ja yhteiskunta ja yliopistoelämän merkilliset kiemurat. Lukuelämykset on ruodittu syvälle porautuen. Lukulistalla on ollut kaunokirjallisuutta, filosofiaa, yhteiskunnallista kirjallisuutta, kielitiedettä, kirjallisuudentutkimusta, vaikka mitä. On analysoitu lähi- ja etäpiirit, kritikoitu toistemme kirjoittamiset, on kannettu läheisistä huolta, on juoruttu ja punnittu miehet (näköjään aika usein köykäisiksikin havaittu, mutta ei vailla itseironiaa), on vatkattu äitiyden vaikeutta, kun tunnetusti äidit tekevät lähinnä virheitä... Voi hyvä ihme, miten sakeaa elämä on nuorena ja vielä keski-iässäkin ollut! Kyllä siihen verrattuna istun nyt kuin torakka ilta-auringossa hirren raossa, vaikka vieläkin olen luullut, että jossain määrin elän...

Nyt ihmettelen, millä lihaksilla olen ratkaissut yliopistollisten hiekkalaatikkojen ristiriitoja vieraalla kielellä, suoltanut ja puoltanut lausuntoja, ottanut kantaa, pudotellut "tuomioitani" - 33-vuotiaana! En ymmärrä, en ymmärrä. Enkä muista prosesseista muuta kuin että koin ne vaikeiksi ja menetin joskus yöunet. Mutta mitäs nuori ihminen unella...

Entä kun eteen tulee kirjeitä, joiden lähettäjä on Ulla. Tai Heikki. Tai Gunvor. En muista, en muista, kun ei ole sukunimiä. Mutta kipeää tekee, kun joukosta löytyy Suomen-aikaisten oppilaiden minulle Tanskaan lähettämiä kirjeitä, erään semmoisenkin, joka ei elämäänsä kestänyt. Ei kestänyt lahjakkuuttaan ja rikkinäisyyttään vaan lähti. Minä muistan hänen kouluaineistaan jotain vieläkin.

Kyllä elämä on tässä vaiheessa muistoista sakeaa. Ja täysin käsittämätöntä. Jollakin tavalla elämää on ollut hirveän paljon, silmänkantamattomiin - ja kuitenkin se on haipunut kuin uni. Nopeasti, nopeasti.  Tunnustan eläneeni, kuin Pablo Neruda!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti