Elämään ei totu, kirjoitti Leena Krohn joskus, ja se on äärettömän tosi lause. Kevääseenkään ei totu, sillä vaikka näitä on koettu erinäisiä kymmeniä, aina vain menee melkein jalat alta pelkästä ihmetyksestä. Vaahteroiden silmut putkahtavat yhtäkkiä täysin kuolleilta näyttäneisiin oksiin, vuokot tulevat entisille paikoilleen vanhasta muistista, korvasieniä uusillekin paikoille, sitruunaperhoset, nokkosperhoset, harsosiivet, huonekärpäset - missä ne kaikki ovat sinnitelleet pitkät kuoleman kuukaudet, kun yhtäkkiä ne ovat silmieni edessä kuin mitään autkoa ei olisi ollutkaan... Miten se oikein on mahdollista? Rastaslajeja en opi erottamaan, mutta monenlaista on luritus (ettei vain seassa olisi suorastaan ihanaa laulua, kuihtumattoman koululaisvitsin mukaan) - ja kaikkea on niin yltäkyllin, e ttä aika menee havainnointiin, vaikka tämmöinen proosallinen vanha nainen ei pääse siivoamisvimmastaan mihinkään. Maalla käydessä taistelu kaaosta vastaan jatkuu yltyvällä voimalla, vaikka tiedänkin, kumpi voittaa. Se en yrityksistäni huolimatta ole minä, mutta viis siitä. Haanpään Pussisen akka saattoi aikanaan päätellä, että vettä on maailmassa enemmän kuin p-aa, mutta voimasuhteet ovat kääntyneet, ikävä kyllä. Kirjoittaminenkin saa nyt olla tajunnavirtaa ilman kappaleita ja muita apuja, sillä tällä tapaa saa joskus autenttisen äänen kiinni ja jotkut tekevät hyviä tekstejäkin, mikä on periaatteessa kummallista, kun teksti on oikeastaan yhtä kuin "tekstiili", kudottu, punottu, suunniteltu, verkotettu. (Ja voi millaisia punnittuja, mutta samalla virtaavia ja pyörteisiinsä nieleviä, superälyllisiä, tajunnanvirtaa muistuttavia tekstejä ovat tehneet vaikka Sebald ja Proust ja Kilpi.) Mistä tuo herraseurue nyt tähän pullahti, mutta kirjoittajakouluttajanakin tiedän, että joskus on hyvä vetää tulppa auki ja antaa tulla. Siivoamaan ja järjestämään ehtii myöhemmin, jos se edes on välttämätöntä.
No siis, nyt on niin kiire Mummon Kammarin kirjallisuuskeskusteluun, että se taitaa olla tämän kirjoittamismuodon todellisin valintaperuste! Rästiin jääneet sanomalehdet ja aikakauslehdet olen juuri sentään saanut luettua ja olen kuluneiden viikkojen aikana ilokseni pannut merkille Hesarin ryhtiliikkeen. On helppoa tajuta herätyksen syy. Lehden avartunut ja moniäänistynyt linja alkaa jo muistuttaa muita hyviä pohjoismaisia lehtiä, joita olen joskus kipeästi kaivannut tässä ummehtuneessa ja kuppikuntaisessa maassa, jossa maakuntalehtien taso on ihan käsittämättömän surkeaksi painunut. Seurasin jo 60-luvulla paria maakunnallista valtalehteä, ja kovasta konservatiivisuudestaan huolimatta ne tarjoilivat ihan käpyää kulttuuritavaraa, ainakin välillä. Toisin on nyt, masentavan toisin. Nyt on huonesiistiä leuhkia tietämättömyydellä, suvaitsemattomuudella, historian tajun puutteella, nousukkuudella, ahneudella ja kaikkinaisella kökköydellä - ja tehdä hevosenkokoisia juttuja olemattomista asioista. Minä ikivanha, pohjoismaisuuteen mieltynyt, monessa maassa asunut surenkin aika paljon tämän maan henkistä tilaa ja tulevaisuutta. Kysymys on paljon pahemmasta kuin imagosta. Kysymys on poteroihin kaivautumisesta, ja poteroista meillä on pitkä, kouriintuntuva kokemus. Mutta mikä on, kun niistä ei päästä ylös, ei sitten millään. Kun 1970- ja 1980-luvuilla kuljin pitkin Pohjolaa kulttuurisilla "saarnamatkoillani", jouduin aina hieman selittelemäänkin suomalaisia, outoja kommervenkkejä ja sisäänpäinkääntyneisyyttä, ja silloin saattoi vielä tarjota yhdeksi selitykseksi sotia ja evakoiden asuttamista ja polvelta toiselle periytynyttä vaikenemisen kulttuuria ja eräänlaista puuteen ja kärsimyksen ihannointiakin, vaan etäistä aikaa se alkaa nyt olla. Sympatiaa Suomelle herui oikeastaan kaikkialla, missä kuljin (Norjassakin, jossa todettiin, että kohtalon oikusta olitte väärällä puolella). Ihailunsekaisesti todettiin, että hurjia olette kestäneet, mutta samalla asenne oli vähän semmoinen "jaloja villejä" ymmärtämään pyrkivä. Minä pyrin työssäni siihen, että katseltaisiin silmien tasalta toisiamme niin kuin vaikka Akseli Koskela, mutta nyt kiitän luojaa, ettei tarvitse enää olla kulttuuriapostolin työssä. Vierastan liian monia asioita tässä isieni maassa, vaikka voisin myös kirjoittaa kuin Pentti Holappa, että kotomaatani huudan, kun laine lyö vierasta rantaa... No, ei minulla(kaan) muuta kotomaata ole kuin suomen kieli ja tämmöisen sanominen on jo ylen kulunut fraasi, totta silti. Vielä hätäinen PS. Onkohan se kehuttu ja testeissä hyvin pärjäävä peruskoulummekin hieman epäonnistunut? Pojat lukevat huonosti, eivät ymmärrä lukemaansa, viihtyvät koulussa huonosti - ja a ivan liian harva aikuinenkin on vaativassa mielessä lukutaitoinen. Tuntuu, että opetuksen ja kasvatuksen uljaat tavoitteet ovat toteutuneet aika vajaasti. Mahtoiko minunkaan entisten opetusharjoittelijoitteni päähän jäädä semmoinen perusoppi, jota aloin aikaa myöten pitää kaikkein tärkeimpänä: on osattava lukea myös kaikki se, mitä ei kirjoiteta... Ajattelevista lukijoista on huutava pula, sujuvista lukijoista ei, ja nyt lopetan tämän parissa minuutissa suolletun jutun ja juoksen...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti