KOLKKO PÄIVÄ

Töyhtöhyyppäpariskunta ja muutama nokkosperhonen yrittivät eilen vakuuttaa, että kevät tulee. Mutta hyiset tuulet puhalsivat - vähän joka mielessä. Tämmöisenä päivänä iskee Tanskan-, Norjan-, Ruotsin-ikävä. Kaikissa niissä minun on ollut hyvä olla. Harvoin edes muistin olevani maahanmuuttaja. Joskus on oudompi olo täällä äitien ja isien mailla. Kai demokratia itseään korjaa, mutta se on hidasta ja kivuliasta, eikä kaikkia vahinkoja voida korjata koskaan.

ELÄMÄÄ, EI KIRJOITTAMISTA

Tässä iässä elämä täyttyy jo elämisestä, niin ettei jää aikaa kirjoittaa... Ja ovathan monet minua viisaammat sanoneet, että kirjoittamisessa on jotain "vikaa". Että se on sijaistoimintaa. Että itse elämähän vie kaiken ajan. No juu. Mutta on kirjoittamisessa sekin puoli, joka jäi kauan aikaa sitten mieleeni Annika Idströmin esitelmästä: ihminen huutaa kirjoittaessaan koko ajan minä, minä, minä. Eikä tämä ole itsekeskeisyyttä. Se on toivomus tai pieni yritys sen suuntaan, että joku näkisi asiat kirjoittavan minän kannalta. Se on aika olennainen toivomus, sillä kyllä jokainen tietää sekä kokemuksesta että filosofiasta ja kirjallisuudesta, että yksin oot sinä ihminen... Yksin oman maailmansa keskipiste, jokainen oma monadinsa.

No mihin minä taas lipesin. Piti kirjoittaa muistiin viikon elämyksiä. Pieni, sisäänlämpiävä, herttainen Tanska-yhdistyskin kokoontui taas. Me kaihoamme, kaihoamme, kaihoamme Tanskaa ja Tanskaan ihan kuin Tshehovin sisaret Moskovaan. Toive ei täyty, mutta kaiho on suloista. Romanttisen kaihomme vastapainoksi kokoonnuimme Werstaan tiloihin katselemaan Martti Innasen tauluja. Ne ovat tylyjä, ihmiskuvaltaan minulle vieraita. Rumuudella on taiteessa paikkansa, mutta nenänkaivuuhuumori ei kiinnosta.

Elokuviinkin taas ehdin. Tom Hooperin ohjaama Kuninkaan puhe on tunteisiin vetoavaa draamaa, kun änkyttäjä-Bertiestä leivotaan vastentahtoinen kuningas. Juttu on selviytymistarina - tietysti viihteellinenkin - ja noidankaltainen "puheterapeutti" tekee oivaa työtä ja on kuninkaan tuki ja turva, kuten nukkemaisen sievä perhekin. Mutta jos Wallis Simpson on todellisuudessa ollut yhtään niin kalsea kuin elokuvarooli antaa ymmärtää, alkuperäisen kruununprinssin valintaa on vaikea ymmärtää...

Svenska Riksteaternin vierilu kuuluu vuosiohjelmaani, ehkäpä Ruotsin-ikävän takia. Nyt Riks kävi Tampereella 7.4. Ohjelmassa oli Bergsprängardöttrar eli Vuorenlouhijan tyttäriä. Näytelmä kertoi ruotsalaisesta vankeinhoidosta - jos se sitten on hoitoa missään. Vankila on samanlainen minuudenriistolaitos kuin vaikka psykiatrinen sairaala, ja rangaistuksen ja hoidon raja jää ainakin toiminnan kohteelle epäselväksi. Näytelmä alleviivasi byrokratian mahdotonta määrää. Joka asiasta vangin oli kirjoitettava anomus tai muu planketti. Jokainen puhelu oli tarkkaan mitoitettu. Lasten tapaamiseen löytyi vaivoin tilaa. Oman kipeän sävynsä näytelmään toi juuri se, että vangit olivat äitejä. Luultavasti suomalaiset käytännöt ovat aika samanlaisia kuin ruotsalaisetkin, paitsi yhdessä asiassa on aivan taatusti iso ero: omaiset viestittivät näille vangeille, että heitä rakastetaan. Suomalaisilta tuollainen tunnustus tulee yleensä vasta hengen hädässä, jos silloinkaan.

Jäin miettimään, että vanki on elämässään totisesti hyvin "riisuttu" ja vailla yksityisyyttä ja minuutta. Monille se voi olla se kovin juttu. Toisaalta jotkut luopuvat yksityisyydestään ihan vapaaehtoisesti. Kirjastosta osui pikavippinä käteei Aila Meriluodon päiväkirjat. Luin hiukan kiusaantuen (ja kovasti harppoen) elävän ihmisen yksityisiä tilityksiä. Tätä tunnetta ei tule, kun lukee vaikka 1800-lukulaisten päiväkirjoja. Ne ovat kulttuurihistoriaa ja niin tietysti tämäkin joskus, mutta ei vielä. Meriluodon luovuus ja sinnikkyys on jotain ihan käsittämätöntä ja kirjailijanura pisimpiä Suomessa. Siinä riittää ihmettelemistä ja ihailemista, mutta päiväkirjat kiikutin jo takaisin kirjastoon. Ei kirjailijan privaattielämä ole sen kummempaa kuin muidenkaan, vaikka kyky kertoa siitä voi olla kadehdittava.