Pakko korjata höperehtimisiä! (Kieliasun rikkeitä en viitsi korjata, vaikka jälkeenpäin huomaa aina yhtä ja toista, vääriin paikkoihin menneitä lainausmerkkejä ja kaikenlaisia vinksallaan olevia kärpäsenkakkoja...) Mutta sen korjaan, kun muuan englantilainen ystävä kommentoi s-postissa, etteivät Humisevan harjun nummet todellakaan ole Skotlannissa, kuten minä olen blogiin kirjoittanut, vaan hänen lapsuusseutujensa Yorkin lähellä. Voi voi voi, en tunne Brittein saaria lainkaan (kerran Lontoossa käyneenä) ja romantisointi on kuulemma myös syytä karsia. Kyseisiltä nummilta on metsät tuhottu ammoin ja jälki on kuulemma kauheaa. "Siellä ei ole mitään. Ei yhtään mitään. Ei varsinkaan mitään kaunista." No tätä se on, aina. Turisteilla on silmälasit ja elokuvien katsojilla myös, eikä niiden prillien läpi näy aina paljonkaan todellisuutta. Kohtalokkailta, jotain pahaa enteileviltä ne nummet uusimmassa elokuvassa näyttivät, kuten tietysti oli tarkoituskin, mutta jollakin tavalla myös suurta vapautta tarjoavilta - paitsi sitten, kun kauheista elinoloista olisi pitänyt päästä pois. Minne voisi mennä? Maan ääriin, mutta millä elää?Ihmisen vaihtoehdot ovat usein vähissä.
Ruotsin-matkalta tarttui mukaan myös oikein kunnolla täräyttävä kirja, Paula Vartiaisen Taftihame. Teos koostuu pienistä katkelmista, jotka ovat teräviä kuin puukonpistot. Siinä on väläyksiä tornionlaaksolaisesta lapsuudesta hyvin taloudellisesti tarjoiltuna. Ei selityksiä, ei draaman kaaria, ei mitään turhaa, vaan nimenomaan välähdyksiä, jotka pystyvät näyttämään, millaiset olivat 50-lukulaisen lapsuuden karut kasvuolot. Tyttö on terävä kuin mikä, kaikki hänen korviinsa tarttuu, kaikki jää muistiin, ja murrettakin kirjoittaja hyödyntää todella taitavasti. Sitä on vain sipaistu sinne tänne väriä antamaan eikä siitä ole tehty itsetarkoituksellista. Kerta kaikkiaan mainio kirja, jota suosittelen semmoisten käteen, joita ahdistaa ajatus muistelmien kirjoittamisesta. Että kun niistä ei synny mitään yhtenäistä. Tämä kirja osoittaa, ettei tarvitsekaan. Kun tulee välkähdys välkähdyksen perään, kokonaisuus on vakuuttava ja hehkuu kuin hienoin monivärinen lasi-ikkuna. Voi kuinka pidin!
Samoin tykkäsin Tammen kirjakaupasta saamastani juttukokoelmasta Allt du kan göra i högklackade skor, jonka kirjoittaja on Marie Carlsson, sujuvasanainen kolumnisti ja toimittaja. Herkkupalana jäi mieleen (sattumalta läheiseltä tuntuva) juttu, miten me suuret ikäluokat ihailemme diginatiiveja, noita nörttejä, jotka hallitsevat nippelit ja nappelit ja tietävät "kaiken". Kaiken - mistä? Mitä mahtavat tietää semmoisista pikku asioista kuin elämä, kuolema, rakkaus... No, milloin he niitä ehtisivät miettiä, toisin kuin me jo vauhdissamme hidastetut. Sanon tahallani "hidastetut". On se jokin ulkopuolinen mahti, joka meitä hidastaa ja rakentaa tielle esteitä ja kommervenkkejä...
perjantai 4. toukokuuta 2012
keskiviikko 2. toukokuuta 2012
PIRKKALASTA BIRKAAN
Aina mielessäni lopetan tämän osoitteettoman, kummallisen kirjoittamisen ja sitten taas provosoidun, kuten tänään, kun kuulin radiosta, että sisustusblogit ja muotiblogit ovat ah niin suosittuja... Mitä ihmeen kirjoittamista semmoisista asioista voi olla! Sitä ihmettelee ikuinen maalaistyttö, niin kuin viikonloppuna sitäkin, että Tukholman päärautatieaseman vanha ihana asemahalli on nyt kuin mikäkin istanbulilainen basaari täynnä kauppoja, kojuja, houkutuksia. Oli työ ja vaiva etsiä asemahallin ikivanhat metallikalat, joiden suista ruiskusi ennen vanhaan vettä, nyt ei, mutta kalat olivat sentään tallella kaiken keskellä. (Olen tehnyt 2-vuotiaan pojan kanssa matkan Uppsalasta Tukholmaan katsomaan juuri niitä metallikaloja. Siksi ne oli taas löydettävä!)
Nii-iin. Maailma on kummallinen, kun tunnissa pääsee Pirkkalasta meren yli toiseen maahan ihmettelemään lukemattomia Birka-halleja ja kauppoja ja keskuksia ja kioskeja ja tietysti taivalsin myös suomalaiseen kirjakauppaan Birkagatanille ja ajattelin Ruotsin ensimmäistä kaupunkia nimeltään Birka, joka oli kauppakeskus ja kristinuskon varhainen keskus ja jonka vaikutuspiiri ulottui vahvana myös meren tälle puolen, PIRKKALAAN asti. On surullista katsella, miten tämä oma pieni suomea puhuva kansani läimii ovia kiinni taholle jos toisellekin ja on valitettavasti nyt jo monessa suhteessa pudonnut muun Pohjolan kelkasta ja katkaissut siteitä.
Kyllä ruotsinsuomalaisilla on aika rankka tehtävä yrittää pitää väyliä auki, kun umpikorvaisuutta on sekä Suomen puolella että Ruotsin. Ruotsilla on ollut itseriittoiset isoveliasenteet ja joskus hieman ylhäältäpäin katseluakin, mutta siihen puree tieto ja tiedottaminen. Täytyisi myös muistaa presidentti Koiviston hyvä neuvo: ei pidä provosoitua, kun provosoidaan. Muuntelen sitä: ei pidä myöskään alistua, jos alistetaan. (Näin voi sanoa vain vahvoissa demokratioissa, jollaisia Pohjolan maat ovat. Lentokoneessa mennessäni ajattelin, että on ollut merkillinen onni syntyä Pohjolaan.) Ruotsin vanha vauraus ja ei-uhanalaisena oleminen on antanut ruotsalaisille myös keskimäärin paremman itsetunnon kuin suomalaisilla on. Kun vaelsin taas pitkät matkat pitkin Tukholmaa, ajattelin, miltä esimerkiksi 50-luvun köyhästä Suomesta tulleiden silmissä ovat näyttäneet mahtavat rakennukset ja kaikki Kungliga Postenit ja Kungliga se-ja-tämä-oppilaitokset jykevine olemuksineen. Voi ajatella, että niistä valmistuneet ovat tunteneet itsensä ilman muuta "fiksuiksi" ja maahanmuuttajat ovat katselleet jyhkeitä muureja itsetunto tutisten ja tajunneet, että nuo eivät ole meidän paikkojamme... Opiskelija-asuntokin on "Studentpalatset".
Sain asua aivan kaupungin keskustassa kirjailijoille varatussa lukaalissa, vaikken ole minkään sortin kirjailija (pienellä tuotannolla sentään tietokirjailijaksi kelpuutettu) ja kiersin Strindbergin Punaista tornia kuin kissa puuroa, sillä sisälle ei nyt päässyt. Olen siellä kyllä joskus käynyt, jopa yöpynyt. (Ja onhan minun sanottava se, mistä mieleni oli hyvä kauan, kauan, kun suuresti kunnioittamani Göran Schildt kirjoitti kirjallisuushistoriastani Svenska Dagbladetiin, että se on paras opas suomalaiseen kirjallisuuteen mitä on. Silloin tuntui hetken aikaa, etten ole ihan turhaan kummallisia puuhiani puuhaillut - varsinkin, kun jotkut muutkin sanoivat, että alkoivat kirjan luettuaan ymmärtää suomalaisuutta uudella tavalla. Jotkut suomalaistaustaiset sanoivat, että alkoivat ymmärtää vanhempiaan ja isovanhempiaan. Se oli paras kiitos, jonka olen saanut!)
Uppsala tuntuu aina vain kotikaupungilta, vaikka hirmuisesti on sinnekin rakennettu uutta. Eikä maalainen tahdo osata käyttäytyä, kun kauniisiin biokaasulla kulkeviin busseihinkaan ei pääse rahalla maksamalla. Koneet ja kortit ja kommervenkit ovat kaikkialla vastassa. Ensimmäinen maalaistytön testi oli, miten osaa mennä Arlandassa express-junaan, joka heittää ihmiset 20 minuutissa kaupunkiin ja mainostaa olevansa ekologisin vaihtoehto, aito ruotsalaiseen tapaan. 200 km:n tuntivauhtia kiitävässä junassa on myös lapsenhoitotilat ja ties mitä hienouksia ja maailman ystävällisin ääni toivottaa tervetulleeksi ja toivottaa viihtymiset ja viipymiset ja sitten vielä tulee erikseen lämmin toivotus niille, jotka tulevat kotiin. Olin jo vähällä sulaa tässä ystävällisyydessä enkä mitenkään, en mitenkään osannut kuvitella vastaavaa Härmän busseihin tai juniin. Tuli jo melkein ikävä kiukuttelevia, mykkiä kuljettajia, jotka katsovat vihaisesti, kun kaltaiseni mummot hidastelevat ja räknäävät kolikoitaan. (No jaa, maahanmuuttajakuljettajat ovat ystävällisempiä.)
Vielä yksi sivujuonne: on otettava selvää, miten Ruotsi on ratkaissut kerjäläisongelman. Sen paremmin Tukholmassa kuin Uppsalassakaan ei näkynyt kerjäläisiä, joita Tampereella on aika paljon. Missä he ovat? Slussenin suomea puhuvia sissejäkään ei näkynyt, mitä nyt muutama (ruotsia puhuva) juoppo Adolf Fredrikin hautausmaalla. (Kävin - taas - Olof Palmen haudalla, kun se on ihan siinä keskustassa.) Yksi "sissi" tuli kyllä Pirkkalasta koneeseen ja halusi kuuluttaa kaikille, että hän lentää ensimmäistä kertaa. Siihen oli tarvittu kemiallista rohkaisuakin. Hän kertoi olleensa Ruotsissa joskus töissä, "muttemmää mitään ruottia opettele". Näihin asennevammoihin törmää aika useasti.
Eikä se aina ihme ole. Vielä 1960-luvun ruotsalaisissa tietosanakirjoissa suomalaisista puhuttiin "mongoleina" ja kun kävin nyt "rotunäyttelyssä" Upplannin Museossa (loistava, pedagoginen ja itsekriittinen näyttely!), sielläkin oli seinällä muinaisia kuvia "suomalaisesta tyypistä". Kovia kokeneen näköisiä ihmisiä; ei lainkaan kultivoituneita. Rotukäsitykset ovat olleet todella kummallisia ja rotuopeilla on ollut semmoinen asema, että sitä on nykyvinkkelistä ihan mahdoton käsittää. Ruotsi avusti "puhtaan rodun" luomisessa, vaikka paljon oli myös akanvirtoja, mm. Saksasta pelastetuille juutalaisille pojille perustettu poikakoti.
Sitten kun en jaksanut enää kävellä, luin lehtiä. Merkillinen ulkonäköhumpuuki on vielä levinneempää Ruotsissa kuin Suomessa. Klinikat ja kirurgit ja puoskarit tarjoilevat leikkausta sinne ja kiristystä tänne ja ihranpoistoa sieltä ja selluliittia pois täältä ja bikinikuntoa kesäksi ja peppua piukaksi ja ihan vaikka mitä. Miltähän tämä "tiedonvälitys" näyttää, jos sitä katselee jostain muualtapäin maailmaa? Minäkin siirryin nopeasti kuolinilmoitussivuille, joista aina pidän. Ne ovat Ruotsissa ihanan kirjavia. Mukaan nappaamallani sivulla ilmoituksissa on esimerkiksi kielokimppu, Ferrari, sydäntä kantavat linnut, lentokone, valtamerilaiva, merenneito, västäräkki, ruusu, laskeva aurinko, purjevene, tunturin laki, kissa, talo - ja ehdoton suosikkini: punarinta. Värillisenä siis tuo tomera, pönäkkäkroppainen lintu. Semmoisen kun saisi omaan kuolinilmoitukseensa, mutta tiedän hyvin, mitä siitä täällä sanottaisiin. "Että aina se oli vähän kummallinen..."
Tämmöiset aatokset voi lopettaa Lucretiuksen sanoihin, jotka jäljensin muistiin Upplannin Museossa ja käännän nyt suomeksi: Aikaa ei itsessään ole olemassa, mutta esineistä tulee aavistus siitä, mitä menneisyydessä on ollut, mitä tapahtuu nyt ja mitä tulee tapahtumaan... Ei tainnut tulla kovin hyvä suomennos, mutta ajatuksen olen tajuavinani, hyvinkin.
Nii-iin. Maailma on kummallinen, kun tunnissa pääsee Pirkkalasta meren yli toiseen maahan ihmettelemään lukemattomia Birka-halleja ja kauppoja ja keskuksia ja kioskeja ja tietysti taivalsin myös suomalaiseen kirjakauppaan Birkagatanille ja ajattelin Ruotsin ensimmäistä kaupunkia nimeltään Birka, joka oli kauppakeskus ja kristinuskon varhainen keskus ja jonka vaikutuspiiri ulottui vahvana myös meren tälle puolen, PIRKKALAAN asti. On surullista katsella, miten tämä oma pieni suomea puhuva kansani läimii ovia kiinni taholle jos toisellekin ja on valitettavasti nyt jo monessa suhteessa pudonnut muun Pohjolan kelkasta ja katkaissut siteitä.
Kyllä ruotsinsuomalaisilla on aika rankka tehtävä yrittää pitää väyliä auki, kun umpikorvaisuutta on sekä Suomen puolella että Ruotsin. Ruotsilla on ollut itseriittoiset isoveliasenteet ja joskus hieman ylhäältäpäin katseluakin, mutta siihen puree tieto ja tiedottaminen. Täytyisi myös muistaa presidentti Koiviston hyvä neuvo: ei pidä provosoitua, kun provosoidaan. Muuntelen sitä: ei pidä myöskään alistua, jos alistetaan. (Näin voi sanoa vain vahvoissa demokratioissa, jollaisia Pohjolan maat ovat. Lentokoneessa mennessäni ajattelin, että on ollut merkillinen onni syntyä Pohjolaan.) Ruotsin vanha vauraus ja ei-uhanalaisena oleminen on antanut ruotsalaisille myös keskimäärin paremman itsetunnon kuin suomalaisilla on. Kun vaelsin taas pitkät matkat pitkin Tukholmaa, ajattelin, miltä esimerkiksi 50-luvun köyhästä Suomesta tulleiden silmissä ovat näyttäneet mahtavat rakennukset ja kaikki Kungliga Postenit ja Kungliga se-ja-tämä-oppilaitokset jykevine olemuksineen. Voi ajatella, että niistä valmistuneet ovat tunteneet itsensä ilman muuta "fiksuiksi" ja maahanmuuttajat ovat katselleet jyhkeitä muureja itsetunto tutisten ja tajunneet, että nuo eivät ole meidän paikkojamme... Opiskelija-asuntokin on "Studentpalatset".
Sain asua aivan kaupungin keskustassa kirjailijoille varatussa lukaalissa, vaikken ole minkään sortin kirjailija (pienellä tuotannolla sentään tietokirjailijaksi kelpuutettu) ja kiersin Strindbergin Punaista tornia kuin kissa puuroa, sillä sisälle ei nyt päässyt. Olen siellä kyllä joskus käynyt, jopa yöpynyt. (Ja onhan minun sanottava se, mistä mieleni oli hyvä kauan, kauan, kun suuresti kunnioittamani Göran Schildt kirjoitti kirjallisuushistoriastani Svenska Dagbladetiin, että se on paras opas suomalaiseen kirjallisuuteen mitä on. Silloin tuntui hetken aikaa, etten ole ihan turhaan kummallisia puuhiani puuhaillut - varsinkin, kun jotkut muutkin sanoivat, että alkoivat kirjan luettuaan ymmärtää suomalaisuutta uudella tavalla. Jotkut suomalaistaustaiset sanoivat, että alkoivat ymmärtää vanhempiaan ja isovanhempiaan. Se oli paras kiitos, jonka olen saanut!)
Uppsala tuntuu aina vain kotikaupungilta, vaikka hirmuisesti on sinnekin rakennettu uutta. Eikä maalainen tahdo osata käyttäytyä, kun kauniisiin biokaasulla kulkeviin busseihinkaan ei pääse rahalla maksamalla. Koneet ja kortit ja kommervenkit ovat kaikkialla vastassa. Ensimmäinen maalaistytön testi oli, miten osaa mennä Arlandassa express-junaan, joka heittää ihmiset 20 minuutissa kaupunkiin ja mainostaa olevansa ekologisin vaihtoehto, aito ruotsalaiseen tapaan. 200 km:n tuntivauhtia kiitävässä junassa on myös lapsenhoitotilat ja ties mitä hienouksia ja maailman ystävällisin ääni toivottaa tervetulleeksi ja toivottaa viihtymiset ja viipymiset ja sitten vielä tulee erikseen lämmin toivotus niille, jotka tulevat kotiin. Olin jo vähällä sulaa tässä ystävällisyydessä enkä mitenkään, en mitenkään osannut kuvitella vastaavaa Härmän busseihin tai juniin. Tuli jo melkein ikävä kiukuttelevia, mykkiä kuljettajia, jotka katsovat vihaisesti, kun kaltaiseni mummot hidastelevat ja räknäävät kolikoitaan. (No jaa, maahanmuuttajakuljettajat ovat ystävällisempiä.)
Vielä yksi sivujuonne: on otettava selvää, miten Ruotsi on ratkaissut kerjäläisongelman. Sen paremmin Tukholmassa kuin Uppsalassakaan ei näkynyt kerjäläisiä, joita Tampereella on aika paljon. Missä he ovat? Slussenin suomea puhuvia sissejäkään ei näkynyt, mitä nyt muutama (ruotsia puhuva) juoppo Adolf Fredrikin hautausmaalla. (Kävin - taas - Olof Palmen haudalla, kun se on ihan siinä keskustassa.) Yksi "sissi" tuli kyllä Pirkkalasta koneeseen ja halusi kuuluttaa kaikille, että hän lentää ensimmäistä kertaa. Siihen oli tarvittu kemiallista rohkaisuakin. Hän kertoi olleensa Ruotsissa joskus töissä, "muttemmää mitään ruottia opettele". Näihin asennevammoihin törmää aika useasti.
Eikä se aina ihme ole. Vielä 1960-luvun ruotsalaisissa tietosanakirjoissa suomalaisista puhuttiin "mongoleina" ja kun kävin nyt "rotunäyttelyssä" Upplannin Museossa (loistava, pedagoginen ja itsekriittinen näyttely!), sielläkin oli seinällä muinaisia kuvia "suomalaisesta tyypistä". Kovia kokeneen näköisiä ihmisiä; ei lainkaan kultivoituneita. Rotukäsitykset ovat olleet todella kummallisia ja rotuopeilla on ollut semmoinen asema, että sitä on nykyvinkkelistä ihan mahdoton käsittää. Ruotsi avusti "puhtaan rodun" luomisessa, vaikka paljon oli myös akanvirtoja, mm. Saksasta pelastetuille juutalaisille pojille perustettu poikakoti.
Sitten kun en jaksanut enää kävellä, luin lehtiä. Merkillinen ulkonäköhumpuuki on vielä levinneempää Ruotsissa kuin Suomessa. Klinikat ja kirurgit ja puoskarit tarjoilevat leikkausta sinne ja kiristystä tänne ja ihranpoistoa sieltä ja selluliittia pois täältä ja bikinikuntoa kesäksi ja peppua piukaksi ja ihan vaikka mitä. Miltähän tämä "tiedonvälitys" näyttää, jos sitä katselee jostain muualtapäin maailmaa? Minäkin siirryin nopeasti kuolinilmoitussivuille, joista aina pidän. Ne ovat Ruotsissa ihanan kirjavia. Mukaan nappaamallani sivulla ilmoituksissa on esimerkiksi kielokimppu, Ferrari, sydäntä kantavat linnut, lentokone, valtamerilaiva, merenneito, västäräkki, ruusu, laskeva aurinko, purjevene, tunturin laki, kissa, talo - ja ehdoton suosikkini: punarinta. Värillisenä siis tuo tomera, pönäkkäkroppainen lintu. Semmoisen kun saisi omaan kuolinilmoitukseensa, mutta tiedän hyvin, mitä siitä täällä sanottaisiin. "Että aina se oli vähän kummallinen..."
Tämmöiset aatokset voi lopettaa Lucretiuksen sanoihin, jotka jäljensin muistiin Upplannin Museossa ja käännän nyt suomeksi: Aikaa ei itsessään ole olemassa, mutta esineistä tulee aavistus siitä, mitä menneisyydessä on ollut, mitä tapahtuu nyt ja mitä tulee tapahtumaan... Ei tainnut tulla kovin hyvä suomennos, mutta ajatuksen olen tajuavinani, hyvinkin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)