Pakko korjata höperehtimisiä! (Kieliasun rikkeitä en viitsi korjata, vaikka jälkeenpäin huomaa aina yhtä ja toista, vääriin paikkoihin menneitä lainausmerkkejä ja kaikenlaisia vinksallaan olevia kärpäsenkakkoja...) Mutta sen korjaan, kun muuan englantilainen ystävä kommentoi s-postissa, etteivät Humisevan harjun nummet todellakaan ole Skotlannissa, kuten minä olen blogiin kirjoittanut, vaan hänen lapsuusseutujensa Yorkin lähellä. Voi voi voi, en tunne Brittein saaria lainkaan (kerran Lontoossa käyneenä) ja romantisointi on kuulemma myös syytä karsia. Kyseisiltä nummilta on metsät tuhottu ammoin ja jälki on kuulemma kauheaa. "Siellä ei ole mitään. Ei yhtään mitään. Ei varsinkaan mitään kaunista." No tätä se on, aina. Turisteilla on silmälasit ja elokuvien katsojilla myös, eikä niiden prillien läpi näy aina paljonkaan todellisuutta. Kohtalokkailta, jotain pahaa enteileviltä ne nummet uusimmassa elokuvassa näyttivät, kuten tietysti oli tarkoituskin, mutta jollakin tavalla myös suurta vapautta tarjoavilta - paitsi sitten, kun kauheista elinoloista olisi pitänyt päästä pois. Minne voisi mennä? Maan ääriin, mutta millä elää?Ihmisen vaihtoehdot ovat usein vähissä.
Ruotsin-matkalta tarttui mukaan myös oikein kunnolla täräyttävä kirja, Paula Vartiaisen Taftihame. Teos koostuu pienistä katkelmista, jotka ovat teräviä kuin puukonpistot. Siinä on väläyksiä tornionlaaksolaisesta lapsuudesta hyvin taloudellisesti tarjoiltuna. Ei selityksiä, ei draaman kaaria, ei mitään turhaa, vaan nimenomaan välähdyksiä, jotka pystyvät näyttämään, millaiset olivat 50-lukulaisen lapsuuden karut kasvuolot. Tyttö on terävä kuin mikä, kaikki hänen korviinsa tarttuu, kaikki jää muistiin, ja murrettakin kirjoittaja hyödyntää todella taitavasti. Sitä on vain sipaistu sinne tänne väriä antamaan eikä siitä ole tehty itsetarkoituksellista. Kerta kaikkiaan mainio kirja, jota suosittelen semmoisten käteen, joita ahdistaa ajatus muistelmien kirjoittamisesta. Että kun niistä ei synny mitään yhtenäistä. Tämä kirja osoittaa, ettei tarvitsekaan. Kun tulee välkähdys välkähdyksen perään, kokonaisuus on vakuuttava ja hehkuu kuin hienoin monivärinen lasi-ikkuna. Voi kuinka pidin!
Samoin tykkäsin Tammen kirjakaupasta saamastani juttukokoelmasta Allt du kan göra i högklackade skor, jonka kirjoittaja on Marie Carlsson, sujuvasanainen kolumnisti ja toimittaja. Herkkupalana jäi mieleen (sattumalta läheiseltä tuntuva) juttu, miten me suuret ikäluokat ihailemme diginatiiveja, noita nörttejä, jotka hallitsevat nippelit ja nappelit ja tietävät "kaiken". Kaiken - mistä? Mitä mahtavat tietää semmoisista pikku asioista kuin elämä, kuolema, rakkaus... No, milloin he niitä ehtisivät miettiä, toisin kuin me jo vauhdissamme hidastetut. Sanon tahallani "hidastetut". On se jokin ulkopuolinen mahti, joka meitä hidastaa ja rakentaa tielle esteitä ja kommervenkkejä...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti