Voisikohan vähitellen ruveta elämään eikä vain kitumaan... Ennen vanhaan sanottiin, että kevättä kynttelistä ja viime sunnuntaina oli kynttilän päivä. Kipaisin tuomiokirkkoon kuuntelemaan Soile Isokosken melkein uskomatonta laulua. Kirkko oli tuppitäynnä väkeä, kynttilät lämmittivät kauas.
Viikon muita lämmittäviä kokemuksia ovat olleet esimerkiksi Tulenkantajat-kirjakaupan avaus. Sanasato ja Savukeidas ovat lyöneet hynttyyt yhteen. Minua viehättää tuo idealismi. Että sellaistakin siis vielä on, ihan kuin jotain maanalaisia rihmastoja...
Tämä päivä kului Werstaalla Elävän kirjallisuuden festivaalissa. Parasta antia oli paneeli, jonka nimi ei ollut turhan vaatimaton: "Miten kirjallisuus pelastaa maapallon?" Panelisteina olivat Risto Isomäki, Saara Henriksson ja Tero Tähtinen. Isomäen kirjoja olen lukenut; muista vain arvosteluja. Isomäen tietovaranto on iso ja hän puhuu hyvin tyynesti - myös hyvin pelottavista asioista, jotka kyllä tiedetään, mutta jotka mielellään työnnetään esimerkiksi poliittisten agendojen pahnanpohjimmaisiksi. On epämiellyttävää muistuttaa, mitä vauhtia arktiset alueet sulavat, mitä vauhtia Siperian metaanipäästöt lisääntyvät - nopeammin kuin mikään taho osasi vähän aikaa sitten ennustaa. Venäjän tiedeakatemia on hyvin huolissaan. Venäjän poliitikot ovat huolissaan vain suurvalta-aseman jälleenrakennuksesta. Ei tässä hyvin käy, kyllä me sen jo tiedämme.
Isomäki muistutti siitäkin, mitä emme yleensä osaa kaivata ja murehtia. Emme jättiläispuita, jättiläismetsiä, joita Euroopassakin on ollut, emme valaitten valtavia laumoja, kun isot eläimet tulivat lötköttelemään rannoille ja tykkäsivät taputuksista. Asioista tietävät näitä osaavat surra, eivät ne, jotka ovat kasvaneet asfaltin päällä.
Esseistien paneeli haki virtaa toinen toistensa sanoista ja ajoittain löysikin sitä, mutta minusta tuntuu liioitellulta puhua esseebuumista ja panna otsikoksi "Vihan ja katkeruuden jälkeen". Täsmennystä kiitos, te kuningaslajin harrastajat.
Ja nyt odotan jo lukupiiriä, joka kokoontuu tiistaina. Käymme Tomas Tranströmerin kimppuun, kuvia kumartelematta, ilman ennakkoasenteita. TT on ylen palkittu runoilija ja vaikean maineessa, mutta luulen, että hänen tekstejään voi katsella kuin näkyjä tai unia. Niin ainakin minä teen. Ja miten monta vuotta onkaan työhuoneeni seinällä roikkunut runo, jonka loppusanoja rakastan: "Minulla on loppututkinto unohduksen yliopistosta ja olen yhtä tyhjäkätinen kuin pyykkinarun paita." Olen ollut koko ikäni unohduksen yliopiston opiskelija; muissa olen viihtynyt huonommin.
lauantai 11. helmikuuta 2012
lauantai 4. helmikuuta 2012
MAAILMA EI OLE ARKANAHKAISIA VARTEN
Tulipa katsottua Phyllida Lloydin ohjaama Rautarouva. Ohjaajan nimi ei sano minulle mitään, mutta näkyi, että elokuva on tehty isolla budjetilla ja aihe kiinnostaa kaikkia, jotka vielä Margaret Thatcherin muistavat. Minä muistan hyvinkin, muistan sodan Falklandin saarista, muistan erään brittituttavan ihmettelyn, että kuinka voi nainen olla niin kova... Thatcherin maineeseen verrattuna elokuvan henkilöhahmo on melkein pehmeä, ainakin ymmärrettävä, mutta itsepäinen hänen on täytynyt olla. Syvimmän vaikutuksen tekee Meryl Streepin näyttelijäntyö. Nyt voisi sanoa - vanhan kliseen mukaisesti - ettei hän näytellyt Thatcheria, hän oli Thatcher, mimiikkaa ja kävelytyyliä myöten.
Pakkaspäivien sisälläkökötys teki mahdolliseksi myös Aarne Kinnusen muistelmien nopean lukemisen. Kirjalla on mainio nimi: Päätoiminen elämä. Kyllä elämä usein aika päätoimista on... En ole koskaan ollut Kinnusen oppilaana, mutta hänen maineensa oli tunnettu myös Helsingin yliopiston ulkopuolella. Hän oli kiistelty ja kiitetty, pelättykin, eikä vaikuta pehmentyneen vielä 80-vuotiaana, vaan sanoo, että nyt on aika heitellä kivet... Kuten tunnettua, yliopistoissa jää ihmisille usein aika paljon tavaraa hampaankoloihin, ja niin on jäänyt hänelläkin. Silti en ole varma, kannattaako monenlainen piikittely ja kalavelkojen maksu vuosikymmenten jälkeen. Ehkä. Ainakin kirja palauttaa minun mieleeni monta ihmistä, jotka ovat yliopistojen selkäänpuukotuskarkeloista vähin äänin häipyneet. Yliopistot eivät ole arkanahkaisia varten, kuten ei politiikkakaan.
Mielenkiintoisinta Kinnusen kirjassa on savolaisen, köyhän taustan muistelu, koulukokemukset Savonlinnasta, opiskelemaan lähtö. Kovin tuttuja asioita minullekin, vaikka olen pitkälti toistakymmentä vuotta nuorempi. Epäsuomalaiselta Kinnunen vaikuttaa siinä suhteessa, ettei hän arkaile kehua itseään, milloin on tutkimuksissaan ja luennoinnissaan onnistunut, mutta hän kirjaa muistiin kyllä myös epäonnistumiset. Kyllä se opettajan mieleen jää, kun opiskelija sanoo loppumerkintää hakiessaan: "Vihdoinkin pääsen teistä eroon." Mutta kyllä Kinnunen kehut on kirjannut tarkemmin kuin tappiot. Se lienee inhimillistä. Sekin, että kovin selvästi näkyy, ketkä kollegoista ovat inhokkeja, ketkä suosikkeja. Saman tien kirja palautti mieleen 70-luvun alun taistolaiskohelluksenkin. Olin itse silloin Tampereen yliopistossa. Professorit saattoivat linnoittautua ihmeellisiin piilokoloihin laitosneuvostojen kokouksia pelätessään - ja kyllä ne hulluja tilaisuuksia olivatkin! Kupla puhkesi pian.
Kustantaja olisi voinut tehdä pienen palveluksen toimittamalla kirjan hieman "valmiimmaksi". Ehkäpä emeritus ei ole antanut kajota siihen. Ehkäpä puolisonsa työt yleensä tarkasti lukenut Aino-Maija Tikkanen ei ole enää entisessä terässä, sillä tarkalle miehelle on tullut myös virheitä ja kommelluksia. Ei esimerkiksi Kangasalla ole ollut peruskoulua vuosina 1957-62, kuten AK väittää.
Jonkun mielestä teoksen parasta antia saattavat olla loppupuolen ruokareseptit, onhan Kinnunen armoitettu kalamies. Itsekin kirjasin yhden muistiin... Hyvin varteenotettava on myös hänen korvasientenviljelyohjeensa.
Runoilijoista en nyt sitten voinutkaan kirjoittaa, kun olen varmaan katsonut päivämäärän väärin! Taivalsin paukkupakkasessa Tulenkantajat-runokauppaan, kun siellä piti olla Saila Susiluoto, Pauliina Haasjoki, Jouni Inkala - mutta paikalla ei ollut ristin sielua kun menin, ei myöskään Teatteriravintola Kivessä. Koko Tampere tuntui taas aika valjulta. Kuinkahan kauan täällä asun? En tähän oikein totu.
Vaalipäiväksikin luvataan vielä pakkasta; maanantaina lämpenee. Minun käy jo sääliksi noita loppuunajettuja kilpahevosia toistamassa samoja asioita aamusta iltaan, päivästä toiseen, viikosta toiseen, kuukaudesta toiseen. Molemmat ovat erittäin hyviä vaihtoehtoja, sivistyneitä, käytöstavat hallussa, tietotaso hyvä, arvotkin ilmeisen mietittyjä. Lopputulos vaikuttaa selvältä. Ei se ahdista.
Pakkaspäivien sisälläkökötys teki mahdolliseksi myös Aarne Kinnusen muistelmien nopean lukemisen. Kirjalla on mainio nimi: Päätoiminen elämä. Kyllä elämä usein aika päätoimista on... En ole koskaan ollut Kinnusen oppilaana, mutta hänen maineensa oli tunnettu myös Helsingin yliopiston ulkopuolella. Hän oli kiistelty ja kiitetty, pelättykin, eikä vaikuta pehmentyneen vielä 80-vuotiaana, vaan sanoo, että nyt on aika heitellä kivet... Kuten tunnettua, yliopistoissa jää ihmisille usein aika paljon tavaraa hampaankoloihin, ja niin on jäänyt hänelläkin. Silti en ole varma, kannattaako monenlainen piikittely ja kalavelkojen maksu vuosikymmenten jälkeen. Ehkä. Ainakin kirja palauttaa minun mieleeni monta ihmistä, jotka ovat yliopistojen selkäänpuukotuskarkeloista vähin äänin häipyneet. Yliopistot eivät ole arkanahkaisia varten, kuten ei politiikkakaan.
Mielenkiintoisinta Kinnusen kirjassa on savolaisen, köyhän taustan muistelu, koulukokemukset Savonlinnasta, opiskelemaan lähtö. Kovin tuttuja asioita minullekin, vaikka olen pitkälti toistakymmentä vuotta nuorempi. Epäsuomalaiselta Kinnunen vaikuttaa siinä suhteessa, ettei hän arkaile kehua itseään, milloin on tutkimuksissaan ja luennoinnissaan onnistunut, mutta hän kirjaa muistiin kyllä myös epäonnistumiset. Kyllä se opettajan mieleen jää, kun opiskelija sanoo loppumerkintää hakiessaan: "Vihdoinkin pääsen teistä eroon." Mutta kyllä Kinnunen kehut on kirjannut tarkemmin kuin tappiot. Se lienee inhimillistä. Sekin, että kovin selvästi näkyy, ketkä kollegoista ovat inhokkeja, ketkä suosikkeja. Saman tien kirja palautti mieleen 70-luvun alun taistolaiskohelluksenkin. Olin itse silloin Tampereen yliopistossa. Professorit saattoivat linnoittautua ihmeellisiin piilokoloihin laitosneuvostojen kokouksia pelätessään - ja kyllä ne hulluja tilaisuuksia olivatkin! Kupla puhkesi pian.
Kustantaja olisi voinut tehdä pienen palveluksen toimittamalla kirjan hieman "valmiimmaksi". Ehkäpä emeritus ei ole antanut kajota siihen. Ehkäpä puolisonsa työt yleensä tarkasti lukenut Aino-Maija Tikkanen ei ole enää entisessä terässä, sillä tarkalle miehelle on tullut myös virheitä ja kommelluksia. Ei esimerkiksi Kangasalla ole ollut peruskoulua vuosina 1957-62, kuten AK väittää.
Jonkun mielestä teoksen parasta antia saattavat olla loppupuolen ruokareseptit, onhan Kinnunen armoitettu kalamies. Itsekin kirjasin yhden muistiin... Hyvin varteenotettava on myös hänen korvasientenviljelyohjeensa.
Runoilijoista en nyt sitten voinutkaan kirjoittaa, kun olen varmaan katsonut päivämäärän väärin! Taivalsin paukkupakkasessa Tulenkantajat-runokauppaan, kun siellä piti olla Saila Susiluoto, Pauliina Haasjoki, Jouni Inkala - mutta paikalla ei ollut ristin sielua kun menin, ei myöskään Teatteriravintola Kivessä. Koko Tampere tuntui taas aika valjulta. Kuinkahan kauan täällä asun? En tähän oikein totu.
Vaalipäiväksikin luvataan vielä pakkasta; maanantaina lämpenee. Minun käy jo sääliksi noita loppuunajettuja kilpahevosia toistamassa samoja asioita aamusta iltaan, päivästä toiseen, viikosta toiseen, kuukaudesta toiseen. Molemmat ovat erittäin hyviä vaihtoehtoja, sivistyneitä, käytöstavat hallussa, tietotaso hyvä, arvotkin ilmeisen mietittyjä. Lopputulos vaikuttaa selvältä. Ei se ahdista.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)