OLEN ERITTÄIN TYLSÄ IHMINEN!

Vuosi on päättymässä ja vieraita on tulossa ja pian päästään pyhistä! Minä huomaan olevani selvästi enemmän tylsän arjen ihminen kuin kaikenlaisten "pakollisten" juhlakuvioitten, vaikka eipä minua juuri kukaan enää mihinkään pakota. Omasta selkärangasta se lähtee, että lanttulaatikot ja muut söpsötykset on väsättävä ja riisipuuro keitettävä - ja vielä siihen Tanskassa opittuun syntisempään tyyliin, että kermaa ja vaniljaa ja mantelia sekaan... Nyt on sieni-savukalapiiras uunissa, vaikka sienet olivat vähällä unohtua! Olisipa se ollut, jos olisi vaujja lanttulaatikosta unohtunut lanttu... Olen töhelö podettuani viikon flunssaa, enkä ole voinut nyt edes uida. Johan siitä pää pimenee!

Muusta  tylsyydestä. Mietin kulunutta vuotta. Maailma on ilmeisesti tullut valmiiksi, kun tämän päivän "Nokia" ovat kiukkuiset linnut, jotka linkoavat kiviä porsaitten taloihin. Joka puolelta maailmaa kuuluu , että bussipysäkilläkin on niin mukava pelata. Itse seison tuhat kertaa mieluummin vaikka missä sateessa ja tuulessa ja havainnoin. Aina kuulee ja näkee jotain ympäristöstä ja ihmisistä, aina voi tehdä johtopäätöksiä. Jos sulkeutuu pelin maailmaan, maailma sulkeutuu ympäriltä. Minusta SE olisi tylsää.

Mietin, että olen ollut koko elämäni semmoinen tylsimys, että lähinnä on tullut pelatuksi joulukorteilla sikaa ja sitten joskus  Mustaa Pekkaa - jos nyt vähän kärjistän. Ei tyttöihminen olisi saanutkaan "haaskata" aikaa peleihin, mutta eivät ne minua ihmeesti kiehtoneetkaan. Tietysti sitten lapsen kanssa lautapelit tulivat tutuiksi, mutta aina riivasi hiukan huono omatunto, että tähänkö nyt aikani käytän, eikö pitäisi valmistaa luentoja tai siivota - ja jos ei pelannut, taas oli huono omatunto, että nyt en elä lapsen ehdoilla... Mutta hieman ihmetellen katson melko surullisen näköistä kansaa, joka takoo jotain hedelmäpelejä vai mitä pajatsoja ne ovat kauppojen seinustoilla. Niiden kimpussa on aina väkeä. Itse en ole koskaan tuntenut vähintäkään vetoa niiden puoleen. Tylsimys mikä tylsimys!

Lehtiä on tullut luetuksi melkoiset läjät nyt joulun seudulla, kirjoja vähemmän. Imagen tilauksen peruutin motkotuksen kera. Karmeita kiiltäviä kuvia muodista tai jostain yhtä käsittämättömästä. Ei kiitos. Koko paksussa uusimmassa julkaisussa yksi ainut lukemisen väärti juttu. Se oli Juha Itkosen esittely Coetzeen Kesästä. (Saas nähdä, saanko sen huomenna synttärilahjaksi, kuten olen toivonut.) Mutta koko media saa minut muiden "nuorten" tavoin ihmettelemään, miten "in" tomppelimaisuus nyt on. Muistan ajan, jolloin naureskeltiin SMP:n Eino Poutiaista, joka ei osannut  sanoa d-äännettä. Hän oli tuhat kertaa sivistyneempi kuin eräät tämänhetkiset kansanedustajat ja muut puolijulkimot, joiden historiantajuttomuus ja muukin tietämättömyys on kammottavaa. Murehduttaa sitten sekin, kun taas kuulin erään nuoren fiksun perheen hautovan muuttoaikeita. He kokevat, ettei Suomi ole se maa, jossa he haluaisivat lapsensa kasvattaa. No, ei maastamuutosta joukkoilmiötä tule, ainakaan vielä, mutta joskus on hyvä huomata myös heikot signaalit.

Lisää tylsän murehtijan piireitäni: Kun ostin äsken kaupasta savusiian, tyrkyllä oli Kanadasta rahdattua pulleaa, kasvatettua "hormonisiikaa", kuten viattomalle myyjäparalle ärähdin. Hinta 7,95 kilo. Vieressä oli kotimaisia pienempiä siikoja, hinta 23,95 kilo. Minulle, joka en ole varakas, valinnan teko oli hinnasta huolimatta itsestäänselvyys. Ruokapolitiikkamme on ihan hullua niin kauan kuin emme halua maksaa ruoasta käypää hintaa. Ei suomalainen kalastaja ryve rahassa. Ja siat saavat pureksia toisiaan tiloissa, joissa eivät kääntymään pääse, kun haluamme halpaa kinkkua. Itse en ole ostanut häkkikanojen munia sen jälkeen, kun kävin kerran häkkikanalassa, "kanojen Auschwitzissa", jollaiseksi paikan nimesin. - Ja lisää tätä tylsyyttäni: en ymmärrä lainkaan, että joka seitsemäs ruokakassin sisältö päätyy kuulemma roskiin. Minulta ei päädy mitään. Ihan tylsästi lämmitän uudelleen ja varastoin ja pakastan.

Aiheesta toiseen: Koneelta katselin äsken Uutisia ikimetsästä -julkaisua, sähköistä siis. Siinä on upeita kuvia luonnosta semmoisena kuin se joskus on ollut. Sellaisia pieniä taskuja on onnistuttu vieläkin lunastamaan ja rauhoittamaan. Joidenkin mielestä tällaiset alueet ovat nyt "epänormaaleja" - tietysti ovatkin kulutuksesta ja tuhoamisesta humaltuneessa maailmassa. Olemme tottuneet aivan muunlaisiin maisemiin. Palaa mieleen apina, joka maalasi häkkinsä kalterit, kun käskettiin maalata maisema. Se oli tottunut näkemään kalterit. Mekin olemme tottuneet nimittämään metsiksi kaikenlaisia raiskioita. Eikä mediakaan tätä huomaa. Ei piittaa siitä, että yli 10 % Suomen eliölajeista on uhanalaisia, linnuista joka neljäs laji. Punaisella listalla on 37 % Suomen pesimälinnuista. Näistä ei revitä otsikoita, vaan euroista ja markoista, joita kyllä voidaan saada takaisin, mutta sukupuuttoon kuollutta lajia ei. Ei koskaan. Mutta näistä asioista kirjoittaa vain minunkaltaiseni tylsimys ja muutama muu ilonpilaaja.

No juu. Maailmasta on tullut Disneyland. Olen muuten käynyt sielläkin kerran, Floridassa. Koko ajan ihmettelin, mitä varten tämmöinen tivolitodellisuus on olemassa, muovimaailma. Ylilihavat ihmiset vaeltelivat muovimaailmassa ja ihailivat muovisukellusveneissä muovimerten muovihirviöitä ja muita otuksia, töllöttivät paraateja ja kulkueita, jotka eivät jääneet prameudessaan ja kammottavassa kukkamäärässään jälkeen tuon erään itäisen tyypin Lincolnin katolla tapahtuneesta viimeisestä matkasta. Ihminen on leikkivä laji, homo ludens, joka huvittaa itsensä kuoliaaksi, kuten amerikkalaiset viestinnän tutkijat jo kymmeniä vuosia sitten sanoivat. Tieto on epämiellyttävää, huvi miellyttävää.

Nyt uunikello soi ja tämä tylsimys lopettaa tämän jeremiadin. Olen saanut ystäviltä antoisia, ajattelemisen arvoisia kommentteja sähköpostitse moneen juttuuni ja olen niistä kiitollinen, kuten olen sanonutkin. He eivät halua "palstoille" tai mihinkään tämmöiseen julkiseen tai puolijulkiseen ja oudoksun minäkin tätä. Koetanpa tulevana vuonna komentaa itseäni enemmän muuhun kirjoittamiseen.

Ja kaikkien madonlukujen jälkeen sanon vain, että on äärettömän ihanaa mennä taas valoa kohti. Tänään paistoi aurinko. Lokkeja lenteli Tampereen taivaalla.

TUULIAJOLLA

Kun päivä on lyhimmillään, muistot ovat pisimmillään. Tämä on monen kokemus. Minä poltan nyt pöydälläni kynttilää äitini muistoksi. Hänen lähdöstään on tänään neljä vuotta. Vuoden pimein päivä lienee vuoden luonnollisin kuolinpäivä, siltä minusta tuntuu. Kaikki hidastuu. Sitä en ole vieläkään antanut itselleni anteeksi, etten pysynyt äidin vuoteen vierellä lähtöhetkeen saakka. Olin käynyt illalla äidin luona, katsekontaktia en enää saanut, hänellä oli "happiviikset". Muutaman tunnin kuluttua tuli puhelu, jossa kerrottiin, että äiti on poissa.

Tässä nykymenossamme on tavallista yksin kuoleminen, vaikka oltaisiin niin sanotusti hoidossa. Enkä osaa arvioida, tajusiko äiti lopuksi enää mitään, mutta myöhemmin olen ajatellut, että ihoa pitkin menee viestejä silloinkin, kun silmät eivät enää katso eikä suu puhu. Kyllä perusoikeuksiin pitäisi kuulua, että joku pitää lähtevää kädestä. Saatteleminen voi olla terapiaa saattajallekin. Kun menin seuraavana aamuna äidin vuoteen äärelle, tietysti puhuttelin häntä. Minua katsottiin pitkään. Mutta puhuttelu oli minulle yhtä itsestään selvää kuin on ollut muinaissuomalaisille ruumisitkut ja muut seremoniat, pirtissä laudalla makuuttaminenkin. Hengen tai sielun tai miksi sitä nimitettiinkin uskottiin viipyilevän vielä lähellä. Sekin ajatus on perin luonnollinen. Ihminen on aika hidas eläin tajuamaan isoja asioita, ja miten toisin voisi olla. Äidit ovat olleet olemassa "aina", muunlaista aikaa ei jälkikasvun muistoissa ole. Miten he sitten voisivat hetkessä hävitä? Eivät mitenkään. Kun arkuttajat tulivat ja toimittivat toimitettavansa hieman kömpelösti, olin vähällä kiljaista: ei noin, äidin hartiat ovat kipeät.

Kun viime viikonloppuna askaroin taas metsänreunassa (kotikotona, sanoisivat nykynuoret), sielläkin palasi mieleen muistoja äidistä. Leikkasin poikki pitsilakanoita ja tein niistä verhokappoja. Ompelin ne lähes 100-vuotiaalla Husqvarnalla, äidin uskollisella palvelijalla, jolla hän on ommellut suuren määrän vaatteita - toisin kuin tytär, joka ei osaa. Nytkin meni sormi suuhun: miten puolataan alalanka? Vaikka miten yritin, en osannut - ja joskus olen osannut, ainakin hetken. Nyt oli annettava periksi ja kieputettava käsin lanka pikkuiseen alarullaan. Tunsin itseni oikein tyhmäksi, mutta sitten vähän naurattikin, kun palasi mieleen äidin kotikäynti joskus loppuaikoina. Hänkin halusi silloin ommella vielä vanhalla koneella ja kuinkas kävikään: yhtäkkiä ei hänkään muistanut, miten puolataan lankaa. Pelkäsin hetken, että nyt tulee itku - mutta tulikin oikein vapauttava nauru! Se oli naurua elämän koomisuudelle, sillä on tämä sitäkin!

Äiti teki vanhaan asti omat tutut työnsä tutuissa paikoissa. Vuosikymmenten varrella kaikki oli juurtunut muistiin. Miten käy minun, yli 20 osoitteessa ja monessa maassa eläneen, jonka ammatti-identiteettikin on ollut perin moninainen? Mitä minä mahdan vanhana muistaa ja osata tehdä? Olisiko pitänyt blogikin nimetä Unohtamisen ajaksi, ei Muistamisen, kun tällainen tuulten haistelija ja tuuleen kylväjä olen ollut? Jostain palaa mieleen Hermann Hessen sanoja: "... jää vain ikuinen äiti. Hänen leikkivät sormensa kirjoittivat nimemme tuuleen."

AIKAMATKALLA

Oli taas päästävä metsänreunaan, lähtökohtaan, jossa kaikki aika on ympärillä - kuin idän filosofiassa. Vielä saattoi yöpyä viikonlopun ajan lautaseinäisessä kesämakasiinissa, kun talvesta ei ole tietoakaan. Pimeyttä maalla on yllin kyllin, mutta ei haittaa, kun ovenripa tulee käteen etsimättä kuin Niskavuoren Loviisalla - 67-vuotisen harjoittelun jälkeen. Pimeys tiivistää asioita ja muistoja. Sitten vielä vanhan piirongin laatikosta tupsahti eteen lappunen, johon olen kirjoittanut 60-luvun teinitytön käsialalla "Osta, kun tulet isoksi: Dostojevski, Rikos ja rangaistus ja Karamazovin veljekset I - II sekä V. Tarkiainen, Aleksis Kivi." No, yli 50 vuotta vanhan muistilapun saatoin nyt hävittää, koska olen nuo kirjat ostanut!!!

Tulta poltin melkein koko ajan makasiinin takassa, yläkerrassa oli pieni sähköpatteri, ja kissa on myös lämpöpatteri. Ainoa media on radio. Yhtäkkiä aikaa on valtavasti, vaikka kaupungissa se ei riitä mihinkään. Radio onkin nykyään yllättävän hyvä media keskusteluineen kaikkineen. Silti jotain myös tökkää korvaan. Musiikkiohjelman fiksu vieras sattui vertaamaan keskiaikaa ja nykyaikaa sillä perusteella, että keskiaikana ei ollut kännykkää eikä televisiota... Hupsista! Tässäkin maassa on väkeä, joka elää yhä semmoista aikaa, eikä ole kauhean pitkä, kun kuuluin itsekin siihen joukkoon. Ovathan nuo vempaimet elämää mullistaneet, mutta jäin miettimään, että se, mikä todella erottaa nykyajan ja keskiajan, on maailmankuvien ero. Käsitys elämää hallitsevista ja muovaavista voimista oli keskiajalla totaalisesti toinen ja myös elämisen aineelliset ehdot ihan toiset. Jos kohtaisimme keskiajan suomalaisen, emme tunnistaisi hänen ruokaansa ruoaksi, hänen vaatetusjärjestelmänsäkin olisi meille perin vieras, emmekä voisi edes puhua siitä, mihin hän uskoo, koska tuonkin sanan sisältö olisi hänelle toinen. Jos me käytämme uskoa-sanaa, se sisältää aina myös epäilemisen mahdollisuuden. Keskiajan ihmiselle uskon kohteet olivat ehdotonta totta tonttuineen kaikkineen. Hänen suomen kielestään ymmärtäisimme aika paljon; hän vähemmän meidän kielestämme, johon on tullut niin paljon uutta sälpää.

Pieni keskustelun välähdys vei ajatuksiani vieläkin kauemmas. Kotipaikkakunnallani on asuttu jo kivikaudella - mutta miten? Sitä joskus kyselen isoilta siirtolohkareilta, joita paikalla on runsaasti, yksi ilmeinen muinaishautakin. Ensimmäinen ihmetykseni on, että millä tavalla muinaisten ihmisten aika kului, varsinkin pimeänä vuodenaikana. No niin, tässä nyt taas tämä nykyihmisen harha! Menneisyyden ihmiset elivät lyhyen elämän. Se kiertyi yksinomaan toimeentulon hankkimisen ympärille. Metsä antoi riistaa, jos antoi. Sen käsittelemisessä oli kova työ, samoin lämmön ylläpitämisessä, samoin vaatetuksen järjestämisessä, ja maatalouden alettua kotieläintenkin hoidossa. Jos lehmänkanttura saatiin elämään seuraavaan kevääseen (ummessa tietysti, maitoa antamattomana), se oli tae ihmistenkin selviytymisestä. Aika vähän kivenmurikat minulle näistä kertovat, mutta kuuntelen silti. Kun Linné oli kiertomatkallaan käynyt Ulvilassa, hän löysi savupirteistä likaisia, alastomia ihmisiä. (Kuumahan savupirtissä välillä on! Tai jospa hän osuikin savusaunaan...) Hän säälitteli sitäkin, miten ihmiset pilaavat silmänsä siinä kitkussa. Minä sentään vietin lapsuuttani jo öljyteollisuuden hedelmien varassa, öljypiipan käryssä. Mutta vielä silloinkin maaginen maailmankuva oli melkein totta. - Linné pani merkille myös pääkalloläjät Ulvilan kirkon seinustalla. Muistan havainnon aina, kun kuljen hautausmaalla. Maan rakoon on menty sillä paikalla kauan.

Ajatus ottaa näin pitkiä loikkia maaseudun hiljaisuudessa ja pimeydessä. Kaupunkiin tullessa media kertoo Suuren Rakkaan Ihmeellisen Yliluonnollisen Ties Minkä Johtajan kuolemasta. Ihmisen aivokummitukset ja raivoisa halu alistaa muut ihmiset, muut lajit ja muu luonto on täysin järkeen mahtumaton asia. Tämän takia minua ei ole tainnut kiehtoa esimerkiksi scifi. Reaalimaailma on täynnä semmoisia käsittämättömyyksiä, ettei niitä voi mikään fantasia ylittää. Tuijotan paksuposkisen vallanperijäplussukan kuvia - nälkään nääntyvän kansan uuden komentajan kuvia - ja näen, että hänellä on silmät, korvat, nenä suu. Silti hän vaikuttaa enemmän ilmapallolta tai vahanukelta kuin ihmiseltä, mutta kai hän biologisesti on kuitenkin ihminen. On tämä käsite väljä.

Ei, kaupungissa maailma ja aika hajoaa. Metsänreunassa sitä on semmoinen valtamerellinen, että tuli avatuksi jo joululahjakirjakin. Sain Rosa Liksomin romaanin Hytti nro 6, alaotsikkona "Juna kiitää kohti itää ja kaikki odottavat aamua". Liksom on erittäin tarkkasilmäinen havainnoitsija ja kolunnut nuorena Neuvostoliiton perukat. Kyllä niissä onkin riittänyt koluamista. (Valtaisan esinekokoelmansa hän lahjoitti Tampereen Lenin-museolle.) On se totta, että Venäjä ON toinen maailma, hyvin vaikeasti hahmotettava, täynnä mysteerejä. Itse olen käynyt kai vain neljä kertaa, kaksi kertaa NL:ssa, kaksi kertaa "uuden" Venäjän aikana, enkä ikinä edes Moskovassa asti. Junamatka Kaukoitään on joskus houkuttanut (lentämällä pääsisi takaisin), mutta ei houkuttele enää - ja tavallaan sen tuntee tehneensä, kun lukee Liksomin kirjan. Sen kuvaus ajoittuu NL:n loppuaikoihin. Suomalaistytön hyttitoveriksi osuu inhottava äijänturjake, pelottavakin puukkoineen ja punnerruksineen. Hänelle naiset ovat olemassa vain yhtä tarkoitusta varten ja niitä on sitten kuulemma ollut tuhansia. Itkumuureiksi naiset myös soveltuvat. Ja hakattaviksi. Hän purkaa surkeaa elämäntarinaansa matkan edetessä ja lukemattomien votkapullojen tyhjentyessä, ja surku häntä, entistä katulasta, melkein tulee. Silti hän ei ole mikään sillanpääläinen perusihminen, vaan kuin jotain alkulimaa, josta jossain olosuhteissa ilmiselvästi olisi voinut tulla ihminen... Kyllä hän yököttävyydessään säälittäväkin on.  Ei Neuvostoliitto hänelle mitään ollut antanut, mutta se on hänelle "maailman ainoa maa", iso ja ikuinen. Olen joskus kuullut venäläiseltä opiskelijalta kommentin, että juuri siinä menee iso mentaliteettiero, kun venäläinen ei voi koskaan kuvitella, että Venäjä - millä nimellä sitten milloinkin - lakkaisi olemasta. Pienet reunavaltiot ovat joutuneet miettimään sitä melkein aina. Analyysin terävyys jäi mieleeni. Tuo ero on syöpynyt ihmisten selkäytimeen. Samoin kohtalonusko. Ja pelko. Olen nähnyt aikuisten venäläisten akateemisten ihmisten jäykistyvän ja kalpevan, kun pieni surkuhupaisa paikallisradio tulee heitä haastattelemaan. Ajattelin silloin, että mustat autot jäivät uniin ja selkäytimeen tosi pitkäksi aikaa, jopa polvesta polveen.

Mutta Liksom kuvaa herkullisen tarkasti rekisteröiden tärkätyt lakanat, ikuiset muovikukat (minusta ne Venäjällä aina rumia mutta kertovat ihmisen ikuiseta kauneuden kaipuusta), paperinkevyet lusikat, "kuivapesut" kammottavassa junanvessassa, kauheat jonotukset, mittaamattomat rojuläjät, kulkukoirat, räkäiset kulkukissat, eri osista kootut kulkupelit, kallistelevat rakennukset - ja entä sitten hajut: sipuli ja valkosipuli, hiki, lika, votka. Lukijakin tuntee kaiken nenässään - varsinkin, jos on joskus aistinut myös todellisuudessa.

Detaljeista huolimatta en pidä Liksomin kirjaa kovinkaan realistisena. Se on sielunmaisemaa ja siinä on samaa överiksi vetämistä kuin taannoin Kreislandissa, jossa Impi Agafiina kahlasi sodassa jalat polvia myöten veressä...  (Voi, tästä olisi paljon kirjoitettavaa, mutten ehdi nyt. Eräällä norjalaisella ystävälläni on Impi Agafiina -niminen koira Rosan kunniaksi ja tanskalainen ystäväni Helena Idström sai valtion kääntäjäpalkinnon kamppailtuaan Kreislandin ja monet muut suomalaisen kirjallisuuden rajut haasteet tanskaksi. Tie on kivinen, mutta sillä tavoin tehdään pieniä tirkistysaukkoja ymmärtämättömyyden muureihin.)

Kirjoitusaika loppuu just nyt, kun on riennettävä muualle ja luonnoksia en tallentele, mutta on vielä motkotettava, että pikkuisen harmittaa, kun kirjoja ei nykyään oikolueta, ei siivota juuri mitenkään. Liksomin kirjassakin on paljon pientä häikkää, sanotaan nyt vaikka se, että voucher on kirjoitettu koko ajan voutcher. Välimerkeistä en edes puhu.

Aamulehden huolimattomuuksia voisi kirjata aanelosen verran joka päivä, jos viitsisi, pääkirjoituksia myöten. AL ei osaa taivuttaa tuhat-sanaa. Se kertoo, että pitkät ovat "kyvykkäimpiä johtajia kuin lyhyet". Se ei erota Kirsti  Mäkistä Kirsti Mannisesta ja niin edelleen. Yleisönosastoa se ei toimita lainkaan. Joku mekkaloi siellä pinttyneen tavan mukaan suomenruotsalaisia vastaan, mutta tuleekin murjoneeksi ruotsinsuomalaisia. Joku koettaa valistaa, että glögi-sana tulee ruotsin verbistä glögda, jollaista verbiä ei ruotsin kieli kylläkään tunne. Hän tarjoilee vielä muotoa "glögdat vin". No, kerrankos kirjaimet heittelehtivät, mutta mokien suuri määrä ja toistuvuus maan kakkoslehdessä ihmetyttää.

Uimaan, mars! Sitten torimyyjäksi Naisten Pankin kojulle. Siellä tapaa mukavia jouluisia ihmisiä!

MONIPOLVISTA

Tuttu pikkutyttö kyseli puuhistani ja teki johtopäätöksen: "Olet aika monipolvinen." Hän tarkoitti monia puuhiani ja menemisiäni, mutta oikeasti olen vähän helisemässä näiden kahdenkin polven kanssa. Toisen loukkasin lapsena, kun matkin rastaan hyppelyä ja toista vaurioittivat kesälliset kivityöt. Mutta kyllä näillä vielä ihan hyvin pääsee...

Mutta silloin kun olen paikoillani, luen. Ja voi mitä taas tuli luettua! (Palaa mieleen 60-luvun renkutus: Mä lehden luin... Silloin yritettiin kyllä ihan tosissaan olla osallistuvia ja solidaarisia. Vaan kuinkas sitten kävikään...) En tykkäisi kehua täysin monopoliasemassa olevaa Hesaria, mutta pakko on. Jos ajatellaan vaikka Durbanin kokouksen raportointia, Hesari tekee sen pohdiskellen ja punniten, varoitellen ja asiantuntemukseen luottaen - ja sitä melkein surren, että hallitusten välinen seuraava ilmastoraportti, vuonna 2014, joutunee kertomaan yli kolmen asteen lämpenemisestä. Kehitysmaiden tilanne tulee olemaan vaikein. Aavikoitumiset ja tulvat ja tyhjiksi kalastetut meret ja taistelut ehtyvistä luonnonvaroista - kaikki se on edessä ja köyhät maksavat aina ensiksi. Mutta toki Hesarissakin eniten palstatilaa vie eurokriisi. Sen ratkomisen pitäisi olla paljon helpompaa kuin ympäristökatastrofien (samalla väestökatastrofien) ratkominen.

Aamulehti on Hesariin verrattuna syvästi sekopäinen. Tässä sanatarkka sitaatti: "Joka moottorisahaa säästää, se metsiä ja ympäristöä vihaa." Tällä tavalla voi kirjoittaa valtakunnan kakkoslehti pääkirjoituksessaan tässä raiskatussa maassa, jossa vanhat metsät on hävitetty, jossa avohakkuut levittäytyvät kuin sotatantereet eivätkä sovellu monenkaan eliön ympäristöksi, jossa lajeja häviää kaiken aikaa (ja kukas ministeri se nyt olikaan, joka ei edes tiennyt, mikä se semmoinen Punainen kirja on, johon uhanalaisia lajeja kirjataan)! Aamulehti yrittää vimmaisesti miellyttää MTK:ta, ja olenhan jo vuosia ihmetellyt muutenkin sen luontovihamielistä linjaa. Petohysteriaa se levittää innokkaammin kuin entinen Hymy!  No, eipä tarvitse pähkäillä tilauksen jatkamista.

Aamulehti saanee suitsutusta (ja muutakin) metsäteollisuudelta, kun jaksaa toistaa vaanhaa mantraa, että metsä kasvaa enemmän kuin sitä hakataan. Tämäntyyppisessä kirjoittelussa ei koskaan selvitetä sitä, että puuaines on eri asia kuin oikeat puut ja oikea metsä. Kaikenlaista risua puskee peltojen laidoilla ja puupellot tuottavat sellaista puuainesta, joka ei kelpaa enää kenellekään kunnon puusepälle. SE on siis sitä metsien kasvua! Kirjoittelun taso olisi naurettava, ellei se olisi itkettävä!

Muistan Eero Paloheimon mietteet maapallon tilasta, kun hän vertasi sitä pitkään sauvaan, joka huojuu ja huojuu ja alkaa kaatua. Aluksi sauva kaatuu hitaasti; sitten vauhti kiihtyy eikä kaatumista voi enää estää. Vaikutukset kumuloituvat. Prosessi on menossa. Mutta esimerkiksi USA:ssa on vahvoja vastavoimia (mm. öljyteollisuus), jotka käyttävät massiivisesti varoja sumutukseen. On joidenkin lyhytnäköinen etu, että kansa tyytyy leipään ja sirkushuveihin ja pysyy tietämättömänä ja välinpitämättömänä.

On oikeasti sääli tulevia sukupolvi ja on käsittämätöntä, miten paljon lainaamme niiltä. Joka vuosi tulee aikaisemmin eteen se päivä, jolloin planeetan tuotto on käytetty. Olikohan se nyt jo alkusyksystä? Loppu on velkaa. Mistä se maksetaan? Ei tekniikkakaan tyhjästä mitään loihdi avuksi.

Rahallinen velkaantuminen, jota Eurooppa nyt itkee, on paljon pienempi ongelma. Ehkä vain alkusoittoa sille, mitä tuleman pitää. Kaiken lisäksi jotkut tahot neuvovat meitä nyt kuluttamaan lisää, että kauppa käy, että tulee kasvua. Ennen vanhaan sanottiin, että housuihin pissaaminen on kovin lyhytaikainen lämmike. Jonkun - tai monenkin tahon - täytyisi sanoa se taas.

Turhan kulutuksen määrä on tätä nykyä niin suunnaton, että siitä voisi surutta lohkaista ison osan pois, eikä OIKEA elintaso, elämisen laatu siis, laskisi yhtään hiukkaa. Taitaisi käydä jopa päinvastoin. Minun mielestäni turhanpäiväisten romujen aggressiivinen tarjonta on kovin vastenmielistäkin. Käy sääliksi lasta, joka saa lahjaksi nuken, jossa on kyynelputki, juomaputki, ilmaputki, ruokaputki, pissasäiliö, kakkaventtiili, kyynelsäiliö ja niin edelleen. En osaa kuvitella kammottavampaa hökötystä! Tähän verrattuna minun sahanpurumahaisella Molla-Maijallani oli persoonallisuus! Se oli yksilö. Pahvinen otsa oli hiukan lommoilla, mutta puolukanpunainen suu hymyili ja kertoi aivan ihmeellisiä tarinoita.

Olen saanut sen verran kyllikseni hullunmyllystä, että olen varannut itselleni viikon oleskelun keskitalvella Valamoon. Tietokirjailijain yhdistystä on kiittäminen siitä, että viikon saa 100 eurolla ja eläkemummeli matkustaa myös suhteellisen halvalla. Parjattu VR antaa 50 % alennuksen ja olen aina pitänyt junalla matkustamisesta. Tuon viikon ajan luen ja kirjoitan ja annan maailman humista ohitse. Odotan sitä jo nyt.

No niin, melkein morkkis tulee, kun kirjoitan näin raskaista asioista - ja tämän piti olla kirjallisuusblogi! Mutta minkäs teen "monipolvisuudelleni"! Olenhan minä lukenutkin: Panu Rajalan Juhani Aho -kirja on nopeasti luettavaa vanhan kertausta, helposti lähestyttävää sorttia ja sympaattinen ja inhimillinen. Ei sitäkään tarvitse ihmetellä, että jotkut narratologisia kommervenkkejä rakastavat kirjallisuustieteilijät ovat vähän ehkä kateellisiakin, sillä Rajala saa paljon lukijoita. Niinhän olikin joskus ennen vanhaan, että esimerkiksi kirjailijaelämäkertoja lukivat monet muutkin kuin varsinaiset "alan ihmiset". Niissä oli joskus omat naurettavuutensa pikkutarkkuuksineen - muistan yhä, että rouva Hellaakosken sukassa oli silmäpako, kun hän astui vihille - ja muuta tällaista hilpeää, mutta ne palvelivat myös suurta yleisöä. Kehittävämpää niiden lukeminen taisi olla kuin joidenkin tämän päivän sanomalehtien...

PÄIVÄ ON PESÄSSÄÄN

Kyllä osaa aika karata! Mahtaako ikä tuntua jo hidastumisena? En myönnä. En myönnä vielä. Tänään on syntynyt aika monta joulukirjettä, vanhan tavan mukaan, pisimmät viisisivuisiakin tiheällä konepräntillä. Elämä on siunannut minua muutamilla (aika monillakin) hyvillä ystävillä, ja joidenkin kanssa on tapana vaihtaa kerran vuodessa oikein pitkä, kunnollinen kirje, jossa kerrotaan kokemukset ja lukemiset ja ilot ja murheet ja mitä tahansa. Semmoiset kirjeet antavat paljon enemmän kuin monet tapaamiset (varsinkin, kun en oikein saa itsestäni selvää, olenko erakko vai varsin sosiaalinen - kun saatan olla molempia).

En ehdi kirjoittaa menneestä viikosta nyt muuta kuin tuumailuja käynnistä Eeva-Liisa Mannerin haudalla hänen 90-vuotispäivänään.

Kalpea aurinko paistaa runoilijan haudalle,
kolme kynttilää palaa,
kukkakimppuja on kaksi,
ne ovat viran puolesta,
kyllä myös tunteen,
virkatunteen,
90 vuotta sitten oli maailma toinen,
tyttö syntyi tyhjä syntyi,
häpeä syntyi
isovanhempien taakaksi,
kaunis tarkkakorva,
jonka äiti kuoli,
joka kuuli kehtoonsa vankkurien äänet,
vankkurien puiset pyörät lonksuivat kuin kehdon jalakset,
niin kuin kolisi virrenveisuu,
Churrianan aasit huusivat,

venettä veistettiin alusta asti,
kaariluita, tukipuita,
jotta heiveröiset voivat avata portteja,
repiä muureja, puhkaista suojavalleja,
sillä meissä on kovin vähän sitä
mitä sanoilla yritämme tavoittaa
mitä ihminen ei tavoita,

taivas on sininen, krematorion piipusta pöllähtelee mustaa savua,
kuolemanilmoituksissa lukee: jätti valoisan muiston,
maa on hivenen roudassa, lintu lopettanut yksitoikkoisen laulunsa,
orava uskoo jo, ettei taskuissani ole mitään.

Taskuissani ei ole mitään.

OLEMATTOMIEN PÄIVIEN OLEMUS

On tämä merkillistä! Että päivät loppuvat melkein ennen kuin ovat alkaneetkaan... Lienee sekä iän että pimeyden vika. Kalenteri pullistelee suunnitelmia ja tekemättömiä töitä, mutta kun on "hiukan" lukenut lehtiä, on kulunut neljä tuntia, kun on piipahtanut uimassa, on kulunut reilu tunti, kauppareissut, siivoukset, pyykit ja vähän tapaamisia siihen päälle, niin jo on koko päivä pulkassa! Ilmiselvästi liikkeellä on aikavarkaita.

Mutta miten sitä ilman lehtiäkään eläisi, kun niihin on tottunut. Hesari pitää pintansa maan ykköslehtenä ja antaa ajateltavaa - vaikka sen monopoliasema ei joka suhteessa tietenkään ole hyvä asia. Mutta on kysymys sitten vaikka sikataloudesta, asiat valotetaan perusteellisesti. Lehdessä on melkein yllättävän hyviä artikkeleita, joihin on tehty perusteellista taustatyötä. Aamulehti röyhistelee nyt 130-vuotisella historiallaan, mutta hieman ontosti. Lehden taso on rupsahtanut vuosien ja vuosikymmenten varrella. Olen kuulunut lukijakuntaan jo 1960-luvulla ja esimerkiksi kulttuurisivut olivat silloin paremmin toimitetut. Vanhat tamperelaiset kyllä vitsailivat, ettei Aamulehdessä ole totta muu kuin päiväys. Sen porvarillinen profiili oli silloin ihan selvä asia, mutta sitä osattiin lukea juuri sellaisena. Nyt linja on mössöinen. Kielikin onnahtelee välillä miten sattuu. Kun olen vienyt opiskelijoita Aamulehden toimitukseen, olen saanut kuulla, että korjausluku tapahtuu siten, että kollegat vilkaisevat ohimennen, mitä vedoksissa seisoo. Aika paljon menee silmien ohi. (Mutta jotkut kömmähdykset ovat hupaisiakin. Muuan toimittaja kirjoitti, että päivät ovat nyt "pimeämimmillään". Ovathan nämä totisesti "mimmillään". Saman lähteen mukaan tähdet "kalventuvat". Palaavat mieleeni eräät maahanmuuttajat, joiden mielestä suomen hauskin sana on "lämpimämpi". On meillä muotoja, iloksemme.)

Image-lehti kuuluu uusiin tuttavuuksiini. Kiiltävää pintaa ja mainoksia on minun makuuni aivan liikaa. Saan näppylöitä, kuten Hesarin Kuukausiliitteen massiivisista automainoksistakin. Parnasso ja Kanava pitävät pintansa asialehtinä, mutta salavihkaa on Parnassoonkin hiipinyt hieman kuvia, kohtuullisesti kuitenkin.

Olen aina pitänyt junalla matkustamisesta, kun samalla on voinut lukea yhden lehden mennessä, toisen tullessa, mutta se ilo on melkein häipynyt. Kuluneella viikolla kävin sekä Helsingissä että Turussa ja olisin taas tahtonut käyttää matka-ajan lukemiseen, mutta joku kännykkähäirikkö osuu nykyään vaunuun kuin vaunuun. Unohdin taas korvatulpat, jotka ovat joskus tarjonneet pika-avun. Ja totta kai tiedän, etteivät keskittymistäni haittaa vain puheen runsaat desibelit vaan myös kiukku siitä, että ihmiset voivat olla toisiaan kohtaan noin epäkohteliaita.

Teatterisaldostakin tuli kuluneen viikon aikana mahtava: Tampereella Murhaloukku ja Gabriel, tule takaisin ja Helsingissä Aleksanterinteatterissa Auroa Karamzin - De bäst anpassade. Auroran elämä kaikkine hurjine käänteineen vilisti silmien edessä kolmen eri-ikäisen näyttelijän esittämänä, ja tulos oli kepeydessäänkin koskettava ja kaunis. Ja minähän katsoin tämän erityisen mielelläni siksikin, kun Aurora on melkein "naapurin tyttö". Hän oli kotoisin Ulvilasta, Saaren kartanosta. (Hän tokaisi näytelmässä Darwinille, ettei hän ainakaan polveudu apinoista, vaan hienosta suvusta... Darwin vieraili hänen vanhan naisen unissaan loppuaikoina. Evoluutioteoria oli silloin kuuma aihe.)

Viikon kruunasi Eeva-Liisa Manner -seminaari Pikkupalatsissa. Tämä oli Kirjailijaliiton järjestämä tilaisuus. Mannerin syntymästä tulee huomenna kuluneeksi 90 vuotta. Siina Kujansuu osaa esittää Manneria sopivan läheltä ja sopivan vieraantuneesti, yksinkertaisesti, kuulaasti. Voi miten pidin! Niin kuin pidin Pekka Kejosen aforismeistakin. Äijä on yhä terävä. Hän on saanut Manner-palkinnon, ja niitä ei ole monta jaettu. On palattava hänen tuotantoonsa.

Mannerin Kuolleet vedet on ikiaikainen suosikkini, vaikka muutoin elämän tässä vaiheessa jotkut vanhat lemmikit haaltuvat. Uudemmista kirjailijoista polttelevat eniten Coetzee ja liian varhain manan majoille mennyt Sebald. Molempien tuotantoa luen ikään kuin säästellen. Haluan pitää kiinni. Haluan viipyä kauan heidän rakentamissaan maailmoissa. Kumpikin menee todella syvälle ihmisen ehtoja, ei kun ihmistä,  tutkaillessaan. Eikä kirjallisuudella lopulta oikein mitään muuta aihetta olekaan.

No niin. Yöt olkoot lukemista varten, kun päivät karkaavat käsistä. Lukemaan siis!

IHMISMIELTEN VERKOISSA JA VIIDAKOISSA

Pimeä päivä. Silloin mielikin tuppaa menemään pimeäksi. Päivän kohokohta oli elokuva, joka pani aivosoluja liikkeelle. (On mukavaa, kun lähellä on elokuvateatteri, joka pyörittää laatuleffoja mummeleille, 5 euron näytöksiä.) Katsoin iranilaisohjaajan Asghar Farhadin elokuvan Nader ja Simin: ERO. Voi miten "ymmärrettävä" se oli, vaikka toisenlaisesta yhteiskunnasta kertookin. Mutta ihminen ongelmineen on kaikkialla sama, enimmäkseen varmaan hyväntahtoinen, rehellisyyteen ja oikeamielisyyteen pyrkivä - ja miten vaikeaksi kaikki voi silti mennä. Tässä tarinassa kietoutuvat yhteen ihmissuhteet, auttaminen ja avuttomuus, pikku valheet, joista tulee isoja valheita, tyttärensä parasta ajattelevat vanhemmat, jotka ajautuvat törmäyskurssille, mutta ovat fiksuja ja vastuuntuntoisia. Alzheimeria sairastavasta isästä pidetään niin hyvää huolta, että mietin, kuinkahan monella taholla tämä lienee käytäntö... Pienet uskonnollisetkin kommervenkit kyllä asettavat rajoja, kun naispuolinen hoitaja joutuu soittamaan jollekin imaamille tai vastaavalle, voiko hän pestä alleen laskevan vanhan miehen. Normit ja kunnia asettavat ansalankoja, mutta naiset ovat vahvatahtoisia, saavat ajaa autoakin, liikkua, puolustaa oikeuksiaan. (Tosin oikeutta jakamassa näyttivät olevan vain vanhat miehet, parhaansa mukaan, ehkä...)

Mutta ongelmat ja tragiikka siirtyvät seuraavaan polveen, vaikka tarkoitus olisi ollut miten hyvä. Elokuvan lopuksi 11-vuotias tyttö jää kyynelehtimään ja päättämään, kumman vanhemman luona hän haluaisi asua. Vanhemmat kököttävät sanattomina lakituvan eteisessä. Pienellä, veikeällä apulaiseksi pestatun naisen tyttärellä on myös  ratkaiseva rooli tässä tiheässä verkossa, totuuden torven rooli. Lapsilla on terävät korvat ja silmät, ja varsin varhain he tajuavat, mitä "voi" sanoa ja milloin on vaiettava. Miesten temperamentti kuohahtaa välillä (etenkin palvelukseen pestatun naisen puolison), mutta silti mietin, että yllättävän rauhallisia nämä ihmiset ovat myös todella ristiriitaisissa tilanteissa. (Me pidämme eteläistä temperamenttia joskus "kuumana", mutta kyllä meillä on kovin helposti heilunut puukko vastaavissa tilanteissa.)

Ohjaaja on luottanut näyttelijöihinsä ja lähikuvaan. Teho on vahva, katsoja tulee ihan väistämättä sotketuksi mukaan, ja niinhän on hyvä. Jäin muistelemaan erästä iranilaissyntyistä opiskelijaani ammoiselta Helsingin yliopiston kurssilta, jossa hän, tomera ja älykäs kuin mikä, oppi kieltä kuin kone ja komensi laiskemmanpuoleiset maanmiehensä töihin. Maansa tilanteesta hänellä oli synkkä kuva, ilmeisesti ihan syystä.

Mielessäni hautuu yhä myös David Grossmanin Sinne missä maa päättyy. Se on kuvaus vielä vaikeammasta paikasta. Ihailen Grossmanin kykyä sanallistaa kaikki se sakeus, jonka hän, Jerusalemissa syntynyt, poikansa menettänyt mies, on joutunut itse kokemaan. Koko miljöö tuntuu tihkuvan hysteriaa. Kaikki ylireagoivat. Ongelmat siirtyvät polvelta toiselle. Isät vievät poikiaan tarkistuspisteille ja läpsivät toisiaan selkään, että me olemme osamme tehneet, nyt on näiden vuoro... Kauhea vuoro! Kaikki ihmiset menevät jollakin tavalla "pilalle". Äiti voi miettiä, miten tällaisessa paikassa voisi olla "hyvä ihminen", mutta vastaus on ilmiselvästi kielteinen, silti ilmi panematon. Grossman on äärettömän herkkä kuvaamaan myös sitä ambivalenssia, joka ihmismielessä syntyy heti, kun tarjoutuu vallankäytön mahdollisuus. Ei ihmiselle valta sovi. Ja kaikkialla pyritään valtaan. Aina tulee seuraamuksia ja seuraamusten seuraamuksia.

Naispäähenkilön Oran tarinaa lukiessani jäin kyllä myös miettimään suomalaisia äitejä, jotka lähettivät poikansa tai miehensä sotaan. Miten tämän yhteiskunnan olisi käynyt, jos he olisivat olleet kaiken aikaa yhtä hysteerisiä kuin Ora. Kuka olisi tehnyt kotirintaman työt? Pitänyt kotirintaman pystyssä? Vain sen avulla pysyi taisteleva rintamakin pystyssä. Suomalaisessa kirjallisuudessa kuvataan äitejä, jotka ovat tikahtumaisillaan tuskaansa, mutta hysteriaa heissä ei juurikaan ole. Kohtaloa vastaan kapinoimista kyllä, ja sitten sen alle taipumista. Vaikenemista. Vaikenemisen kulttuuri räjähtelee sitten toisella tavalla, mutta räjähtelee sekin.

Muistelin Grossmanin kirjaa lukiessani palestiinalaissyntyisen Edward Saidin teoksia. Hänenlaisiaan älykköjä on puuttunut Lähi-idästä, jossa kiihko on niittänyt niin kovin paljon uhreja. Hän näki pitkälle ja kauas, näki, mitä länsimainen imperialismi on matkaan saattanut. Hän puhui intellektuellin nomadisuudesta, edusti itse sitä. Hän puhui transkansallisesta lukutaidosta ja siitäkin, että ihmiset, joilla on selkeä tausta, kieli ja kansallisuus (useimmiten kai kuviteltuja) suojautuvat niiden taakse pois toisten todellisuudelta. Niin se menee!

Minulla on jossakin muistiinpanoja Saidin kirjoista, mutten ehdi niitä nyt kaivella. Kunpa saisin itseni komennetuksi saattamaan loppuun erinäisiä omia projektejani. Päivät karkaavat, varsinkin nämä lyhyet.

EI VOI OL TOSI!

Mää vartoo ain kovi postii, vaikkei mittää semmost tul ennää ko enne. Nimittäi hianoi kirjeit. Mut nyte tuli jottai muut! Tuli 147-sivune plosa. Paksuu kiiltävää paperii. Täyn kommeit färikuvvii. Mää meinasi heittää se heti menemää, mut sit mää ajatteli, et mää tuteeraanki tämä sivu sivult, et mitä ihmine oikeesti vois näist törkötyksist tarvit. Ei mun tee miäli kylmäsavustettuu villisianiskaa, ei panettonnee (ko en eres tiär, mitä se o), ei luksusaamui, ei yhtikä mittää! (Millai aamui muka myyrää?) No juu, Stiga-nimine rattikelkka vois ol mukava. Semmost mää voisi toivoo vaik joulupukilt.

Kui tämmäne hullutus voi lainka ol mahrollist? En ymmär. Sillo harvo, ko mää jouru menemää johonki tavaratalloo, mul meinaa tul paniikki. Silmäi eres levittäytyy hehtaarikaupal turhaa roinaa ja rummii rääsyi. Jokku posliinit ja lasit o nättei, mut en ol tarvinnu uusii neljää- taik viiteekymmenee vuatee.

Nimpaljo kiukutti, et mää jo funteerasi, et mahranko klipsauttaa korti poikki. Kyl mää nimittäi tiärä, et tämmäne plosa o lähetetty kanta-asiakkail, joil o kortti. Minu kanta-asiakkuuteni o ain voinu pistää lainausmerkkeihi. Ja semmosenaki se taitaa loppuu juur ny.

Tänäpä olis ollu yliopisto Linna-salis Tamperee ympäristöyhristykse juhlaseminaari, josa o puhuttu, mimmone Tamperee pitäs ol vuan 2050. Mul tuli este, enkä päässy sin. Mut ei hyvält näyt. Mun tullee surkeeni tulevii sukupolvii. Me jätetää niil iha käsittämättömät onkelmat. Rotat ja varikset hee kansas sit hyärii, ko mukavammat lajit o hävinny... Eikä mittää voir, ko kulutuksel ja tuhlaamisel ei voir pan mittää rajoi. Tämä luamakunna kruunu o aikalai tyhmä.

Tämä purkaus loppuu nyte tähä ja mää ruppee tekemää joulupalloi. Mää ole kyllästyny sukkai vääntämissee ja nyte o palloi vuaro, mut nämä o vaikeempii ko mää luuli. Ne norjalaismiähet tämmäse villitykse pani alvul. Telkkaris näytettii, kui he tekkee niit ninko kone.

ELÄMÄ KUIN PAPERINARUA

Muistaakohan kukaan enää entisajan paperinaruja, niitä, joissa oli punaisia raitoja? Narut levisivät ja liiskaantuivat kosteudessa ja niitä täytyi kiertää moninkerroin ja paikata ja varmistaa ja mitä vielä... Marraskuinen elämä on juuri sitä, enkä viitsi kirjoittaa silti mitään liiskaantumisista ja paikkaamisista, vaan ainoastaan punaisista raidoista. Tai siis ainakin yritän.

Pikkujoulusesonki alkoi Suomi - Tanska -yhdistyksen juhlalla lauantaina 12.11. Voi, miten pieni yhdistyksemme on, saman tien kyllä sitten melkein perheenomainen. Jouluateria ei paljon suomalaisesta poikkea, mitä nyt punakaalin verran, ja riisipuurossa on eri mausteet. Gammel Danskia ei sovi unohtaa, koska se lääkitsee sekä ruumiin että sielun. Niin minulle on jo Tanskan-vuosinani opetettu. Paikkansa pitää.

Seuraava punainen raita oli Mummon Kammarin Kirjojen ystävät -tilaisuus. Kertoilin vanhojen ihmisten kuvauksista suomalaisessa kirjallisuudessa ja tapani mukaan potkin vähän aitojen yli. En voinut olla ottamatta mukaan ikiaikaisen viisasta puolalaista Wislawa Szymborskaa, taannoista nobelistia, jonka runoa "Ei mitään kahdesti" rakastan. Näen samalla hänen vanhan naisen ovelan silmäniskunsa, kun hän toteaa, että mehän synnymme valmentautumatta ja kuolemme harjoitusta vailla, ja vaikka olisimme elämänkoulun typerimpiä oppilaita, meitä ei jätetä luokalle, vaan eteenpäin on mentävä... (Tämä on nyt karkean proosallinen referointi, mutta ajatus menee suunnilleen näin.) "Ainutkaan päivä ei toistu." Niin siinä runossa ainakin seisoo! Szymborskan runot ovat täynnä niin sanottuja itsestäänselvyyksiä - mutkikkuuksia silti. Lukija jää ihmettelemään, ettei ole itse tuota ja tuota huomannut tai tuosta ja tuosta kirjoittanut, kun asiat ovat jotenkin ilmiselviä -  perimmältään kuitenkin vaikeita! Tämä on kuin biologiaa. Maallikkokin näkee kauniin, yksinkertaisen kukan,  mutta sen tekeminen olisi toinen juttu..........

Kylläpä ajatus nyt harhaantuu. Piti kertomani vanhoista, viisaista Mummon Kammarin naisista. Kaikki totesimme olevamme mielellämme vanhoja, mutta emme vanhuksia emmekä "kestävyysvajetta". Joku sanoi: "Olen sisältä  aivan sama kuin ennen." Niinpä! Minun tekisi mieleni huutaa tämä jollakin isolla megafonilla kaikkien päättäjienkin korviin. On kamala kuunnella monenlaista "vanhuspuhetta", joka ilmentää sitä asennetta, että vanhat ovat jotenkin "toisia". Hoidettavia totta kai ja palveluja tarjotaan totta kai ja turvaa ja valvontaa ja ja ja, mutta koko diskurssi lähtee siitä, että ne ovat "niitä", "toisia", erilaisia. Aktiivi-ikäinen väestö tajuaa huonosti, että eräänä aamuna omasta peilistä katsoo vastaan yksi "ne-väestöön" kuuluva.

Kolmas punainen raita: Pohjola-Nordenin lukupiirissä (se pieni, vapaa ja villi, joka on toiminut pari kolme vuotta) käsittelimme tanskalaisen Morten Ramslandin romaania Koiranpää ja jaksoimme ihmetellä sukukronikan sakeutta sekä sitä, että vuonna 1971 syntynyt mies on onnistunut kaivamaan niin syvältä ja niin kypsästi. Kysymyksessä on miltei maaginen realismi. Suvun kohtalot toistuvat, lomittuvat ja täyttyvät - vaikkei mikään toistu aivan samana (vrt. Szymborska!!!). Ennakkoluulottomasti kävimme myös uuden sarjakuva-albumin kimppuun. Ruotsissa suositun Nina Hemmingssonin albumi "Minä olen sinun tyttöystäväsi nyt" jakoi mielipiteitä, niin kuin hyvä on. (Panen nimen sitaatteihin, kun se on niin vaikeasti hahmotettava enkä löydä kursiivia tässä kirjoittamismuodossa.) Olemme lukupiirissämme eri-ikäisiä ja eritaustaisia, ja siitä kumpuaa paljon rikkautta keskusteluun. Jokin luutuma aukeaa, jokin näkemys taitaa kiertyä entistä tiukempaan lukkoon. Moni näki opuksessa yliseksualisoituneen ja yli-individualistisen ajan pilkkaa - mutta voiko pilkata tuomatta kortta kuitenkin ihan samaan kekoon... En tiedä. Nyt vietämme piiiiiiiiiiitkän joululoman ja helmikuussa tartumme Tomas Tranströmerin runoihin.

Nyt palaa mieleen, että vuoroaan odottaa vielä David Grossman. Olen luvannut käsitellä hänen romaaniaan muullakin foorumilla kuin tällä virtuaalisella. Toistaiseksi olen valmis sanomaan Sinne missä maa päättyy -teoksesta vain aivan päällimmäisen kokemuksen: ihmiset ovat koko ajan vereslihalla, tavallaan hieman hysteerisiä, levottomia, käyvät ylikierroksilla. Imevät huokosiinsa kiihkeyden ja levottomuuden, joka vaikuttaa  silmissäni huomattavan erilaiselta kuin vaikkapa Suomen talvi- ja jatkosodan aikainen levottomuus. (Puhun kuin olisin asiantuntija, mutta olenhan sota-aikana syntynyt, pahimpana vuonna.)

Kyllä minä siitä vielä kirjoitan, vaikka olenkin tunnustautunut laiskaksi blogistiksi, kun en oikein ymmärrä näiden funktiota. Halusinpa vain kokeilla, sillä minuunkin pätee Tshehovin lentäväksi lauseeksi lähtenyt ilmaus: Kirjoitan kaikkea muuta paitsi en ilmiantoja. Kuulin jostakin, että blogeissa esiintyy "korotettu julkinen minä". Taitaa olla laittamattomasti sanottu! Itse kurkistelen mieluusti erinäisiä blogeja ja sitten vetäydyn - vähän kuin olisin ollut pahanteossa. Kirjallisuudentutkijat voisivat puhua voyeurismista, jonkinlaisesta salakatselusta, kun en kuitenkaan osaa / halua / viitsi /ehdi osallistua kunnolla.

Ainakin blogikirjoittaminen eroaa jyrkästi omista, intiimeistä päiväkirjoista. Minä en ole päiväkirjaa vuosikymmeniin pitänyt, ja mietin vain, mistä löytyy niin iso saunan pesä, että saan nuoruudenpäiväkirjat joskus poltettua. Niissä kun mikä milloinkin oli iki-ihanaa ja kauhean kauheaa ja joku oli niiiiiiiiiiiin käsittämättömän iiiiiiihana ja joku typeristä typerin tonttu ja joku ei hakenut tanssimaan ja joku (ihan väärä) haki liikaa ja siltä ja siltä tuli aivan typerä kirje ja siltä ja siltä ihana ja siltä ihanimmalta ei tullut ollenkaan ja voi kun siihen meinasi ihan just kuolla... Luojan kiitos elämä tasoittaa nämä vuoristoradat, mutta oudoksun myös "korotettuja julkisia minuja". Varsinkin tuota "korotusta". Siitä tulee helposti samanlaista sävyä, jota muistelmissa usein on.

Kyllä sekin askarruttaa, lisääkö sosiaalinen media yleisesti ottaen typeryyttä vai viisautta. Molempia varmaankin. Minä vierastan syvästi joitakin virtauksia tässä ajassa. Merkillinen möläyttely leviää netissä ja muualla. Ennen vanhaan moni yritti olla vähän fiksumpi kuin olikaan. Nyt on tahoja, jotka melkein leuhkivat tietämättömyydellä,  sivistymättömyydellä, suvaitsemattomuudella. Se voi perustua väärinkäsitykseen, että kansa (mitä se sitten onkin) arvostaisi sivistymättömyyttä ja sitä, että vaikeat asiat ja pohdinnat kuitataan sutkautuksilla. Paha harha! Niin kuin on sekin, että sivistys ja koulutus olisivat sama asia. Itse tunnen monta sivistynyttä ihmistä, joilla on hyvin vähän koulutusta, ja pitkälle koulutettuja, joilta puuttuu sivistys. En ymmärrä, miten venäläiset pärjäävät, kun heillä kuulemma yksi ja sama sana tarkoittaa molempia...

Mutta nyt kutsuu Näsijärvi. Seitsenasteinen vesi on ihanteellista kylmäuimarille. Uimalenkkiä ei tarvitse vielä lyhentää. Pyörällä sinne polkiessani hoen ehkä Otto Mannisen säkeitä: saat suvaita ja sallia, jos maas on joka mallia, ei tasavallan tallia sun taikkos luoda voi... Jos tätä joku lukee, saa antaa minulle anteeksi kaikki epätarkat sitaatit, joita kirjallisen ihmisen päästä tippuu. Olen liian laiska tarkistelemaan alkuperäisiä näin epäviralliseen tarkoitukseen! Tajunnanvirtaahan tämmöinen kirjoittaminen osaltaan on ja virta tuo, virta vie...

VOI MINUA SOHELTAJAA

Kiukuttaa, kun en opi noudattamaan omia oppejani. Että tekstit tarkastetaan, ennen kuin niitä lähetetään yhtään mihinkään!!! Nyt näen, että viime kerralla olen vain nopeasti kirjoittaa soheltanut, juttua läpi lukematta. Muiden tekstejä en syynäile siltä kannalta, onko niissä virheitä tai "virheitä" - ei tarvitse, kun en enää ole työssä, ja monenlaiset poikkeamat ovat vain kielen normaalia elämää - mutta kyllä minua nyt hieman nolottavat viimekertaiset toistoni ja munaukseni.  Anteeksi, hyvät tarkkasilmäiset lukijat. Ystävällisiin kommentteihin palaan.

Nyt on kirjoitettava ilosta, vaikka luvattua aurinkoa ei näkynytkään tänään missään... Ensin kävi mukavia sukulaisia kylässä. Sitten pyöräilin taas Vapriikiin seminaariin - en moottoriurheilijoiden pippaloihin, vaikka sinnekin olisi kuulemma ollut mahdollista mennä, 600 muun vieraan joukkoon - vaan kuuntelemaan, mitä kuuluu tämän hetken Tornionlaaksoon ja mitä ruotsinsuomalaisten keskuuteen. Sanotaan, että kerran ruotsinsuomalainen, aina ruotsinsuomalainen, ja kai minunkin tapauksessani niin on. Pirjo Jukarainen esitteli tutkimustaan nuorista ihmisistä "rajan varjossa" eli hän on haastatellut nuoria Tornionjoen kahden puolen ja myös venäläisiä nuoria itärajan takana. Venäläisnuoret haluaisivat paljonkin kontakteja ja opiskelevat innokkaasti suomea, vaan kuinkas suhtaudutaan meillä... No muut tunnetut hankaluudet ovat myös esteenä.

Tornionlaakson meänkieli oli joskus stigma ja sen puhumisesta rangaistiin koulussa. (Klaus Härön Näkymätön Elina -elokuva on yksi koskettava kuvaus tästä aiheesta. Kun näytin sen joskus auskultanteilleni, he itkivät.) Nykyinen Haaparannan - Tornion kaksoiskaupunki edustaa ihan uudenlaista ajattelua. Rajaa ei käytännössä ole. Olen itse köröttänyt siellä autokyydissä maasta toiseen ja koko ajan oltiin samassa kaupungissa! Mutta tämä on historiallisesti perin uutta. Kun valtakunnanraja pamahti kielialueen keskelle vuonna 1809, sen vaikutus oli valtaisa, ei vain poliittisesti vaan myös psykologisesti. Pirjo Jukarainen kertoi, ettei edes vielä vuonna 2000 meänkieli ollut mitenkään "nuorten juttu". Nyt tilanne on toinen.

Tämä ilahduttaa minua ihan henkilökohtaisestikin, sillä en unohda ikinä semmoista Seskarössä vuonna 2002 pidettyä kirjoittajakurssia, jota sain olla vetämässä yhdessä Bengt Pohjasen kanssa. Kirjoittamisen kieliä oli kolme: suomi, ruotsi ja meänkieli! Penkti osaa näitä kaikkia, minä osaan kunnolla vain suomea, mutta voi miten hyvältä tuntui se monikielinen leirimme Sigurd Klockaren Jukolassa. Omimmat tuotteensa kukin kirjoitti omimmalla kielellään, mutta yhdessä teimme kolmikielisen näytelmän, joka tuntui jopa luontevalta!

Sivujuonne: Menin Jukolaan yöksi jo ennen kuin muu porukka tuli. Kiersin illalla ensi töikseni Mattis sjön ja järveltä tullessani huomasin mustan ruumisarkun nököttävän rakennuksen katolla. Se näytti siinä miljöössä vain kodikkaalta eikä häirinnyt untani. (Kuulin sitten, että se oli ollut jonkun näytelmän rekvisiittaa.)

Ruotsin Sisuradion pitkäaikainen toimittaja Liisa Paavilainen kertoili Vapriikin seminaarissa ruotsinsuomalaisten nykytilanteesta. Heidän asemansa on monella tavalla entistä vahvempi, lainsäädännöllä suojattu, mutta vähemmistön omasta aktiivisuudesta riippuu, mitä se saa aikaan. Olen paljon miettinyt sitä, että vähemmistön on todella oltava oma "sisällöntuottajansa" kulttuurin ja koulutuksen kentällä ja ihan koko omassa olemisessaan. Muuten ei tule mitään! Valtaväestö voi tarjota puitteita ja luoda edellytyksiä ja Suomesta päin täytyy tulla sivustatukea, kuten on tullutkin, mutta vain vähemmistö itse voi vähemmistökulttuuria luoda. (Olen pyörittänyt omaa lusikkaani siinä sopassa niin paljon ja niin kauan, etten puhu nyt siitä enempää. Joskus on ehdittävä kyllä koota vielä niitäkin juttuja.) Hätkähdyttävää on, että Ruotsissa ei kouluteta tällä hetkellä suomenkielisiä kotikielenopettajia. Tiedän, että tähän on montakin syytä, mutta minua harmittaa. Viimeisenä Uppsalan-vuotenani annoin jatkokoulutusta isolle kotikielenopettajien ryhmälle ja omaatuntoa ihan pistää! Opettajat kirjoittivat pitkän adressinkin sen puolesta, että homma olisi jatkunut ja minä vain lähdin Osloon...

Mutta jos en olisi ollut pitkään ulkomailla, en varmaan olisi ikinä oppinut tajuamaan äidinkielen merkitystä. Kun se kovertuu ihmisestä pois, mukana menee paljon muuta, koska kieli on niin paljon muutakin kuin kommunikaation väline. Stop nyt siitäkin aiheesta, sillä perästä kuuluu.

Oslosta vielä sen verran, että sieltäpä putkahti eilen postipaketti - ja millainen paketti! Kesällä Suomessa vieraillut entinen (ei kun myös nykyinen) suomen opiskelija, 93-vuotias mies, insinööri, luonnontieteilijä, oli kutonut minulle kiitokseksi pitkän huivin ja kirjoittanut monisivuisen suomenkielisen saatekirjelmän! Tällaisille teille, tällaisten ihmisten pariin on suomen kieli minut vienyt!!! Joissakin jutuissani olen siitä kirjoittanut, etteivät suomalaiset tiedä, millaisia ystäviä meillä on, sekä lähellä että kaukana. Joskus tuntuu, että me mökötämme liikaa joka ilmansuuntaan. Minä olen kulkenut maasta maahan ja paikasta paikkaan ja oppinut perin vaikeasti eli siis aidon suomalaisesti vähitellen avautumaan ja heittäytymään ja tutkimaan ja ihmettelemään, sanalla sanoen soheltamaan... Ei maailmaa tarvitse eikä kannata pelätä eikä itseään kannata ottaa aina kovin vakavasti. 

MISTÄ VAIN MIHIN VAIN

Nykyihminen elää kummallista elämää. Voi yhtäkkiä syöksähtää maailmasta toiseen ja takaisin, ja tämä on mahdollista jopa meille aivan "tavallisille" ihmisille. Kulkeminen on käynyt helpoksi, ja jos uteliaisuutta riittää - minulla vähän liikaakin - voi yhtenä päivänä istua seminaarissa viisastumista yrittämässä ja seuraavana päivänä olla syyshämärässä metsässä ihmettelemässä hiljaisuutta, jossa todella pystyy kuulemaan oman verenkiertonsa kohinan. Mitään muuta ääntä ei kuulu. Sammal on hehkuvan vihreää ja seinäsammalen suojissa nököttää runsaasti suppilovahveroita, aina vain.

Yksi syvältä kouraiseva elämys on myös tehdä pyöräretki lapsuuden maisemissa. Pyöräilin pimeässä illassa kirkolta kotiin, osan matkaa samoja teitä kuin jo yli 60 vuotta sitten. Eikä aikaa voi tajuta; muuttumisen voi. Valoja on nykyään paljon, tien laita on merkitty valkoisella viivalla. En siis aja ojaan yhtä helposti kuin lapsena. Entinen kurainen kujatie on nyt asvaltoitu, mutta sitä kujaa myöten taivalsin joskus isoisän luo kysymään vanhanaikaisia sanoja, kuten opettaja oli käskenyt. Isoisä ei mokomiin kotkotuksiin suostunut vastaamaan, mutta jäin taloon yöksi ja kuuntelin mäikiviä seinäkelloja, kunnes pääsin taas aamulla lähtemään kouluun. Kirjoitin omasta päästäni vanhojen sanojen listan, sillä toki oli mieleeni jäänyt, millaisia sanoja olin isoisältä kuullut. Vieläkin nökötti paikoillaan lato, jonka nurkalle pysähdyin sanoja kirjoittamaan.

Siihen aikaan pelkäsin hirveästi pimeällä maantiellä ja metsätielläkin. Nyt nautin enkä osaisi pelätä metsässä millään. Ne autoilijat kyllä ärsyttivät, jotka eivät vaivaudu vaihtamaan lyhyitä valoja kohdatessaan pyöräilijän. Häikäisee oikeasti! Kun katsoin maantieltä peltoaukean yli kotiani kohti, näin valon tuikuttavan metsänreunassa. Sekin on elämys ja ajattelin, että on hyvä olla metsän reunasta kotoisin. Tämä on paljon parempi paikanmääritys kuin kylän tai kaupungin nimi, tai edes maan. Metsän reunasta kotoisin oleminen voi muovata koko elämää. Risto Rasa kirjoitti, että metsän seinä on vain vihreä ovi. Niinhän se on!

Ehdin muistella pyöräretkeni aikana sitäkin, miten 50 vuotta sitten tullut nootti vavahdutti nuortenkin elämää. Ehkä emme paljon tienneet, mutta pelko ja epävarmuus oli kyllä tuttua. Se siirtyy aina jossain määrin sukupolvelta toiselle. Itse kävin siihen aikaan jo työssä, jonkinlaisena konttoriapulaisena, ja 17 ikävuodesta huolimatta (tai juuri siksi!) tein 12-tuntista päivää selvittääkseni varastokirjanpidon sotkun. En muista, mistä oli kysymys, mutta nuoren ihmisen hölmön tunnollisuuden muistan. Kävelin iltapimeällä tätien luo yöksi, kun kotiin ei busseja enää mennyt ja tiesin vain, että minun on se kirjanpitosotku selvitettävä ihan kuin Suomen on selvitettävä noottisotku. Hieman avarampi elämän ja maailman tuntemus olisi ollut kummassakin asiassa kovin tarpeellista, mutta sitä ei siihen aikaan juurikaan ollut tarjolla.

Ennen näitä pimeyssukelluksiani ennätin kuunnella kiintoisia esitelmiä Tampereen Vapriikissa. M.A. Numminen kertoili omista huvittavista kokemuksistaan ruotsin opiskelun parissa (hän on sivumennen sanoen huippusuosittu Ruotsissa) ja Wenzel Hagelstamin katsausta ruotsalaiseen kulttuuriperintöömme. Numminen mainitsi siitäkin, että Hbl:n jonkin artikkelin mukaan ennen pitkää tarvitaan 100 000 ruotsintaitoista, äidinkielenään suomea puhuvaa työelämään. Mistähän ne saadaan, kun meillä kaadetaan nyt joukolla omaa purtiloa! "Ruotseja" olemme kaikki varsinkin Länsi-Suomessa ja meren yli on menty puolin ja toisin, milloin politiikan, milloin leivän pakottamina. Tukholmassa tunnetaan vieläkin suomalaistokaisu "Mitt, sa' finnen om Stockholm." Wenzel mainitsi tämän, mutta en tiedä, tietääkö hän, että lausuman todennäköinen alkuperä on se, että ruotsalaiset ovat matkineet mitä-mitää hokevia suomalaisia. Kuriositeettina jäi mieleen Wenzelin toteamus, että muista Pohjoismaista ei ole kotoisin niin voimakkaasti Euroopan historiaan vaikuttaneita ihmisiä kuin kaksi suomalaissyntyistä persoonaa ovat: Carl Gustaf Mannerheim ja Gustaf Mauritz Armfelt. (Ja niin pieni tämä maailmamme on, että minunkin ystäväpiiriini on Uppsalassa kuulunut Armfeltin jälkeläinen jossakin-jossakin-jossakin polvessa. Ihmekös tuo. Keskiaikana nykyisen Suomen alueella asui puolisen miljoonaa ihmistä. En viitsi tarkistaa, paljonko Armfeltin aikana.) Hagelstam oli sitä mieltä, että Armfeltin osuudesta historian kulkuun ei ole vielä tarpeeksi kirjoitettu. (Ja minä huomaan nyt, että kirjoitan vuoron perään Wenzel ja Hagelstam. Lännestä on jäänyt tavakseni etunimien käyttö, vaikka Suomessa olenkin sitten ojennellut opiskelijoita, että ette te voi kirjoittaa Aleksis kun tarkoitatte Kiveä...)

Samassa seminaarissa Suomen Tukholman Instituutin johtaja Anders Eriksson kertoi suomen kielen asemasta Ruotsissa ja valitteli - ihan syystä - suomen kielen heikkoa asemaa. Hänen mukaansa seuraavat 10 vuotta ratkaisevat, säilyykö ruotsinsuomalaisten asema elävänä kielivähemmistönä. Leivän perässä muuttanut väki ei jaksanut kieliasioita paljon pohtia ja hautoi yleensä mielessään paluumuuttoa. Toisin kävi, ja lapset ja nuoret sulautuivat nopeasti ja mielelläänkin ruotsalaiseen yhteiskuntaan. Kansankodin ideologia oli myös sulautumisen ja sulauttamisen kannalla. Ruotsinsuomalaisilla on sydämellään aika pahojakin kokemuksia identiteetin riistosta ja Eriksson totesikin, että jotkut ovat vaatineet anteeksipyyntöä erheistä. Hänen mukaansa hyvä vähemmistöpolitiikka lienee paras anteeksipyyntö. Minä mietin vain, että myöhäistä taitaa olla. Tosin nyt on saatu pystyyn useita suomenkielisiä vanhainkotejakin, mikä on hyvä asia, sillä lapsuuden kieli ihmisten päässä viimeiseksi säilyy. Se on kuitenkin vain iltaruskotoimintaa. Eriksson itse on metsäsuomalaista sukujuurta ja puhui ihan ymmärrettävää suomea - ei sentään juurtensa takia vaan opiskelun tuloksena. Viimeinen metsäsuomalainen, olikohan Niittahon Jussi, meni manan majoille jo 60-luvulla, mutta kauan se kielisaareke Värmlannin metsissä säilyi.

Voi mihin taas harhauduin! Alunperin tarkoitukseni oli pitää eräänlaista kirjallisuusblogia, mutta minkäs teen, kun eksyn aina ties mihin, ja Grossmanin Sinne missä maa päättyy on yhä yöpöydällä, mutta melkein luettuna kuitenkin. Se ON vaikuttava, mutta siitä toiste.

TAITEEN MERKITYKSELLISYYDESTÄ

Olen tiennyt tämän kauan: en varmaan eläisi ilman kirjallisuutta, elokuvia, musiikkia. En ainakaan vuoden pimeimpänä aikana. Nyt olen päivästä toiseen (ei kun lähinnä öisin) vaeltanut Galileassa... David Grossmanin kirja Sinne missä maa päättyy on hyvä. Se tulee iholle, ihon alle. Panee tuntemaan, miltä yksityisten ihmisten elämä tuntuu ympäristössä, joka tihkuu ongelmia ja ristiriitoja. Mutta siitä myöhemmin, sillä kirja on vieläkin kesken.

Toinen hyvä, askarruttava elämys oli Kjell Westön romaaniin pohjautuva elokuva Missä kuljimme kerran. Tottahan se on "köyhempi" kuin kirja - tai tämä sana on väärä. Kuva vaikuttaa eri keinoin. Mutta hyvä elokuva tämä on. Ohjaus on Peter Lindholmin ja vaikka Hesarin kriitikko muuta väittää, teos ei ole litteä. Visuaalisesti se on kauniskin, eloisa, hienosti rytmitetty. Ajankuva on "oikeaa", luokkaerot jyrkkiä, ja kun kauheita alkaa tapahtua, niitä sitten tapahtuu. Väkivalta kostetaan aina astetta julmemmalla väkivallalla ja sitten tulee koston koston kosto eikä kierre katkea. Kukaan ei varmaan mennyt "ehjänä" läpi vuoden 1918 tapahtumista, vaikka henki saattoi säästyä. Westön kuvauksen taitavuus on siinä, että hän osoittaa, miten syyllisyys nävertää ihmistä sisältäpäin.

Kuvankaunis Jessica Grabowsky on oivallinen Lucie, rajoja potkiva nuori nainen, joka ei karsinastaan silti pääse. Jakob Öhrman on Eccu, joka ei kestänyt sitä, mitä joutui näkemään ja kokemaan, ja häntä vahvemmatkin sortuivat. Kirkasotsainen, vihaa uhkuva Ced on silmissäni kuin nuori Juhani Siljo, mutta kylläkin vain ulkonäöltään. Siljo menetti jalkansa ja henkensäkin, oli kiihkeä ja ihanteellinen, mutta tuskin niin jyrkkä kuin Ced.

Yläluokankin elämä oli rankkaa ja raakaa ja osa tiedosti hyvin pikatuomioiden mielivaltaisuuden. Jos joku yritti olla puolueeton, se oli käytännössä aika mahdotonta. Kirjallisuudenhistoriasta muistan näitä monta. Muistan Jotunin "huuhkajanyksinäisyyden", Joel Lehtosenkin. "Samoja raakalaisia molemmat", ajatteli Lehtonen taiselevista osapuolista. Juhani Ahoa ahdisti kovasti ja kaikki myrskyt ja syrjäsuhteet ja syrjälapset kestänyt avioliittokin kävi mahdottomaksi vasta silloin, kun toisen puolison sympatiat olivat toisella puolella kuin hänen. Ahdistuksen ja epätoivon on täytynyt olla valtavaa. Sitten seurasivat 30-luvun muilutukset ja muu kiihko.

On melkein käsittämätöntä, että parikymmentä vuotta kansalaissodan jälkeen entiset viholliset olivat rinta rinnan samalla puolella. Nuorena ajattelin, että mitäs, 20 vuotta on pitkä aika, ehtii siinä tapahtua vaikka mitä. Nykyperspektiivistäni ajatellen 20 vuotta on tavattoman lyhyt aika yksilönkin historiassa, saati yhteiskunnan. Kyllä meillä on kummallinen ja raju historia.

Eikä siitä oikein saa otetta, vaikka lukisi miten paljon tietokirjoja. Hyvän kaunokirjallisuuden merkitys on siinä, että se luotaa yksilöiden kokemusten ja tunteiden syvimmätkin kuopat. En yleensä jaksa keskustella niiden kanssa, jotka sanovat, että kirjallisuushan on vain "kuvittelua". On mieletön määrä rojua, jota en viitsisi lukea mistään hinnasta, mutta se muu on sitä, mistä Dostojevski sanoi, että kysymys on elämästä, yksinomaan elämästä. Se on kirjallisuuden tyhjentymätön aihe.

Palaa mieleen niinkin aataminaikainen asia kuin ylioppilasaine. Kirjoitin kirjailijan vastuusta. Silloin oli käyty Salama-oikeudenkäyntiä. Keksin kielikuvan, johon olin heti varsin tyytyväinen: kirjailija on aikansa seismografi. Luulen, etten ole suinkaan ainoa, joka on tuota kielikuvaa käyttänyt, mutta jo kirjoittaessani tunsin, että nyt osui. Lautakunta palkitsi hyvin lyhyen aineeni parhaimmalla mahdollisella pistemäärällä. Se on joskus pienestä kiinni.

MESSUAMISTA

Jalkavaivaisen ei ollut tarkoitus lähteä tänään yhtään mihinkään - mutta lähdin sittenkin! Olenko yhtä liikkuva ja levoton kuin virolaiset (Viivi Luikin todistuksen mukaan)? Kyllä olen, ja tarkoitan nyt tietysti vähän laajempaakin kaarta kuin messuilla käymistä.

Helsingin kirjamessut ovat paisuneet aivan valtaviksi. En vaivaudu katsomaan tilastoja näytteilleasettajien määrästä, en kirjailijoista tai muistakaan esiintyjistä. Määrä on niin pökerryttävä, että vaikka menin lappu kourassa poimiakseni tarjonnasta vain jotkut harvat ja valitut, eksyin vaikka mihin ja annoin virran viedä. Tuttuja tapasin kymmeniä, heitä riittää pitkän sekavan työuran varrelta, ja kirjojakin ostin muutaman, vaikka vakaasti olin päättänyt, ettei enää. Ei tarvitse omistaa, kun kirjastosta saa ainakin jonottamalla myös uutuudet. Silti kiusaus käy joskus ylivoimaiseksi, ja himoittavia kirjoja olisi tietysti ollut kymmeniä - onneksi suurin osa tuhansien nimekkeiden joukosta jättää kuitenkin välinpitämättömäksi.

Messujen organisaatio muistuttaa paljon sitä, minkä olen kokenut Göteborgissa, jossa kaikki löytyy ja toimii valtavasta väkimäärästä (ja joukossa työnnettävistä lukuisista lastenrattaista ja -vaunuista) huolimatta. Pasilan Messukeskuksessa ei tosin voida sulkeutua hiljaisiin tiloihin kuten Göteborgissa. Se on vahinko. Göteborgista muistan lähes hartaan, hiljaisen tunnelman, kun jotkut "gurut" kertoivat ajatuksistaan. Jouduin kerran vetämään suomenruotsalaisten kirjailijoiden paneelin (no siis  s a i n  vetää)  ja jännitin kamalasti, mutta hiljaisuus helpotti keskittymistä ja lievitti jännitystä, niin panelistien kuin vetäjän. Kansa ei vellonut mihinkään suuntaan ja ovet pysyivät määräajan, 45 minuuttia, kiinni. Kun urakka oli ohi, sain todeta, että viereisessä salissa oli pitänyt puhetilaisuuttaan suomalainen poliitikko, tämä nyt ehkä innokkain presidenttiehdokkaamme, mutta hän ei kylläkään kerännyt semmoista kuulijajoukkoa kuin kirjailijat... Olinkohan hiukan huvittunut vai peräti vahingoniloinen?

Presidenteistä ja ehdokkaista puheen ollen - on aika kivaa asua näin pienessä maassa, että vähän "kaikki" mahtuvat näköpiiriin melkein kerralla. Ahtisaarta esittelevä kirja (Ahtisaari itsekin?) oli ollut esillä aamulla, sitten Tarja Halonen rupatteli kalliolaisesta lapsuudestaan Hannu Mäkelän kanssa, ja messuilta poistuessani minulle piteli ovea Pekka Haavisto, jota saatoin kiittää paitsi ovenavauksesta myös hyvästä Tampereella käytetystä puheenvuorosta. Pienessä maassa kaikki voivat tuntua vähän kuin naapureilta - hyvässä ja pahassa. Voi tämä olla ahdistavaakin. Venäläisten ja kiinalaisten Suomen-kävijöiden mielestä on äärimmäisen huvittavaa, että "kaikki" tuntevat "kaikki".

Messujen teemamaana oli Viro, komeasti olikin. Paljon hyviä puheenvuoroja, ehkä vaikuttavin Ene Mihkelsonin, Ruttohaudan kirjoittajan. Hän on sitä ikäpolvea, joka on ehtinyt kokea miehityskauden alusta loppuun. Pakotettu unohtaminen, selkäytimestä tuleva - sinne piiloutunut - muistaminen, jatkuva vaikeneminen ja pelko - ne ovat syöpyneet todella osaksi virolaisuutta. Suomalaiset eivät sitä aikanaan tajunneet, ja se tuntuu jälkeenpäin käsittämättömältä. Tallinna on sentään melkein näköetäisyydellä Helsingistä. Olen nähnyt ja kuulostellut virolaista ajattelutapaa aika paljon Viron-matkoillakin ja joskus ihmetellyt joidenkin voimakasta venäläisvihaa, jonka olen nähnyt kohdistuvan lapsiinkin. Mutta sitten on myös näitä käsittämättömän viisaita, kiihkottomia vanhoja ihmisiä (joihin kuului myös Jan Kross), jotka kokivat kaikki kauhut eivätkä sittenkään katkeroituneet. Jan Krosskin uskoi ihmiseen aina, mikä näkyy esimerkiksi teoksessa Kalliit kanssavaeltajat. Hän osasi erottaa järjestelmät ja ihmiset.

Voi miten hyvä on tulla kuhinasta kotiin, passata kissaa (kissakorttejakin tuli ostettua) ja syventyä lukemiseen. Kuhinapäiviä en kovin monta vuodessa kestä, vaikka ihmisistä yleensä tykkäänkin.

PUHET ORAVIL

Ei ollu tänäpä ensimäine kertta, ko mää jourui naurualaseks siit hyväst, et mää puhu elukoil. Se o ollu mul ain ittestäs selvä asia, et elukat ymmärtää puhet joskus paremminki ko ihmiset. Sitä paitti mää ole ain tottunu puhumaa niil tätä lapsuure kiält. Tiätysti, ko lapsen se elukoil puhumine o alkanu. Mitä vaste täsä ny sit olis matka varrel puhetyylii vahettanu...

Juu, mää oli iha tavallisel uimareisullani (vesi nyte 8-asteist) ja yks orava karas siin karul ja pysäs iha sihe keskel tiät. Tiätysti mää sanoi hänel, et men ny hyvä sylvi äkkii tiähes, enneko jäät auto al. Kaks kouluflikkaa rupes kattomaa minnuu pitkääs ja huamasim mää senki, et heit ihmetytti tämä kiäli. Mää sanoi, et tämä o semmost oravai kiält - eikä porilaiset täst vissii suutu. Naurettii sit vaa molemmi puali ja orava kiipes puuhuu turvaa.

Eile ehtoosti mää karasi pääkirjasto Metsoo Pohjola-Nordeni kokouksee ja alvuks siäl jutteli Terttu Lensu uurest kirjastas. Mää luule, et häne nimes o mu ikkäisilleni rario kuuntelijoil tuttu. Hän o vanha toimittaja ja ossaa puhhuu ja kirjottaa sillail, et hämäläisekki tykkää. Hän o hyvi luanikas ja tavallise olone, vaik Helssinki kirjamessuilki miätitää ny kovi sitä, et onko kukkaa loppuje lopuks tavalline. Ei tiätysti, jos tätä oikee ruppee funteeraamaa, mut mää tarkota täl ny vaa semmost luantevuut. Ko ei suurentel eikä piänentel ittees ja kirjaas, ni se o juur hyvä. Häne kirjas nimi o Mummo vastaan muu maailma, ja faarit ja lapsettomat ja lapselapsettomat kelpaa kuulema kaikki joukkoo. Tuntu silt, et Lensu myäntää mummu kommee titteli kaikil, joil o tullu hiukka elämäviisaut, mut iha erisorttisii saaraa silti ol. Faarei ei taitanu ol kuulijoitte joukos parrii rohkeet enempää, mut kovi heil annettii arvoo - ainaski semmosil, jokka ossaa tehr vaik remonttii. Taik ajjaa autoo. Me ikkääntynneet naiset huakailtii, et mist niit löytäs, mut joku tiäsi, et kyl niit vuakrataanki. No se o hyvä!

Minnuu huvitti sit viäl seki, ko Lensul oli iha prikulles samallaine nuaruuremuisto ko mullaki uurest tyäpaikast Ruattis. Hänki o siäl joskus nuaren flikkan ollu, josaki harjottelus. Tyäkaveri oli kysyny, et "Vill du komma och fika?". Hän oli vastannu: "Nej!" Mul kävi juur samallail, ko mää istui ensimäist päivää Uppsalas uures tyähuaneesani joskus 70-luvul. Mää sai tua sama kysymykse ja vastasi juur samallai, ko emmääkä tiätäny, mitä ihmet o "fika". Kaffeest ei puhuttu sannaaka. Kyl suamalaine vastaa varmuure vuaks kaikil ossaamillas kiälil "ei", jolsei oikee tiär, mitä  tarkotettaa. Ko Pentti Saarikoski oli sotalapsen Ruattis, hän sai lempinimekses Molotov, ko hänki vastas joka kysymyksee yhre sana lauseel "Nej".

Lensu muisteli sit semmostki, kui hänel oli tapahtunu josaki päi Eurooppaa semmone sählinki, et hänel ei ollu lentolippuu eikä rahhaa se ostamist varte. Sihe mailma aikaa ei ollu korttei. Ko hän oli ääni vapiste ruvennu kysymää virkailijalt, et mitä ihmet hän ny tekkee, ni joku oli koputtanu hänt siin jonos olkaapäähää ja sanonu, et kyl mää lainaa sul. Lainaaja oli ollu ruattalaine ja oli sanonu, et hän o tottunu luattamaa suamalaisii.

Mää ole itte saanu paljo samatapast kohteluu Pohjoismais. Enkä mää ol osannu eres pittää sitä minnää erikoisen asian. Mää muista semmosenki piäne taloyhtiö, josa mää asui poikani kans joskus kahreksakyment luvu alvus. Siäl oli vinttikerrokses yks piäni huane, joka ei ollu oikee kenenkä. Taik tiätysti taloyhtiö. Siin alapual asu nuari naine, joka pisti sin verhot ja mööpelit ja lamput ja sano mulleki, et jos sul tullee vaik Suamest viarait eikä ne mahru su piänee asuntoos, ni majot ne ton vinttikamarii. Nim mää tei.

Kellarikerrokses oli pinkishuane eikä sitä käyttäny oikee kukkaa. Yhtäkkii mu poikani ja häne kaveris sai päähääs, et tehrääs sin teatteri. Nin he teki ja siit tuliki hiano. Trappukäytävää he pisti mainokse ja myi lippui näytöksii. Jokku ostiki! Mää ole jälkeeppäi kauhistellu, et eiko me kysytty eres luppaa taloyhtiölt. En jaks muistaa, mut kyl kai sentä. Mut poikkipualist sannaa siit ei sanottu. Nyte mää ole asunu 16 vuat Suames ja kattellu meininkii suamalaisis taloyhtiöis. Täsä o vissi ero...

Mul o paljo semmossii tuttui, ko sannoo, et Ruattis o helpompi henkittää. O vaikee selliittää, mitä he sil tarkottaa, mut mää luule, et se o juur jottai tämmäst suvaittemist. Eikä tämä tarkot sitä, etteiko monil suamalaisil olis huanojaki kokemuksii Ruattist. Kyl heit o voitu kattel vähä pitki noka vart. Ei ol ain piretty sama-arvosin. Ne kokemukset täytyy yht hyvi ottaa huamioo. Tarttis ain osat nähr hyvät ja huanot pualet. Senki mää tiärä kokemuksest, et suame kiäle oikeuksist o paljo saatu käyr kärevääntöö ja saaraa viäläki, vaik se onki ny yks viralline vähemmistökiäli Ruattis.

Pori murre o vaa mu epäviralline vähemmistökiäleni, mut kyl mää meinaa sitä henkis pittää ja puhu sitä muilki ko oravil.

TAIVASTA JA PILVIÄ

Tämä torstaipäivä kului Helsingissä ja osa siitä menii ihan samanlaiseen toimintaan (tai toimimattomuuteen) kuin yli 40 vuotta sitten. Muistan nuoruudestani syksyisen Helsingin kirkkaan taivaan ja uskomattomat pilvimuodostelmat. En tiedä, merikö niitä tekee, mutta meille sisämaan asukkaille ei semmoisia näkymiä ole suotu. Taivas hehkuu valoa ja pilvien muodot ja värit ovat satumaisia. Asiantuntevammat tietänevät, miksi ilmiö on niin voimakas juuri syksyisin.

Junamatkalla oli hyvä sulatella edellisillan kulttuuri- tai tietopläjäystä. Se oli tarjolla Tampereen kaupunginkirjastossa Metsossa. Naisten Pankki järjesti osallistujille pullakahvit 100-vuotiaan Naisjärjestöjen keskusliiton kunniaksi. Kuvanäyttelykin oli puhutteleva. Eva Biaudet ja Pekka Haavisto kertoilivat tietäväiseen ja "pehmeään" tapaansa tasa-arvo-ongelmista maailman kriisialueilla. Ajattelinkin, että kun tietää tarpeeksi, ei tarvitse meuhkata, ei sutkautella eikä korottaa ääntä. Ihan pelkkä tieto riittää. Mutta joka tietoa lisää, se tuskaa lisää. Maailma on vaikea paikka eikä lainkaan mustavalkoinen, vaikka moni ehkä toivoisi. Pahat eivät ole vain pahoja ja hyvät vain hyviä - ja turvaisia piilokoloja ei ole missään.

Menomatkan luettavaksi nappasin Hesarin lisäksi pienen paikallislehden Satakunnan Viikon, josta olen oppinut pitämään - tietysti - koska olen vääntänyt sinne porinmurteisia pakinoita noin 15 vuotta. Nyt lehti teki pikku jutun viimeisimmästä höpsötyksestäni (ilmiselvästä piilokolosta!) eli "navettamuseosta". Olen koonnut sinne esineitä, joiden historia on osa minua. Kuulen yhä korvissani, millaista ääntä kahvimylly pitää. Tiedän, miten suolasalkkarin kantta on nostettava, koska sarana on rikki. Tiedän, miltä Porin Valun silitysrauta tuntuu käteen. Ne ovat pienten kirjojenikin "esinesäestystä". Ne puhuvat minulle murretta ja ovat muistoista painavia. (Infoa kirjoista saa osoitteesta http://www.fennoscandicmedia.fi/ShopFi.html. Osasinkohan kirjoittaa koko litanian? Eivät tämmöiset merkkijonot ole minun maailmaani eikä jälkikasvukaan yrityksistään huolimatta onnistu minua tähän taluttamaan.)

Tällaiset pienet lehdet ovat palauttaneet mieleeni senkin, miten jotkut toimittajaopiskelijat kysyivät minulta, vanhalta opettajaltaan, onko heidänkin suostuttava kirjoittamaan kaiken maailman skandaalijuttuja, jotta tienaisivat leipänsä. Ajattelin jo silloin, ja sanoinkin, että ei tarvitse, jos ei hakeudu Murdochin imperiumiin töihin... Jari Tervo kyllä hiljattain väitti, että Seiskan kansi vaikuttaa enemmän kuin Suomen Kuvalehden pääkirjoitus, mutta ei se ihan näin mene! Meillä on paljon semmoista pienimuotoista, vähä-äänistä mediaa, joka kertoo ihmisten arjesta ja antaa eväitä ajatteluun. Seiskan kansi pysäyttää ajattelun.

Paluumatkan järkyttävä luettava oli Pasilan asemalta ottamani Matkaan-lehti - tai ei se, vaan sen väliin työnnetty, huonolle paperille huonolla kielellä tulostettu vihalappunen, hullu ja tietämätön. En referoi. Tuli kylmäävä olo. Joidenkin taivas on todella matalalla ja olo paha. Esimerkiksi lapsuuteni maailaismiljöössä oli tähän verrattuna suurta suvaitsevuutta, sellaista, että ihmiset otettiin yksilöinä. Jos katsottiin, että joku on erinomainen työmies, sai muuten olla miten kummallinen tahansa - ja puhua vaikka "väärää" murretta. Juttua ja naurun aihetta kyllä riitti, mutta en muista vihaa tai pelkoa tai halveksuntaa. Sitä on ollut, mutta kauempana takanapäin. Miksi, miksi taas...

MATKALLA PIMEYDEN YTIMEEN

Sisäisessä kalenterissani vuosi jakautuu kahtia niin, että kevyttä ja ihanaa aikaa on huhtikuun puolivälistä lokakuun puoliväliin (ja tähänkin tarvitaan hieman itsepetosta) ja sinniteltävää aikaa on se toinen puoli. Kun on ollut paljon töitä ja harrastuksia, sekin on livahtanut nopeasti, mutta kuinka käy eläkeläisen...

Entistä enemmän olen alkanut miettiä, mitä ihmettä tehtiin lapsena kaikki pitkät pimeät illat. Muistan merkillisen vähän. Kirjoja ei kovin monta ollut. Sanomalehtien syrjiin kirjoittelin ja piirsin. Äidin keittokirjan kanteen kirjoitin kirjettä tädille. Itsekin me lapset keksimme joitakin pelejä ja kilpailuja. Käsitöitäkin tein, mikä tarkoittaa sitä, että kudoin. Äidin Husqvarna ei minua totellut vaan sotki langat. On kummallista, etten pysty palauttamaan mieleeni, miten illat kuluivat. Läksyjäkään en luultavasti paljoa lukenut. Radiosta kuunneltiin joskus kuunnelma. Kyllä me joskus tappelimmekin, kun muistan, että joskus minä sain rangaistukseksi seistä ovisuunurkassa ja pikkuveli uunin nurkassa.

Nykyisessä elämänvaiheessa on taas keksittävä itse pimeyden vastalääkkeet. Vapaaehtoistyö on yksi parhaista. Kuten tiedetään, siitä saa eniten itse. Kävin taas pitämässä pientä kirjallisuuspiiriä eräässä hoitokodissa. Kuulijakunta eli vahvasti mukana ja osallistui keskusteluun, ja sehän on minulle aina kuin tulta tappuroihin. Muistelimme vanhojen ihmisten kuvauksia kirjallisuudessa. Miten ne tulevatkin nyt liki aivan toisella tavalla kuin ennen! Vanhat vahvat naiset ovat niin yleisiä kirjallisuudessamme, että kysymyksessä on jo klisee - Lemminkäisen äidistä alkaen - mutta kun otin loppukevennykseksi Haanpään Päntän äijän vajoamisen, sain terävimmän tulkinnan tuosta ukosta, mitä olen koskaan kuullut. Hänhän haluaa olla julkkis! Tietysti. Itsepäinen, toistuva heikolle jäälle meneminen ja kylänmiesten toimin tapahtuva dramaattinen pelastaminen tarjoavat hetkeksi huomiota. Saa hetken olla keskipisteenä, saa ryypyn pontikkaa, ja akkojen suut käyvät. Julkkishan semmoinen on! Ja julkisuudenkipeys taitaa olla meissä tavallisempaa kuin heti tajuammekaan. Olen ihmetellyt, kun lapset ilmoittavat haluavansa isona julkkikseksi - alaa mitenkään määrittelemättä. Ennen vanhaan haluttiin lääkäriksi tai rakennusmieheksi tai veturinkuljettajaksi. Tämän ajan henki on, että naaman pitää näkyä.

Joku viisaista keskustelijoista heitti esiin senkin, että eräänlaista julkisuuden hakemista on oikeastaan myös kaikki kirjoittaminen. Tietysti, ellei sitten kirjoita vain päiväkirjaa, jonka polttaa saunan pesässä. Tai ehkä julkisuus on tässä sittenkin hiukan vino sana. Kysymys voi olla halusta jakaa ajatuksia toisten kanssa. Muistan jostain vuosikymmenten takaa Annika Idströmin esitelmän, jossa hän sanoi, että kaikki kirjoittaminen on kuin huutaisi I, I, I eli tuo tarkoittaa "ai, ai, ai", siis minä, minä, minä! Katso asioita minun(kin) tavallani! Kaikilla on ymmärretyksi tulemisen tarve.

Samaa kyytiä ehdin vielä Mummon Kammariin, jossa Panu Rajala kertoi uudesta Aho-kirjastaan. Sali oli tupaten täynnä kuulijoita, Ahonsa lukeneita. Esitelmä keskittyi enemmän Ahon elämään kuin tuotantoon ja hyvä niin. Luulen, että juuri tämä näkökulma oli yleisön mieleen. Kaikki kuulijat olivat jo senikäisiä, että tietävät, ettei elämä ole suora polku. Suvaitsevaisuus ja ymmärtämys karttuu matkan varrella. Ahonkin elämänkiemurat lähinnä hymyilyttävät. Muinainen tv-draama Venny sai Rajalalta yhtä tylyn arvion kuin on saanut muiltakin: tekijät eivät olleet tajunneet ajan henkeä.  Kenraalitar Järnefelt ja kirjailijanplanttu Brofeldt eivät todellakaan ole voineet käyttäytyä kuin tämän päivän teinit, mutta molemminpuolinen tunteen palo ja ihailu on ollut väkevää.

Saman tien palasi mieleen sekin, miten suomenmielisiä Järnefeltit olivat. Olen lukenut Elisabethin kirjeitä, jotka hän itsepäisesti kirjoitti suomeksi, niin vaikeaa kuin se hänelle, saksalais-balttilaisen aatelissuvun jälkeläiselle olikin. Hienostotyttö Pietarista sopeutui hyvin Suomeen ja pani lapsensa suomenkieliseen kouluun, ympäristön kauhuksi. Järnefeltien, Snellmanin, Runebergin ja monen muun ruotsinkielisen ansiota oli, että suomesta kehittyi ällistyttävän nopeasti kulttuurikieli. (Kuka mahtaisi kertoa tästä tämänpäiväisille ruotsin vastustajille...)

No juu, ei kukaan. Pohjoismaisuus ei ole kovassa huudossa, vaikkei meillä mitään muutakaan yhtä luontevaa viiteryhmää ole. Ajattelin tätä käydessäni viikolla Tanskan ja Ruotsin konsulaattien piskuisessa kutsuvierastilaisuudessa. Konsulaatit muuttivat taloon, josta Ruotsin konsulaatti on muuttanut pois 106 vuotta sitten. Paikka on hyvä ja keskeinen, sijaitsee Finlaysonin alueella. (Nyt selvisi sekin, miksi koskessa sijaitsee Konsulinsaari!)

Toinen pohjoismainen "elämys" oli  Johanna Koiviston väitöstilaisuus. Koivisto on vertaillut väitöskirjassaan vuosien 2002 ja 2004 EU-kirjoittelua Aamulehdessä, Helsingin Sanomissa, Svenska Dagbladetissa ja Dagens Nyheterissä. Artikkelit on tutkittu yhden kuukauden ajalta kumpanakin vuonna. Edellisenä vuonna kymmenen uutta maata sai EU-jäsenyyden ja 2004 niiden jäsenyys astui voimaan. Artikkeleita on 139. En tiedä, onko se vähän vai paljon, mutta uskoni tiedonvälitykseen uhkaa joskus rapistua. Suomessakin on valtava määrä ihmisiä, joita mikään tiedonvälitys ei tavoita, ja monissa muissa maissa vielä paljon enemmän. Eikä tiedon vastakohta ole tietämättömyys, vaan ennakkoluulot. En tiedä, voiko sitä edes ihmetellä. Suurin osa maailman ihmisistä kamppailee jokapäiväisestä leivästään arkisten huoltensa keskellä ja valtarakenteet ovat hyvin kaukaisia asioita. Kun oman elämän vaikeudet kasvavat suuriksi, keittää yli ja alkaa vaikka "arabikevät". Silloin uskotaan ketä tahansa "muutoksen" lupaajaa. Näin se aina menee. (Voi minua vanhaa skeptikkoa!)

Tänään on Ahvenanmaalla luvattu "uuden" politiikan alkavan. Joka puolella alkaa aina uusi. Joka on hyvin pian vanhaa... Oliko se Hermann Hesse, joka kirjoitti: oi ihana elämä, miten teet kylläiseksi ja väsyneeksi...

KAIKEN KESKELLÄ KIELI

Olen vääräoppinen. Olen usein vääräoppinen. Eilen nähty Turun Anna Karenina ei ollut minulle "vuoden teatteriesitys", mutta monille on ollut. Toki se oli intensiivinen ja kaapit kaatuilivat ja ovet paukkuivat ja esineet lentelivät ja vesi virtasi (mutta merkityksettömämmin kuin Kristian Smedsillä) ja näyttelijät olivat tosi kovilla (Stefan Karlsson pyöri kärrynpyörää melkein koko ajan ja Krista Kosonen juoksi välillä ilkosillaan), mutta mitään vivahteikasta intohimodraamaa tämä ei ole! Yli nelituntinen näytelmä HUUDETAAN läpi ja tempo on niin nopea, ettei sanoista saa selvää. En voi olla arvailematta, mitä on vaikuttanut se, että ukrainalainen ohjaaja Andriy Zholdak ei osaa suomea. Kai silloin luottaa volyymiin, kun ei voi luottaa sanoihin. Vanha totuus on, että kuiskaus voi olla paljon tehokkaampi viesti kuin huuto. Tämä esitys vertautui mielessäni jotenkin oopperaan, lähestyi oopperan "kieltä", mutta ei tämäkään vertaus oikein toimi.

Kielestä puheen ollen... Tulipa luettua Ulkomaanlehtoriyhdistyksen 40-vuotisjuhlakirja Suomea pitkin palloa. Sitäkin voi kummastella, että suomea opetetaan "pitkin palloa" ja vielä enemmän sitä, että meitä lähtijöitä on ollut vaikka mihin. Ihan vapaaehtoisesti. Joku on asunut kirkon parvella Marinmaalla, kun muutakaan yösijaa ei ole järjestynyt, joku on kykkinyt reisilihakset pinkeinä moskovalaistoaleteissa, joku opetellut aitoromanialaisen selviytymisstrategian, että ei leivälle samaan aikaan sekä levitettä että juustoa, vaan jompaakumpaa ja ohuelti. Ja mukaan on pitänyt varata pienempiä farkkuja. Tulleissa on pengottu ja käännetty ja väännetty ja tehty ruumiintarkastukset ja opetusmateriaalia on hakattu rämillä kirjoituskoneilla hartiat kipeinä monen kalkkeripaperin kanssa. Asuntoloissa ja luentosaleissa on esimerkiksi Kiinassa kökötetty 10 asteen lämpötilassa hengitys höyryten.

Mitähän outoa, masokistista ihmislajia me lehtorit olemme, kun kaikkien artikkeleissa kuultaa silti ilo ja kaipaus! Että takaisinhan sinne kummallisiin paikkoihin on joskus päästävä... Toki lehtorit myöntävät auliisti senkin, että kaikissa vaikeuksissa helpotti tietoisuus siitä, että he pääsevät myös lähtemään pois toisin kuin paikalliset ihmiset, joista löytyi usein unohtumattomia ystäviä. Omat pohjoismaiset seikkailuni kalpenevat Romaniassa, Bulgariassa, Venäjällä, Kiinassa työskennelleiden lehtorien kokemusten rinnalla, mutta kyllä minäkin jossakin Åstorpin aseman puupenkillä vietetyn aamuyön jälkeen mietin, millä asialla oikein olen... Silloin oli vain juna juuttunut lumeen. Ei siinäkään paljon eksotiikkaa ollut, että Århusissa asuin "Kalamajassa". Annoin tämän nimen asunnolleni, koska alapuolen kalakaupasta tulivat aina vahvat aromit. Talossa oli silloin vielä yhteissuihku, jonne sai laskeutua kapean kapeita portaita (semmoisia että raskausmahani juuri ja juuri mahtui kääntymään kurveissa) toivoen, ettei olisi jonoa. Kalamajasta muutin turkkilaislähiöön, jonka betonimiljöö oli moderni mutta epäkodikas. Oslon pakistanilaislähiössä taisi suurimmaksi seikkailuksi jäädä vahva vesimassa pesutuvan lattialla. Hämmästyneen näköinen mies kahlasi pohkeita myöten vedessä ja kun kysyin, mistä kaikki tämä vesi on tullut, hän vastasi: Pakistanista! Hän oletti, että me kaksi maahanmuuttajaa alamme siinä turista, mistä olemme tulleet tämän virtaavan vesimassan keskelle... Minä, rationaalinen, tylsä pohjoismaalainen ryntäsin kuitenkin lukemaan seinille ripustettuja, monenkielisiä ohjeita, miten tulvaa voisi hallita.

Ei, vettä ei voi hallita eikä elämää eikä kieliäkään, mutta se jäi vähän nyppimään, että mainitussa juhlakirjassa on kielenhuolto jäänyt tekemättä. Ei saisi - suomen lehtorien kirjassa!

VAJAATA VAI TÄYTTÄ ELÄMÄÄ?

Leena Krohnin vanhan hyvän lauseen mukaan elämään ei totu. Minä sanon, että konkkaamiseen ei totu. Olen aina ollut liikkuva eikä kohdalle ole osunut sellaisia sairauksiakaan, jotka olisivat pahemmin pysäyttäneet.

Ja sitten tulee mokoma kivi ja mokoma murtuma ja konkkaan jo kuudetta viikkoa ja koen elämän jotenkin "vajaaksi"! Testailen ajatuksiani: entä jos en liikkuisi kunnolla enää koskaan? Katselisin vain, miten tuuli kieputtaa vaahteroiden siemeniä, jotka pyörivät ilmassa hurjaa vauhtia kuin pienet propellit. Katselisin vähitellen riisuutuvia puiden oksia, pilviä, harakkaa vastapäisen talon katolla. Semmoinen on monen todellisuutta. Vähempikin on. Eilen oli Hesarissa koskettava juttu nuoresta miehestä, jonka silmät toimivat, ei mikään muu. Luulen, että olemme yleensä aika huonoja tajuamaan, että vammaisen ihmisen sisäinen todellisuus on silti yhtä iso ja yhtä tosi kuin muidenkin, voi olla isompikin. Nuori mies sanoi, että onni on sitä, että tyytyy siihen, mitä on.

Minä en voi kenkkajalkaisenakaan valittaa tapahtumattomuutta. Tiistaipäivä kului Ikääntyvien yliopiston valtakunnallisessa seminaarissa, jolla oli hyvä otsikko: Myytit murtuvat. Olen sen verran työskennellyt ikäihmisten parissa, että tiedän hyvin, miten siellä todella murretaan myyttejä. Ikäihmiset ovat ihan "tosia" ja pohtivia ja eläväisiä, vaikkeivät nuoret sitä aina usko.

Myytit murtuvat -seminaariin oli saatu paikalle jopa kiireinen Pekka Himanen. Hän on ilmiö, joka jakaa mielipiteitä, mutta minä kuuntelen hyvin mielelläni hänen hyvin epäsuomalaista positiivisuuspuhettaan. Ei hän käytä tätä sanaa, vaan korostaa, miten jokaisessa on piilossa monenlaista hyvää, joka ei pääse / ole päässyt esille. Tiedän, että ainakin meidät sota-ajan sukupolvet on opetettu vaatimattomuuteen ja näkymättömyyteen ja itsensä alentamiseen. Vaikea silloin on muitakaan kehua. Himanen luki ujostelematta kauniin viimeisen kirjeen, jonka oli saanut von Wrightiltä, ja on kyllä helppo kuvitella, että von Wright on hieman kohottanut kuuluisia kulmakarvojaan, kun parikymppinen nuorukainen tulee kynnykselle ja sanoo, että hänellä olisi uusia näkökulmia Russelliin ja Wittgensteiniin... Himanen ei ole koskaan pannut omaa kynttiläänsä vakan alle, mutta tuskin toistenkaan. Ei hän ujostele kertoa, että luki vuodessa maisteriksi ja teki toisena vuonna väitöskirjan. Siivoojaisoäitiään hän kunnioittaa elämää ymmärtäneenä mestarina, mutta mikä minun on, kun sittenkin olen hiukan allerginen näille sankaritarinoille... Köyhä, kahta työtä tehnyt isoäiti oli säästänyt ruokamenoissaan, jotta saattoi tarjota kerran viikossa lapsenlapsille kampaviinerit. Minun tekee mieleni sanoa, että Pekka, Pekka, näitä tarinoita on tämä maa pullollaan, mutta näillä tarinoilla leuhkivat vain kaltaisesi supertähdet.

Iltapäivällä esiintyivät "maakunnat" eli ikääntyvien yliopistotoiminnan edustajat eri puolilta Suomea. Mahtavan paljon mahtavan aktiivista väkeä, joka kaataa raja-aitoja. Hanna Ojala kävi sitten vielä läpi niitä jännitteitä, joita toimintaan kytkeytyy. Hänen saamansa haastatteluvastaukset ovat provosoivan kiinnostavia. Hannan paksu väitöskirja Opiskelemassa tavallaan ilmestyi lähes vuosi sitten, ja kirjoitin siitä pienen esittelyn Hiidenkiveen (surren sitä, miten pieneen tilaan arvostelut on nykyään pakko puristaa).

Tampereen kaupungin kunniaksi on sanottava, että se kutsui koko konkkaronkan iltatilaisuuteen Raatihuoneelle. Polkupyöräni kunniaksi sanon sen, että ehdin vielä samana iltana vetämään Pohjola-Nordenin lukupiiriä. Pidän paljon pienestä, kurittomasta piiristämme, jossa vapaat assosiaatiot virtaavat ja ottavat kaikua toisistaan. Niinkin vaikeasta ja syvältä rouhivasta kirjailijasta kuin Kjell Askildsenista otimme selkävoiton... Hän panee aavistelemaan hyvin tummia, hyvin syviä pohjavirtoja. Siinä se taito onkin. Ihastuin itse Oslossa parikymmentä vuotta sitten johonkin Askildsenin novelliin ja käänsin sen opiskelijoiden kanssa Parnassoon. Taisi olla Et stort øde landskap. Mieleeni jäi ajatus, ettei kukaan ole kuvannut sunnuntai-iltapäivän seisahtuneisuutta yhtä hyvin.

Keskiviikkona yksityisasiat veivät minut Helsinkiin ja kävelin jopa Luotsikatua, jossa olen ollut töissä 60-luvun alussa. Ei elämä kovin lyhyt ole, jos katsoo tästä vinkkelistä... Ei ollut enää Oka Kahvin kylttiä missään eikä kahvin tuoksua, ei Pauliginkaan. Okassa olin monissa tehtävissä, mutta parhaiten muistan sentraalisantran roolin, kun piti nopeasti vastata Oka-Kahvi-Oka-Kaffe, ja siitähän tuli ihan jotain ka-ka-ka. Puheluita yhdistettiin siihen aikaan keskuksesta ja tunnustan, että EN kuunnellut, vaikka varmaan olisin voinut...

Torstaina pinkaisin uudelleen Helsinkiin Ledarskap och kommunikation -seminaariin. Pääsin tämmöiseen Tanska-yhdistyksen edustajana ja on silkkaa luksusta kuunnella hyviä, persoonallisia esiintyjiä. Eniten antaisin ruusuja ruotsalaiselle seniorikonsultille Totte Cederlundille, joka jaksaa korostaa eräänlaista siviilirohkeutta. Avoimessa, turvallisessa yhteiskunnassa pitää mielipiteiden virrata. Våga ha åsikter! Var personlig! Tiedänhän minäkin, vanha konkari tämän, mutta tosiasia on sekin, että suomalaiset uskaltavat keskusteluissaan yleensä olla reippaammin eri mieltä kuin ruotsalaiset, ainakin tietyissä tilanteissa. Etnografit ovat osoittaneet, että ruotsalaisissa keskusteluissa pyritään viimeiseen asti välttämään konflikteja, suomalaisissa ei niinkään. (Yksityisissä "tutkimuksissani" olen kyllä havainnut, että meillä keskustelujen tyylipisteet laskevat nopeasti, kun ollaan eri mieltä.)

Eva Biaudet on myös hyvä ja monitietoinen esiintyjä, mutta aikapaine teki sen, että isoja tasa-arvokysymyksiä täytyi laukata läpi hirmuista vauhtia. Päivän väriläiskä oli urheiluvalmentaja, Suomessa asuva ruotsalais-norjalainen Magnar Dalen. Hän esitti teräviä havaintoja eri Pohjoismaiden eroista suhteessa urheiluun. Ajattelin, että samanlaisin silmin olemme näitä kansallisia eroja katselleet, vaikka minä en seuraa urheilua. Mutta täysin allekirjoitan suomalaisen mustuuden ja synkkyyden ja "ei tästä mitään voi tulla" -hengen, ja sitten, kun onnistutaan, menee täysin överiksi. (En tunne asiaa, mutta olen joskus mietiskellyt, onko muissa Pohjoismaissa yhtä paljon urheilun tähtikultin uhreja kuin meillä.)

Isoksi arvoitukseksi mieleeni jäi Nord Streamin edustus. Kovat on lobbarit asialla, yhä... Ihan kuin nyt olisi kaikkien aikojen ympäristöjärjestö kysymyksessä. Löysin kansiostanikin esitteen, jonka mukaan "Nord Stream toteuttaa kaikkien aikojen laajinta Itämeren kasviston ja eläimistön ympäristötutkimusta". Kaiken muun hyvän (?) lisäksi nyt raivataan ne loput miinatkin pois, joita varsinkin Suomen aluevesillä on paljon. Eli siis "pelkkää hyvää". Anteeksi, en niele!!!

Maailma on kaasuputkineen kaikkineen menossa niin totaalisen hulluun suuntaan, että miten tässä kyydissä voisi ollenkaan olla mukana, jos ei olisi joitakin semmoisia lyhtyjä kuin Tomas Tranströmer. Ihanaa, että hän sai Nobelin. (Vaikka minä taisin toivoa sitä vielä enemmän David Grossmanille, joka on pystynyt tekemään Lähi-idän hiidenkirnua käsitettävämmäksi. Kauhea se on ja syvä ja loputon.) Mutta Tranströmer! Hänen Madrigaali-runonsa oli työpaikallani seinässä vuosikaudet. Sen viimeiset sanat ovat "minun sanojani" juuri sillä tavalla kuin parhaat kirjailijat kirjoittavat meidät: "Minulla on loppututkinto unohduksen yliopistosta ja olen yhtä tyhjäkätinen kuin pyykkinarun paita."

VAPAA NAINEN - JA KISSAN VILLAT!

Elämässä on monenlaisia illuusioita. Minäkin kuvittelen aina välillä hallitsevani aikaani ja menemisiäni ihan itse - niinhän eläkeläisen pitäisi! Vaan herra se on rouvallakin, vai mitä tähän sanoisi. Perjantai oli ihana, lämmin päivä, joka sai minut lähtemään mökille. Kissan otin mukaan ja lämpöaalto taisi sekoittaa sen pään, kuten minunkin. Minä en kyennyt paljon kulkemaan metsässä jalkavaivan takia, mutta mikäs oli uidessa ihan pitkän kaavan mukaan, kun ilma oli 20-asteista ja vesi 13-asteista.

Seuraavaksi aamuksi varattu jalkaröntgen edellytti mökiltä pois lähtemistä jo perjantai-iltana, vaan mitä teki kissa! Kuikuili ovilla ja terassilla kunnioittavan välimatkan päässä naamallaan se ilme, että ei kannata yrittää mitään... Kyllä sillä nälkäkin oli ja minä järjestin tuoksuvan herkkulautasen, jota vein saunaan, saunankamariin ja vajaan. Julistin terassikauden päättyneeksi ja sisäruokintakauden alkaneeksi, mutta kissa oli toista mieltä. Sen katse oli paljonpuhuva: kuinka voit pitää minua niin tyhmänä, että kävelisin noin selvään ansaan! Näin ihanana päivänä ei kiinnosta kaupunkiin lähtö!

Kaikki kissanomistajat tietävät, kuka voittaa tämmöiset mittelöt. Kun ilta pimeni, minun oli lähdettävä. Tietysti jätin runsaat ruoat terassille ja menin kiltisti seuraavana päivänä röntgenini jälkeen kysymään, sopisiko herralle nyt kotimatka Tampereelle. Pienen harkinnan jälkeen se sopi eikä hän välittänyt vähääkään siitä, että minulla oli ollut lauantain varalle ihan toisenlaisia suunnitelmia. Kissa oli viettänyt yön vajassa ja näytti oikein tyytyväiseltä seikkailuihinsa. Naama kertoi, että kyllä minä tiedän, että sinä minut haet vaikka Timbuktusta ja vaikka keskellä yötä.

Tulkoon sekin kirjatuksi muistiin, että keskiviikkona tuntui melkein siltä kuin olisin saanut käydä vanhoilla jalanjäljilläni Uppsalassa... Tampereella on pieni ruotsinkielinen yhteisö ja sain puhua ruotsinkielisen diakoniapiirin jäsenille suomen murteiden ruotsalaisuuksista. Teimme lystikkäitä havaintoja. Olen monessakin yhteydessä kertonut kotimurteestani, jossa voidaan sanoa, että panes flikka förkkeli ettees ja ot siält senkist taltriikit... Varsinkin vanhempi porin murre on täynnä ruotsalaista sanastoa. Kirjakielessäkin on tekstityyppejä, joiden sanastosta 70 % voi olla skandinaavista alkuperää. Ruotsalaisuudet ovat kulkeutuneet jopa syvälle itämurteisiin saakka ja ovat elävinä muistoina pitkästä yhteisestä historiasta. (Niinpä en tajua ollenkaan niitä, jotka vouhottavat pakkoruotsista ja haluaisivat sen pois kouluistamme. On kuin sahattaisiin toista jalkaa poikki...) Tätä nykyä Tampereella on enää vain noin 1000 äidinkielenään ruotsia puhuvaa. Venäjänkielisiä on kaksi kertaa enemmän. Minä haluan sanoa kuin Pentti Saarikoski, että miltään kieleltä ei saa tukkia suuta... Ne ovat kaikki omanlaisiaan kurkistusaukkoja maailmaan. Saarikosken mukaan kielet ovat ihohuokosia, joita ilman ei maailma hengittäisi.

OLI ILO

Kalle Haataisen tapaan voisin kuitata kahdella sanalla kirjallisuuskokoontumisen Mummon Kammarissa. Oli todellinen ilo tavata kokeneita ja lukeneita ihmisiä ja puhua heidän kanssaan kielestä, murteista, koulusta, lapsuuden opeista. Mainiota porukkaa!

Tällaiset tapaamiset ja kokoontumiset ovat oikeastaan sielunhoitoa aikana, jolloin joka käänteessä puhutaan vain taloudesta. Kyllä humanistikin tietää, että talous luo monella tavalla raamit elämällemme, mutta on olemassa muitakin asioita. Jotenkin ne ovat viime aikoina jääneet ihan sivuun.

Odotan analyysejä tämän ajan hengestä, Zeitgeistista, joka on itselleni koko ajan oudompi. En voi olla ihmettelemättä, että hyväksi kehutun koulutuksen maassa kansanedustajille joudutaan tekemään ohjeistavia sanalistoja kartettavista sanoista. Voi herraisä! Ennen olisi tässä tilanteessa huudettu kansakouluja apuun! Siellä opetettiin haarukalla syöminen ja käsien pesu, jos kotona ei näitä asioita opittu. Asiallinen kielenkäyttö myös. Nyky-Suomi oirehtii niin oudosti, että olen tyytyväinen, etten ole enää tämän kulttuurin edustajana ulkomailla. Aikanaan (vuosina 1977-1995) se oli minulle mieluisaa työtä. En ole kulkenut pitkin maailmaa, mutta Ruotsin Luulajan ja Tanskan Esbjergin välillä olen ollut esitelmöitsijänä vaikka miten monessa paikassa, ja saanut aina kokea myönteistä kiinnostusta Suomea kohtaan. Tunsin olevani pienen, sisukkaan, kulttuuritahtoisen kansan edustaja. Kirjallisuus, design, musiikki, mentaliteetti - kaikki se kiinnosti yleisöä. Ainoat kiusaannuttavat kysymykset koskivat maahanmuuttajien vähäistä määrää ja suomalaista alkoholinkäyttöä. Vetosin sotakokemuksiin, evakkojen asuttamiseen, vaikenemisen ja yksinpärjäämisen eetokseen, joka on Suomessa vahva. Miehityksen kokeneet norjalaiset muistuttivat joskus, että jatkosodassa olitte kyllä "väärällä puolella", mutta moni tiesi myös Suomen tilanteen silloisen ongelmallisuuden.

Ja kyllähän joillakin tahoilla oli pantu merkille (ainakin Kööpenhaminassa ja Tukholmassa) nekin suomalaiset tulokkaat, jotka hakivat nimenomaan parempia sosiaalietuja. Heitä on ollut ajoittain runsaasti, mutta Suomessa heidät on kainosti unohdettu.

Mietin sitäkin, kuinka paljon kansanedustajan palkkaa ja statusta nauttivat ihmiset voivat oikein puhua läpiä päähänsä. Erään suusta kuulin eilen, että pian maaseudulla joka toinen vastaantulija on susi, karhu tai ilves. Sen maaseudun minäkin haluaisin nähdä! Ihan oikeasti! Maaseudun elävänä pitäminen on ongelma, mutta että tähän nyt vedetään taas sudetkin, joiden kantaa salakaadot ovat verottaneet raskaasti... Samainen edustaja puheli joskus jotakin koirien kanssa naimisiin menosta. Että siihen päädytään, jos sallivuus lisääntyy.

Tällaiset ilmiöt voisi jättää ihan omaan arvoonsa, ellei joutuisi näkemään sitä, että typeryys leviää kuin vedessä renkaat. Heiketen kyllä, mutta leviää kuitenkin ja hiljentää monia. Toisenlaisille keskustelijoille tulee tunne, ettei ole yhteistä kieltä, ei yhteistä tietopohjaa. Se on parlamentarismin ikuinen haaste. Kuten tiedetään, demokratia on perin huono järjestelmä, mutta tunnetuista ja kokeilluista paras...

PESTY MAAILMA

Elämä opettaa hiljaa kävelemisen taidon kuulemma kaikille - ja erityisesti niille, jotka vierittävät kiviä varpailleen... Olen yhä jalkainvalidi, mutta en kovin pahasti. Silti on pitänyt karsia menoja. Onneksi pyöräily sujuu hyvin.

Eilen pyöräilin katsomaan Aki Kaurismäen Le Havren. Elokuvasta on puhuttu niin paljon, että odotukset olivat kovat. Silloin pettymyskin vaanii lähellä. Mutta tottakai Kaurismäki tarjoilee kauniita unia. Maailma ei ole sennäköinen kuin hän ja muut humanistit toivoisivat. Elokuvan maailma on puhdas, pelkistetty. On helppoa tykätä siitä, että komerossa roikkuu yksi puku, yksi leninki. Kaikki turha on riisuttu pois. Esineet ja ihmisten katseet puhuvat. Kontissa tulleiden pakolaisten silmät riittävät kertomaan kaiken. Poliisit ovat vähän kuin seikkailuelokuvista ja komisariuskin osoittautuu sisältä pehmoiseksi. Koomisen vanhan rokkitähden konsertti onnistuu ja tuo apuoperaatioon tarvittavaa rahaa. Samalla kaavalla onnistui ravintolan avaaminen Kauas pilvet karkaavat -elokuvassa. Näihin satuihin tekisi kovasti mieli uskoa. Jossakin määrin jopa täytyy.

Minua huvittaa myös Kaurismäen toistuva hymyily ihmiselon pikku kommervenkeille. Kun aviomies menee sairaalaan katsomaan vaimoaan ja vie neilikoita (tietysti, neilikoita kuin Venäjällä), vaimo motkottaa, että tuhlaat. Mies puolustautuu: ostin kaikkein halvimpia. Korjaus tulee sekunnissa: ei kun kalleimpia. Olisihan kovin noloa väittää tuovansa vaimolleen kaikkein halvimpia kukkia... Raha on merkillinen mittari ja on hyvin paljastavaa, miten siitä puhutaan ja miten sitä käsitellään. Le Havressa sitä pannaan peltilaatikkoon tai kirjekuoressa taskuun, mutta se ei ole välinettä kummempaa.

Siksikin Kaurismäen pesty, pelkistetty maailma tekee sielulle hyvää. 

ESIMAKUA

Jaha. Tällaistako se sitten tulee olemaan - vanhuus nimittäin! En ole päässyt kolmeen päivään kulkemaan muuten kuin hiukan pyörällä, ja sekin on tapahtunut irvistellen. Sain idean suoristaa maalla olevaa sähkötolppaa ja kankesin ja lapioin soran ja kivenmurikat tolpan juurelta pois, jotta olisin voinut työntää pylvään suoraan. Kaikki onnistui siihen asti hyvin, kunnes iso, pyöreä murikka lähti vierimään ja vieri suoraan jalkapöytäni yli. Homma jäi silleen ja nyt istun kolmatta päivää sisällä, vaikka sää on ihana. Tylsää, mutta onneksi on paljon lukemista. Kjell Askildsenin matemaattisen tarkka kerronta viehättää minua ja edessäni on myös tanskalainen gradu Olavi Paavolaisesta. Se on mieluisaa luettavaa ja arvioitavaa, varsinkin, kun näkee, että kirjoittaja on osannut lukea myös sitä, mitä ei ole kirjoitettu. Se on tärkeä taito.

Kun konkkasin kauppaan ja edelläni asioi vanha rouva, joka halusi puhua, puhua, puhua kassanhoitajan kanssa, olin aivan kärsivällinen ja myötätuntoinen. Ajattelin, että nyt olen siinä koulussa, jossa opitaan unohtamaan kiire. Mutta peeveli, kun tekisi mieli puolukkametsään...

KULTTUURIPLÄJÄYKSIÄ KERRAKSEEN

Syksyn merkki se on, että "tapahtumat" ja muut performanssit vaihtuvat sisätilojen seminaareiksi. Mutta ähky meinasi tulla! Torstaina ja perjantaina oli Helsingissä tietokirja.fi -istunnot Tieteiden talossa ja ohjelma tosi kiinnostavaa. En voinut osallistua kuin torstaina, mutta olin ylen tyytyväinen antiin. Markku Jokisipilä, Jenni Kirves ja Matti Klinge pohdiskelivat tietokirjoja Suomen historian kipupisteiden kuvaajina - ja kävi aivan kuten odotin ja toivoin: tuommoinen kevyt sana kuin kipupiste ammuttiin alas. Historiassamme on paljon kipua, mutta ei se ilmene minään erityisinä pisteinä. Pidin Matti Klingen raikkaasta tuuletuksesta, kun pohdittiin, miksi Suomessa ilmestyy niin paljon sotakirjallisuutta. Kyllähän se tiedetään, että osittain se on myös viihdyttävää, ei vain valistavaa. Menneistä karmeuksista on mukava lukea nojatuolissa lukulampun alla...

Klinge murtaa mukavalla tavalla myös vakiintunutta termistöä. Olen hyödyntänyt ulkomaanlehtorina paljon hänen oppejaan, vaikka en ole koskaan opiskellut historiaa. Olen kuitenkin hänen perässään osannut korostaa, ettei Suomi ollut mikään alusmaa vaan itäinen osa valtakuntaa Ruotsin aikana (Klinge ei pidä edes termistä Ruotsin vallan aika). Autonomian aikana kuuluttiin integroituneena osana keisarikuntaan. Klingen mukaan meillä on taipumus vähän dualistiseen omakuvaan. Toisaalta ruikutetaan, että meitä on sorrettu - ja toisaalta: "Vi är så fina!" Luulenpa silti, ettei ole montakaan kansakuntaa, jolla ei olisi tätä taipumusta kaksoisnäköön. Keskustelussa sivuttiin myös sitä "kipupistettä", mikä vanhan rajan ylitys joillekin jatkosodan aikana oli. Tästä on viime aikoina puhuttu ja esitetty dokumentteja. Luultavaa on, että suurin osa sotilaista ei miettinyt paljonkaan koko asiaa. Olen lukenut aika paljon rivisotilaiden mentaliteetista ja siihen pätee se, mitä Veijo Meri joskus sanoi: Hyvä sotilas on sellainen, joka osaa sammuttaa aivonsa. Pohdiskeluja harjoitetaan jälkeenpäin. Tosi tilanteessa niitä voi harjoittaa vain komentava porras, jos sekään.

Olen yleensä kuunnellut mielelläni myös kirjoittavaa pappia Jaakko Heinimäkeä. Hän osaa viihdyttää yleisöänsä ja on mukavan kompleksiton teologiksi - tai siltä ainakin näyttää. Mutta hänen - kuten vaikka joskus Antti Eskolan - kohdalla alan joskus miettiä, voiko vaatimattomalla taustalla jopa diivailla. Monella minun sukupolveni suomalaisella on ylen vaatimaton tausta, niin minullakin. Heinimäki kertoi värikkäästi, miten kotona ei ollut kirjoja paitsi jokin seikkailusellainen ja miten kotiin tuli Hymy-lehti ja miten hänen varhainen lukutaitonsa paljastui, kun hän luki potalla ääneen Hymyä. Näinhän se on monen osalta mennyt, mutta vaatimattomalla taustalla voivat "leuhkia" vain ne, joiden osalta se on jäänyt huomattavan kauas taakse. Ihan väkisin juttuun tulee se sävy, että niin etevä ja pystyvä olin, että sieltä lähdin ja nyt olen tämmöinen... Ne, jotka elämä lannisti ja jotka lojuvat vaikka tässä lähikatuni penkeillä, eivät leuhki mistään.

Lauantaina oli työväenkirjallisuuden päivä Työväenmuseo Werstaalla. Se olikin oikein kutkuttavan antoisa päivä. Oli monta hyvää paneelia, mutta niistä olisi joutanut pois iankaikkinen vatkaaminen käsitteestä työväenkirjallisuus. Sitä on puitu niin kauan kuin minä olen ollut lukutaitoinen, ehkä kauemminkin. Aivan kuin ruotsinsuomalaiset eivät lopeta siirtolaiskirjallisuus-käsitteen pohtimista. Kannattaisi kirjoittaa enemmän ja paremmin ja vatkata vähemmän käsitteitä, sillä kuka niitä tarvitsee? Mihin? Kirjallisuus muuttuu aina rajusti ajan myötä ja nimikkeet vanhenevat siinä kuin vaatteet. Eniten jäi kutkuttamaan, mitä Lasse Lehtinen ja Hannu Rautkallio kertoivat Väinö Tannerista. Siitä, miten häneen on meillä "täytynyt" suhtautua. Kekkonenkin uhrasi ystävyyden, kun maan etu niin vaati. Dramaattiset, lakoniset päiväkirjat ovat löytyneet hiljattain Kaliforniasta, ja ne ilmestyvät edellä mainittujen herrojen kommentoimina kuukauden kuluttua. Odotan todella! Minunkin saamani historianopetuksen valossa Tanner jäi jotenkin varjomaiseksi hahmoksi, mutta hänen hartioillaan on ollut todella rankka vastuu silloin, kun Stalinin piti toimittaa Suomi itsenäisenä valtiona pois päiviltä.

Vanhan ystävän innostamana menin vielä tänään Kirjan aika -tapahtumaan Hämeenlinnaan. Nyt oli jo vuorossa päätöspaneeli ja mitäs, mielelläänhän sujuvaa esiintymistä kuunteli ja katseli, kun huumoriakin oli mukavasti höysteenä, mutta ikä alkaa tuntua tässä, että esimerkiksi puhe kirjoittamisen aiheista ja tekniikoista ei tuo enää mitään uutta. No kuinka voisikaan! Kirjoitustaito on vanhaa perua ja me kaksi vanhaa ystävystä olemme opettaneet kirjoittamista erinäisiä vuosikymmeniä. Tuula-Liina Varis esiintyi sekä Werstaalla että Hämeenlinnassa. Arvostan suuresti sitä konstailematonta tapaa, jolla hän kirjoittamiseen ja kirjailijuuteen (ah näitä nykysanoja) suhtautuu. Mistä johtunee, että vanhahkot naiset tuntuvat usein "sielullisesti tutuilta"............