Muistaakohan kukaan enää entisajan paperinaruja, niitä, joissa oli punaisia raitoja? Narut levisivät ja liiskaantuivat kosteudessa ja niitä täytyi kiertää moninkerroin ja paikata ja varmistaa ja mitä vielä... Marraskuinen elämä on juuri sitä, enkä viitsi kirjoittaa silti mitään liiskaantumisista ja paikkaamisista, vaan ainoastaan punaisista raidoista. Tai siis ainakin yritän.
Pikkujoulusesonki alkoi Suomi - Tanska -yhdistyksen juhlalla lauantaina 12.11. Voi, miten pieni yhdistyksemme on, saman tien kyllä sitten melkein perheenomainen. Jouluateria ei paljon suomalaisesta poikkea, mitä nyt punakaalin verran, ja riisipuurossa on eri mausteet. Gammel Danskia ei sovi unohtaa, koska se lääkitsee sekä ruumiin että sielun. Niin minulle on jo Tanskan-vuosinani opetettu. Paikkansa pitää.
Seuraava punainen raita oli Mummon Kammarin Kirjojen ystävät -tilaisuus. Kertoilin vanhojen ihmisten kuvauksista suomalaisessa kirjallisuudessa ja tapani mukaan potkin vähän aitojen yli. En voinut olla ottamatta mukaan ikiaikaisen viisasta puolalaista Wislawa Szymborskaa, taannoista nobelistia, jonka runoa "Ei mitään kahdesti" rakastan. Näen samalla hänen vanhan naisen ovelan silmäniskunsa, kun hän toteaa, että mehän synnymme valmentautumatta ja kuolemme harjoitusta vailla, ja vaikka olisimme elämänkoulun typerimpiä oppilaita, meitä ei jätetä luokalle, vaan eteenpäin on mentävä... (Tämä on nyt karkean proosallinen referointi, mutta ajatus menee suunnilleen näin.) "Ainutkaan päivä ei toistu." Niin siinä runossa ainakin seisoo! Szymborskan runot ovat täynnä niin sanottuja itsestäänselvyyksiä - mutkikkuuksia silti. Lukija jää ihmettelemään, ettei ole itse tuota ja tuota huomannut tai tuosta ja tuosta kirjoittanut, kun asiat ovat jotenkin ilmiselviä - perimmältään kuitenkin vaikeita! Tämä on kuin biologiaa. Maallikkokin näkee kauniin, yksinkertaisen kukan, mutta sen tekeminen olisi toinen juttu..........
Kylläpä ajatus nyt harhaantuu. Piti kertomani vanhoista, viisaista Mummon Kammarin naisista. Kaikki totesimme olevamme mielellämme vanhoja, mutta emme vanhuksia emmekä "kestävyysvajetta". Joku sanoi: "Olen sisältä aivan sama kuin ennen." Niinpä! Minun tekisi mieleni huutaa tämä jollakin isolla megafonilla kaikkien päättäjienkin korviin. On kamala kuunnella monenlaista "vanhuspuhetta", joka ilmentää sitä asennetta, että vanhat ovat jotenkin "toisia". Hoidettavia totta kai ja palveluja tarjotaan totta kai ja turvaa ja valvontaa ja ja ja, mutta koko diskurssi lähtee siitä, että ne ovat "niitä", "toisia", erilaisia. Aktiivi-ikäinen väestö tajuaa huonosti, että eräänä aamuna omasta peilistä katsoo vastaan yksi "ne-väestöön" kuuluva.
Kolmas punainen raita: Pohjola-Nordenin lukupiirissä (se pieni, vapaa ja villi, joka on toiminut pari kolme vuotta) käsittelimme tanskalaisen Morten Ramslandin romaania Koiranpää ja jaksoimme ihmetellä sukukronikan sakeutta sekä sitä, että vuonna 1971 syntynyt mies on onnistunut kaivamaan niin syvältä ja niin kypsästi. Kysymyksessä on miltei maaginen realismi. Suvun kohtalot toistuvat, lomittuvat ja täyttyvät - vaikkei mikään toistu aivan samana (vrt. Szymborska!!!). Ennakkoluulottomasti kävimme myös uuden sarjakuva-albumin kimppuun. Ruotsissa suositun Nina Hemmingssonin albumi "Minä olen sinun tyttöystäväsi nyt" jakoi mielipiteitä, niin kuin hyvä on. (Panen nimen sitaatteihin, kun se on niin vaikeasti hahmotettava enkä löydä kursiivia tässä kirjoittamismuodossa.) Olemme lukupiirissämme eri-ikäisiä ja eritaustaisia, ja siitä kumpuaa paljon rikkautta keskusteluun. Jokin luutuma aukeaa, jokin näkemys taitaa kiertyä entistä tiukempaan lukkoon. Moni näki opuksessa yliseksualisoituneen ja yli-individualistisen ajan pilkkaa - mutta voiko pilkata tuomatta kortta kuitenkin ihan samaan kekoon... En tiedä. Nyt vietämme piiiiiiiiiiitkän joululoman ja helmikuussa tartumme Tomas Tranströmerin runoihin.
Nyt palaa mieleen, että vuoroaan odottaa vielä David Grossman. Olen luvannut käsitellä hänen romaaniaan muullakin foorumilla kuin tällä virtuaalisella. Toistaiseksi olen valmis sanomaan Sinne missä maa päättyy -teoksesta vain aivan päällimmäisen kokemuksen: ihmiset ovat koko ajan vereslihalla, tavallaan hieman hysteerisiä, levottomia, käyvät ylikierroksilla. Imevät huokosiinsa kiihkeyden ja levottomuuden, joka vaikuttaa silmissäni huomattavan erilaiselta kuin vaikkapa Suomen talvi- ja jatkosodan aikainen levottomuus. (Puhun kuin olisin asiantuntija, mutta olenhan sota-aikana syntynyt, pahimpana vuonna.)
Kyllä minä siitä vielä kirjoitan, vaikka olenkin tunnustautunut laiskaksi blogistiksi, kun en oikein ymmärrä näiden funktiota. Halusinpa vain kokeilla, sillä minuunkin pätee Tshehovin lentäväksi lauseeksi lähtenyt ilmaus: Kirjoitan kaikkea muuta paitsi en ilmiantoja. Kuulin jostakin, että blogeissa esiintyy "korotettu julkinen minä". Taitaa olla laittamattomasti sanottu! Itse kurkistelen mieluusti erinäisiä blogeja ja sitten vetäydyn - vähän kuin olisin ollut pahanteossa. Kirjallisuudentutkijat voisivat puhua voyeurismista, jonkinlaisesta salakatselusta, kun en kuitenkaan osaa / halua / viitsi /ehdi osallistua kunnolla.
Ainakin blogikirjoittaminen eroaa jyrkästi omista, intiimeistä päiväkirjoista. Minä en ole päiväkirjaa vuosikymmeniin pitänyt, ja mietin vain, mistä löytyy niin iso saunan pesä, että saan nuoruudenpäiväkirjat joskus poltettua. Niissä kun mikä milloinkin oli iki-ihanaa ja kauhean kauheaa ja joku oli niiiiiiiiiiiin käsittämättömän iiiiiiihana ja joku typeristä typerin tonttu ja joku ei hakenut tanssimaan ja joku (ihan väärä) haki liikaa ja siltä ja siltä tuli aivan typerä kirje ja siltä ja siltä ihana ja siltä ihanimmalta ei tullut ollenkaan ja voi kun siihen meinasi ihan just kuolla... Luojan kiitos elämä tasoittaa nämä vuoristoradat, mutta oudoksun myös "korotettuja julkisia minuja". Varsinkin tuota "korotusta". Siitä tulee helposti samanlaista sävyä, jota muistelmissa usein on.
Kyllä sekin askarruttaa, lisääkö sosiaalinen media yleisesti ottaen typeryyttä vai viisautta. Molempia varmaankin. Minä vierastan syvästi joitakin virtauksia tässä ajassa. Merkillinen möläyttely leviää netissä ja muualla. Ennen vanhaan moni yritti olla vähän fiksumpi kuin olikaan. Nyt on tahoja, jotka melkein leuhkivat tietämättömyydellä, sivistymättömyydellä, suvaitsemattomuudella. Se voi perustua väärinkäsitykseen, että kansa (mitä se sitten onkin) arvostaisi sivistymättömyyttä ja sitä, että vaikeat asiat ja pohdinnat kuitataan sutkautuksilla. Paha harha! Niin kuin on sekin, että sivistys ja koulutus olisivat sama asia. Itse tunnen monta sivistynyttä ihmistä, joilla on hyvin vähän koulutusta, ja pitkälle koulutettuja, joilta puuttuu sivistys. En ymmärrä, miten venäläiset pärjäävät, kun heillä kuulemma yksi ja sama sana tarkoittaa molempia...
Mutta nyt kutsuu Näsijärvi. Seitsenasteinen vesi on ihanteellista kylmäuimarille. Uimalenkkiä ei tarvitse vielä lyhentää. Pyörällä sinne polkiessani hoen ehkä Otto Mannisen säkeitä: saat suvaita ja sallia, jos maas on joka mallia, ei tasavallan tallia sun taikkos luoda voi... Jos tätä joku lukee, saa antaa minulle anteeksi kaikki epätarkat sitaatit, joita kirjallisen ihmisen päästä tippuu. Olen liian laiska tarkistelemaan alkuperäisiä näin epäviralliseen tarkoitukseen! Tajunnanvirtaahan tämmöinen kirjoittaminen osaltaan on ja virta tuo, virta vie...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti