Pimeä päivä. Silloin mielikin tuppaa menemään pimeäksi. Päivän kohokohta oli elokuva, joka pani aivosoluja liikkeelle. (On mukavaa, kun lähellä on elokuvateatteri, joka pyörittää laatuleffoja mummeleille, 5 euron näytöksiä.) Katsoin iranilaisohjaajan Asghar Farhadin elokuvan Nader ja Simin: ERO. Voi miten "ymmärrettävä" se oli, vaikka toisenlaisesta yhteiskunnasta kertookin. Mutta ihminen ongelmineen on kaikkialla sama, enimmäkseen varmaan hyväntahtoinen, rehellisyyteen ja oikeamielisyyteen pyrkivä - ja miten vaikeaksi kaikki voi silti mennä. Tässä tarinassa kietoutuvat yhteen ihmissuhteet, auttaminen ja avuttomuus, pikku valheet, joista tulee isoja valheita, tyttärensä parasta ajattelevat vanhemmat, jotka ajautuvat törmäyskurssille, mutta ovat fiksuja ja vastuuntuntoisia. Alzheimeria sairastavasta isästä pidetään niin hyvää huolta, että mietin, kuinkahan monella taholla tämä lienee käytäntö... Pienet uskonnollisetkin kommervenkit kyllä asettavat rajoja, kun naispuolinen hoitaja joutuu soittamaan jollekin imaamille tai vastaavalle, voiko hän pestä alleen laskevan vanhan miehen. Normit ja kunnia asettavat ansalankoja, mutta naiset ovat vahvatahtoisia, saavat ajaa autoakin, liikkua, puolustaa oikeuksiaan. (Tosin oikeutta jakamassa näyttivät olevan vain vanhat miehet, parhaansa mukaan, ehkä...)
Mutta ongelmat ja tragiikka siirtyvät seuraavaan polveen, vaikka tarkoitus olisi ollut miten hyvä. Elokuvan lopuksi 11-vuotias tyttö jää kyynelehtimään ja päättämään, kumman vanhemman luona hän haluaisi asua. Vanhemmat kököttävät sanattomina lakituvan eteisessä. Pienellä, veikeällä apulaiseksi pestatun naisen tyttärellä on myös ratkaiseva rooli tässä tiheässä verkossa, totuuden torven rooli. Lapsilla on terävät korvat ja silmät, ja varsin varhain he tajuavat, mitä "voi" sanoa ja milloin on vaiettava. Miesten temperamentti kuohahtaa välillä (etenkin palvelukseen pestatun naisen puolison), mutta silti mietin, että yllättävän rauhallisia nämä ihmiset ovat myös todella ristiriitaisissa tilanteissa. (Me pidämme eteläistä temperamenttia joskus "kuumana", mutta kyllä meillä on kovin helposti heilunut puukko vastaavissa tilanteissa.)
Ohjaaja on luottanut näyttelijöihinsä ja lähikuvaan. Teho on vahva, katsoja tulee ihan väistämättä sotketuksi mukaan, ja niinhän on hyvä. Jäin muistelemaan erästä iranilaissyntyistä opiskelijaani ammoiselta Helsingin yliopiston kurssilta, jossa hän, tomera ja älykäs kuin mikä, oppi kieltä kuin kone ja komensi laiskemmanpuoleiset maanmiehensä töihin. Maansa tilanteesta hänellä oli synkkä kuva, ilmeisesti ihan syystä.
Mielessäni hautuu yhä myös David Grossmanin Sinne missä maa päättyy. Se on kuvaus vielä vaikeammasta paikasta. Ihailen Grossmanin kykyä sanallistaa kaikki se sakeus, jonka hän, Jerusalemissa syntynyt, poikansa menettänyt mies, on joutunut itse kokemaan. Koko miljöö tuntuu tihkuvan hysteriaa. Kaikki ylireagoivat. Ongelmat siirtyvät polvelta toiselle. Isät vievät poikiaan tarkistuspisteille ja läpsivät toisiaan selkään, että me olemme osamme tehneet, nyt on näiden vuoro... Kauhea vuoro! Kaikki ihmiset menevät jollakin tavalla "pilalle". Äiti voi miettiä, miten tällaisessa paikassa voisi olla "hyvä ihminen", mutta vastaus on ilmiselvästi kielteinen, silti ilmi panematon. Grossman on äärettömän herkkä kuvaamaan myös sitä ambivalenssia, joka ihmismielessä syntyy heti, kun tarjoutuu vallankäytön mahdollisuus. Ei ihmiselle valta sovi. Ja kaikkialla pyritään valtaan. Aina tulee seuraamuksia ja seuraamusten seuraamuksia.
Naispäähenkilön Oran tarinaa lukiessani jäin kyllä myös miettimään suomalaisia äitejä, jotka lähettivät poikansa tai miehensä sotaan. Miten tämän yhteiskunnan olisi käynyt, jos he olisivat olleet kaiken aikaa yhtä hysteerisiä kuin Ora. Kuka olisi tehnyt kotirintaman työt? Pitänyt kotirintaman pystyssä? Vain sen avulla pysyi taisteleva rintamakin pystyssä. Suomalaisessa kirjallisuudessa kuvataan äitejä, jotka ovat tikahtumaisillaan tuskaansa, mutta hysteriaa heissä ei juurikaan ole. Kohtaloa vastaan kapinoimista kyllä, ja sitten sen alle taipumista. Vaikenemista. Vaikenemisen kulttuuri räjähtelee sitten toisella tavalla, mutta räjähtelee sekin.
Muistelin Grossmanin kirjaa lukiessani palestiinalaissyntyisen Edward Saidin teoksia. Hänenlaisiaan älykköjä on puuttunut Lähi-idästä, jossa kiihko on niittänyt niin kovin paljon uhreja. Hän näki pitkälle ja kauas, näki, mitä länsimainen imperialismi on matkaan saattanut. Hän puhui intellektuellin nomadisuudesta, edusti itse sitä. Hän puhui transkansallisesta lukutaidosta ja siitäkin, että ihmiset, joilla on selkeä tausta, kieli ja kansallisuus (useimmiten kai kuviteltuja) suojautuvat niiden taakse pois toisten todellisuudelta. Niin se menee!
Minulla on jossakin muistiinpanoja Saidin kirjoista, mutten ehdi niitä nyt kaivella. Kunpa saisin itseni komennetuksi saattamaan loppuun erinäisiä omia projektejani. Päivät karkaavat, varsinkin nämä lyhyet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti