TAITEEN MERKITYKSELLISYYDESTÄ

Olen tiennyt tämän kauan: en varmaan eläisi ilman kirjallisuutta, elokuvia, musiikkia. En ainakaan vuoden pimeimpänä aikana. Nyt olen päivästä toiseen (ei kun lähinnä öisin) vaeltanut Galileassa... David Grossmanin kirja Sinne missä maa päättyy on hyvä. Se tulee iholle, ihon alle. Panee tuntemaan, miltä yksityisten ihmisten elämä tuntuu ympäristössä, joka tihkuu ongelmia ja ristiriitoja. Mutta siitä myöhemmin, sillä kirja on vieläkin kesken.

Toinen hyvä, askarruttava elämys oli Kjell Westön romaaniin pohjautuva elokuva Missä kuljimme kerran. Tottahan se on "köyhempi" kuin kirja - tai tämä sana on väärä. Kuva vaikuttaa eri keinoin. Mutta hyvä elokuva tämä on. Ohjaus on Peter Lindholmin ja vaikka Hesarin kriitikko muuta väittää, teos ei ole litteä. Visuaalisesti se on kauniskin, eloisa, hienosti rytmitetty. Ajankuva on "oikeaa", luokkaerot jyrkkiä, ja kun kauheita alkaa tapahtua, niitä sitten tapahtuu. Väkivalta kostetaan aina astetta julmemmalla väkivallalla ja sitten tulee koston koston kosto eikä kierre katkea. Kukaan ei varmaan mennyt "ehjänä" läpi vuoden 1918 tapahtumista, vaikka henki saattoi säästyä. Westön kuvauksen taitavuus on siinä, että hän osoittaa, miten syyllisyys nävertää ihmistä sisältäpäin.

Kuvankaunis Jessica Grabowsky on oivallinen Lucie, rajoja potkiva nuori nainen, joka ei karsinastaan silti pääse. Jakob Öhrman on Eccu, joka ei kestänyt sitä, mitä joutui näkemään ja kokemaan, ja häntä vahvemmatkin sortuivat. Kirkasotsainen, vihaa uhkuva Ced on silmissäni kuin nuori Juhani Siljo, mutta kylläkin vain ulkonäöltään. Siljo menetti jalkansa ja henkensäkin, oli kiihkeä ja ihanteellinen, mutta tuskin niin jyrkkä kuin Ced.

Yläluokankin elämä oli rankkaa ja raakaa ja osa tiedosti hyvin pikatuomioiden mielivaltaisuuden. Jos joku yritti olla puolueeton, se oli käytännössä aika mahdotonta. Kirjallisuudenhistoriasta muistan näitä monta. Muistan Jotunin "huuhkajanyksinäisyyden", Joel Lehtosenkin. "Samoja raakalaisia molemmat", ajatteli Lehtonen taiselevista osapuolista. Juhani Ahoa ahdisti kovasti ja kaikki myrskyt ja syrjäsuhteet ja syrjälapset kestänyt avioliittokin kävi mahdottomaksi vasta silloin, kun toisen puolison sympatiat olivat toisella puolella kuin hänen. Ahdistuksen ja epätoivon on täytynyt olla valtavaa. Sitten seurasivat 30-luvun muilutukset ja muu kiihko.

On melkein käsittämätöntä, että parikymmentä vuotta kansalaissodan jälkeen entiset viholliset olivat rinta rinnan samalla puolella. Nuorena ajattelin, että mitäs, 20 vuotta on pitkä aika, ehtii siinä tapahtua vaikka mitä. Nykyperspektiivistäni ajatellen 20 vuotta on tavattoman lyhyt aika yksilönkin historiassa, saati yhteiskunnan. Kyllä meillä on kummallinen ja raju historia.

Eikä siitä oikein saa otetta, vaikka lukisi miten paljon tietokirjoja. Hyvän kaunokirjallisuuden merkitys on siinä, että se luotaa yksilöiden kokemusten ja tunteiden syvimmätkin kuopat. En yleensä jaksa keskustella niiden kanssa, jotka sanovat, että kirjallisuushan on vain "kuvittelua". On mieletön määrä rojua, jota en viitsisi lukea mistään hinnasta, mutta se muu on sitä, mistä Dostojevski sanoi, että kysymys on elämästä, yksinomaan elämästä. Se on kirjallisuuden tyhjentymätön aihe.

Palaa mieleen niinkin aataminaikainen asia kuin ylioppilasaine. Kirjoitin kirjailijan vastuusta. Silloin oli käyty Salama-oikeudenkäyntiä. Keksin kielikuvan, johon olin heti varsin tyytyväinen: kirjailija on aikansa seismografi. Luulen, etten ole suinkaan ainoa, joka on tuota kielikuvaa käyttänyt, mutta jo kirjoittaessani tunsin, että nyt osui. Lautakunta palkitsi hyvin lyhyen aineeni parhaimmalla mahdollisella pistemäärällä. Se on joskus pienestä kiinni.