MISTÄ VAIN MIHIN VAIN

Nykyihminen elää kummallista elämää. Voi yhtäkkiä syöksähtää maailmasta toiseen ja takaisin, ja tämä on mahdollista jopa meille aivan "tavallisille" ihmisille. Kulkeminen on käynyt helpoksi, ja jos uteliaisuutta riittää - minulla vähän liikaakin - voi yhtenä päivänä istua seminaarissa viisastumista yrittämässä ja seuraavana päivänä olla syyshämärässä metsässä ihmettelemässä hiljaisuutta, jossa todella pystyy kuulemaan oman verenkiertonsa kohinan. Mitään muuta ääntä ei kuulu. Sammal on hehkuvan vihreää ja seinäsammalen suojissa nököttää runsaasti suppilovahveroita, aina vain.

Yksi syvältä kouraiseva elämys on myös tehdä pyöräretki lapsuuden maisemissa. Pyöräilin pimeässä illassa kirkolta kotiin, osan matkaa samoja teitä kuin jo yli 60 vuotta sitten. Eikä aikaa voi tajuta; muuttumisen voi. Valoja on nykyään paljon, tien laita on merkitty valkoisella viivalla. En siis aja ojaan yhtä helposti kuin lapsena. Entinen kurainen kujatie on nyt asvaltoitu, mutta sitä kujaa myöten taivalsin joskus isoisän luo kysymään vanhanaikaisia sanoja, kuten opettaja oli käskenyt. Isoisä ei mokomiin kotkotuksiin suostunut vastaamaan, mutta jäin taloon yöksi ja kuuntelin mäikiviä seinäkelloja, kunnes pääsin taas aamulla lähtemään kouluun. Kirjoitin omasta päästäni vanhojen sanojen listan, sillä toki oli mieleeni jäänyt, millaisia sanoja olin isoisältä kuullut. Vieläkin nökötti paikoillaan lato, jonka nurkalle pysähdyin sanoja kirjoittamaan.

Siihen aikaan pelkäsin hirveästi pimeällä maantiellä ja metsätielläkin. Nyt nautin enkä osaisi pelätä metsässä millään. Ne autoilijat kyllä ärsyttivät, jotka eivät vaivaudu vaihtamaan lyhyitä valoja kohdatessaan pyöräilijän. Häikäisee oikeasti! Kun katsoin maantieltä peltoaukean yli kotiani kohti, näin valon tuikuttavan metsänreunassa. Sekin on elämys ja ajattelin, että on hyvä olla metsän reunasta kotoisin. Tämä on paljon parempi paikanmääritys kuin kylän tai kaupungin nimi, tai edes maan. Metsän reunasta kotoisin oleminen voi muovata koko elämää. Risto Rasa kirjoitti, että metsän seinä on vain vihreä ovi. Niinhän se on!

Ehdin muistella pyöräretkeni aikana sitäkin, miten 50 vuotta sitten tullut nootti vavahdutti nuortenkin elämää. Ehkä emme paljon tienneet, mutta pelko ja epävarmuus oli kyllä tuttua. Se siirtyy aina jossain määrin sukupolvelta toiselle. Itse kävin siihen aikaan jo työssä, jonkinlaisena konttoriapulaisena, ja 17 ikävuodesta huolimatta (tai juuri siksi!) tein 12-tuntista päivää selvittääkseni varastokirjanpidon sotkun. En muista, mistä oli kysymys, mutta nuoren ihmisen hölmön tunnollisuuden muistan. Kävelin iltapimeällä tätien luo yöksi, kun kotiin ei busseja enää mennyt ja tiesin vain, että minun on se kirjanpitosotku selvitettävä ihan kuin Suomen on selvitettävä noottisotku. Hieman avarampi elämän ja maailman tuntemus olisi ollut kummassakin asiassa kovin tarpeellista, mutta sitä ei siihen aikaan juurikaan ollut tarjolla.

Ennen näitä pimeyssukelluksiani ennätin kuunnella kiintoisia esitelmiä Tampereen Vapriikissa. M.A. Numminen kertoili omista huvittavista kokemuksistaan ruotsin opiskelun parissa (hän on sivumennen sanoen huippusuosittu Ruotsissa) ja Wenzel Hagelstamin katsausta ruotsalaiseen kulttuuriperintöömme. Numminen mainitsi siitäkin, että Hbl:n jonkin artikkelin mukaan ennen pitkää tarvitaan 100 000 ruotsintaitoista, äidinkielenään suomea puhuvaa työelämään. Mistähän ne saadaan, kun meillä kaadetaan nyt joukolla omaa purtiloa! "Ruotseja" olemme kaikki varsinkin Länsi-Suomessa ja meren yli on menty puolin ja toisin, milloin politiikan, milloin leivän pakottamina. Tukholmassa tunnetaan vieläkin suomalaistokaisu "Mitt, sa' finnen om Stockholm." Wenzel mainitsi tämän, mutta en tiedä, tietääkö hän, että lausuman todennäköinen alkuperä on se, että ruotsalaiset ovat matkineet mitä-mitää hokevia suomalaisia. Kuriositeettina jäi mieleen Wenzelin toteamus, että muista Pohjoismaista ei ole kotoisin niin voimakkaasti Euroopan historiaan vaikuttaneita ihmisiä kuin kaksi suomalaissyntyistä persoonaa ovat: Carl Gustaf Mannerheim ja Gustaf Mauritz Armfelt. (Ja niin pieni tämä maailmamme on, että minunkin ystäväpiiriini on Uppsalassa kuulunut Armfeltin jälkeläinen jossakin-jossakin-jossakin polvessa. Ihmekös tuo. Keskiaikana nykyisen Suomen alueella asui puolisen miljoonaa ihmistä. En viitsi tarkistaa, paljonko Armfeltin aikana.) Hagelstam oli sitä mieltä, että Armfeltin osuudesta historian kulkuun ei ole vielä tarpeeksi kirjoitettu. (Ja minä huomaan nyt, että kirjoitan vuoron perään Wenzel ja Hagelstam. Lännestä on jäänyt tavakseni etunimien käyttö, vaikka Suomessa olenkin sitten ojennellut opiskelijoita, että ette te voi kirjoittaa Aleksis kun tarkoitatte Kiveä...)

Samassa seminaarissa Suomen Tukholman Instituutin johtaja Anders Eriksson kertoi suomen kielen asemasta Ruotsissa ja valitteli - ihan syystä - suomen kielen heikkoa asemaa. Hänen mukaansa seuraavat 10 vuotta ratkaisevat, säilyykö ruotsinsuomalaisten asema elävänä kielivähemmistönä. Leivän perässä muuttanut väki ei jaksanut kieliasioita paljon pohtia ja hautoi yleensä mielessään paluumuuttoa. Toisin kävi, ja lapset ja nuoret sulautuivat nopeasti ja mielelläänkin ruotsalaiseen yhteiskuntaan. Kansankodin ideologia oli myös sulautumisen ja sulauttamisen kannalla. Ruotsinsuomalaisilla on sydämellään aika pahojakin kokemuksia identiteetin riistosta ja Eriksson totesikin, että jotkut ovat vaatineet anteeksipyyntöä erheistä. Hänen mukaansa hyvä vähemmistöpolitiikka lienee paras anteeksipyyntö. Minä mietin vain, että myöhäistä taitaa olla. Tosin nyt on saatu pystyyn useita suomenkielisiä vanhainkotejakin, mikä on hyvä asia, sillä lapsuuden kieli ihmisten päässä viimeiseksi säilyy. Se on kuitenkin vain iltaruskotoimintaa. Eriksson itse on metsäsuomalaista sukujuurta ja puhui ihan ymmärrettävää suomea - ei sentään juurtensa takia vaan opiskelun tuloksena. Viimeinen metsäsuomalainen, olikohan Niittahon Jussi, meni manan majoille jo 60-luvulla, mutta kauan se kielisaareke Värmlannin metsissä säilyi.

Voi mihin taas harhauduin! Alunperin tarkoitukseni oli pitää eräänlaista kirjallisuusblogia, mutta minkäs teen, kun eksyn aina ties mihin, ja Grossmanin Sinne missä maa päättyy on yhä yöpöydällä, mutta melkein luettuna kuitenkin. Se ON vaikuttava, mutta siitä toiste.