En ole oppinut luontevasti käyttelemään semmoisia sanoja kuin kolmas ikä tai seniori, en edes sanaa eläkeläinen. Miten ihmeessä eläkkeen saaminen minua tai ketään muutakaan ihmisenä määrittäisi? Tietysti tuntuu oudolta, että saa rahaa ilman vaivannäköä, mutta en osaa syyllistyä. Minun sukupolveeni juurrutettiin otsansa hiessä -ideologia ja luulen, että olemme paikkamme yhteiskunnassa lunastaneet, vaikka Osku Pajamäki sanoisi mitä.
On vain äärettömän ihanaa ehtiä harrastaa monia juttuja, joita ei aiemmin ole ehtinyt. On houkuttavaa kurkkailla uusista ovista. Eilisen elämys - joka oli enemmän sivupersoonani heiniä - oli tämmöinen:
MÄÄ KÄVI KAMARIL
Ei tartte pelläästyy! En ol tehny mittää erikoist pahhaa enkä tarkot polisikamarii. Mää tarkota sitä kamarii, jonka sivutte mää ole kävelly vuasikauret kauheet faarttii tyäpaikkaa kohre. Kyl mää se ole nähny, et siin o nätti peltine flaku, josa seisoo MUMMON KAMMARI. Mut ei ihmine kiiruisin tyävuasinas mihinkä pyssää, mukko painelee vaa nokkaas myäre. Nyte mul tuli siin karul kävelles miälee, et mitä jos kurkkais ton. Ehtoopäivä oli jo pitkäl ja mää ajatteli, et taitaa ol vaik ovi lukus. Ei ollu! Mää rookasi tul keskel nin miälekiintost keskustelluu, et mää jäi ninko naulattu paikalleni. Iso rinki viisait ihmisii puhu suameruattalaisest kirjallisuurest ja hyvi kirjaoppineelt (muttei fariseukselt) vaikuttava Katariina saarnas. Mää oli iha otettu! Sit mää haji toiminnajohtaja kynsiini ja sai mone sorttist muutaki tiatoo. Peräst kuuluu...
Sivupersoona Kröönruuskan lisäksi taidan viedä paikalle joskus pääpersoonankin. Ilman kolmannen sektorin työtä ja lukemattomia vapaaehtoisia tämänhetkinen pahoinvointi ja ihmisten yksinäisyys olisi vielä paljon rajumpaa kuin se nyt on.
tiistai 29. maaliskuuta 2011
maanantai 28. maaliskuuta 2011
ARMOLEIPÄÄ
Oli merkillinen kokemus lukea lähes sadan vuoden takainen nuorisokirja, hyväksi ja kasvattavaksi kirjallisuudeksi luokiteltu, idealistisen satutädin ja kansakoulunopettajan kirjoittama. Tarkoitan Anni Swanin Tottisalmen perillistä. Luulen, että luin klassikon nyt vasta ensimmäistä kertaa, tai sitten en vain muista.
Kirja on niin puhtaan luokkayhteiskunnan tuote, ettei puhtaammaksi tule. Herrasväki on herrasväkeä (siunattu aina ylevällä ulkonäölläkin), rahvas rahvasta ja välissä on hirmuinen juopa. Se halkoo lastenkin maailmaa. Yksi raukka parka hokee koko ajan olevansa kartanon perijä - ja tämä kuulostaa niin epäuskottavan hullunkuriselta, että se pilaa aika tavalla koko kirjaa eli vie uskottavuuden. Luulisi perimysjärjestyksen poikien hurjissa leikeissä välillä unohtuvan, mutta ei: toinen (joka tuhkimotarinan tapaan paljastuu "oikeaksi perilliseksi") saa kuulla olevansa armoleivän syöjä ja ties mitä. Palkollisen ja eläinten lyöminenkin on ihan itsestäänselvä asia.
Ajoittain nauratti ja ajoittain vääntelehdin kirjan palapelin äärellä ja mietin Anni Swanin taustaa. Hän oli yhdeksänpäisen sisarussarjan jäsen, sivistyneen, mutta ei varakkaan kodin kasvatti. Isä perusti Lappeenrantaan lehden ja työväenyhdistyksen. Mistä siis moinen yksisilmäisyys, joka kirjasta päätellen oli hänessä ihan syvällä.
Kun täällä Pohjolassa on rakennettu kansankoteja, uskottiin, että luokkayhteiskunta hävisi. Sen piti olla mennyttä aikaa. Susanna Alakoski on kuohuttanut ruotsalaisia osoittamalla, millainen luokkatietoisuus ja millaiset luokkaerot ovat edelleen syvään juurtuneita "maailman demokraattisimmasa maassa". Suomessa samaa tuuletusta on tehnyt mm. Katariina Järvinen. Ilmiselvästi on ollut piirteitä, joiden olemassaolon olemme tienneet tai ainakin aavistaneet, mutta niistä ei ole ollut fiksua puhua. Tämä tuli mieleeni tänäänkin, kun kävelin Hämeenkatua, Tampereen ainoaksi kaduksi sanottua valtaväylää. Hampaaton nainen talutti pyöräänsä ja pyysi muutamaa kolikkoa. Vähän matkan päässä tuli vastaan resuinen mies samalla asialla. He olivat suomalaisia. Romanialaisnainen istui vakiopaikallaan Kuninkaankadun ja Hämeenkadun kulmassa, romanialaismies kauppahallin ovipielessä.
Niin, miksiköhän "armoleipä" maistui niin hullunkuriselta sanalta Tottisalmen perillisessä?
Kirja on niin puhtaan luokkayhteiskunnan tuote, ettei puhtaammaksi tule. Herrasväki on herrasväkeä (siunattu aina ylevällä ulkonäölläkin), rahvas rahvasta ja välissä on hirmuinen juopa. Se halkoo lastenkin maailmaa. Yksi raukka parka hokee koko ajan olevansa kartanon perijä - ja tämä kuulostaa niin epäuskottavan hullunkuriselta, että se pilaa aika tavalla koko kirjaa eli vie uskottavuuden. Luulisi perimysjärjestyksen poikien hurjissa leikeissä välillä unohtuvan, mutta ei: toinen (joka tuhkimotarinan tapaan paljastuu "oikeaksi perilliseksi") saa kuulla olevansa armoleivän syöjä ja ties mitä. Palkollisen ja eläinten lyöminenkin on ihan itsestäänselvä asia.
Ajoittain nauratti ja ajoittain vääntelehdin kirjan palapelin äärellä ja mietin Anni Swanin taustaa. Hän oli yhdeksänpäisen sisarussarjan jäsen, sivistyneen, mutta ei varakkaan kodin kasvatti. Isä perusti Lappeenrantaan lehden ja työväenyhdistyksen. Mistä siis moinen yksisilmäisyys, joka kirjasta päätellen oli hänessä ihan syvällä.
Kun täällä Pohjolassa on rakennettu kansankoteja, uskottiin, että luokkayhteiskunta hävisi. Sen piti olla mennyttä aikaa. Susanna Alakoski on kuohuttanut ruotsalaisia osoittamalla, millainen luokkatietoisuus ja millaiset luokkaerot ovat edelleen syvään juurtuneita "maailman demokraattisimmasa maassa". Suomessa samaa tuuletusta on tehnyt mm. Katariina Järvinen. Ilmiselvästi on ollut piirteitä, joiden olemassaolon olemme tienneet tai ainakin aavistaneet, mutta niistä ei ole ollut fiksua puhua. Tämä tuli mieleeni tänäänkin, kun kävelin Hämeenkatua, Tampereen ainoaksi kaduksi sanottua valtaväylää. Hampaaton nainen talutti pyöräänsä ja pyysi muutamaa kolikkoa. Vähän matkan päässä tuli vastaan resuinen mies samalla asialla. He olivat suomalaisia. Romanialaisnainen istui vakiopaikallaan Kuninkaankadun ja Hämeenkadun kulmassa, romanialaismies kauppahallin ovipielessä.
Niin, miksiköhän "armoleipä" maistui niin hullunkuriselta sanalta Tottisalmen perillisessä?
sunnuntai 20. maaliskuuta 2011
SELVILLE SAAMISTA
Aila Meriluoto surkuilee uusimmassa kokoelmassaan sitä, että nyt kun olisi oikein paljon muistamista, muisti alkaa hapertua. Se on iso vahinko ja monen pitkälle eläneen kokemus. Paavo Rintala puhui lopuksi muistin kaatumisesta päälle. Nuorehkona kuollut Pentti Saarikoski kirjoitti vähän ennen loppuaan, että olisi vielä paljon selville saamista.
Ja sitä selville saamista kyllä piisaisi enemmän kuin yhden elämän aikana ehtii. Eläkeläisenä siihen on parhaat mahdollisuudet, mutta hiekka juoksee tiimalasissa.
Minunkaltaiseni ihminen, ikuinen vastarannan kiiski, juoksee eri paikoissa oppiakseen vielä hiukan jotakin. Oman lähiympäristön tila ja lähimenneisyyden virheet askarruttavat. Luonnon tuhoutuminen on kauhea asia, ja melkein vielä kauheampaa on se, miten siihen on "totuttu". Muistan aina Milan Kunderan sanat, jotka menivät suunnilleen näin: Ei aamukasteista metsäpolkua kaipaa se, joka ei ole sitä koskaan kokenut. Niitä alkaa olla paljon, jotka eivät ole nähneet esimerkiksi oikeaa metsää. Niitä on vielä enemmän, jotka eivät tiedä, kuinka monen, nyt jo tuhoon tuomitun lajin elinympäristö oikea metsä olisi. Niitä on kaikkein eniten, jotka eivät tiedä eivätkä piittaa siitä, että ihminen on laji lajien joukossa, ketjun osa, samojen isojen lakien alainen.
Tämmöisissä mietteissä kökötin Tampereen Vanhan kirjastotalon Musiikkisalissa torstaina Metsästä hyvää -seminaarissa. Vanha kunnon Erkki Lähde on jaksanut jatkaa sotaansa vuosikymmeniä yksisilmäistä (tai umpisokeaa) virallista metsäpolitiikkaa vastaan. Se on johtanut puupeltoihin kautta Suomen. Sukupuuttoahdinko on akatemiaprofessori Ilkka Hanskin laskelmien mukaan Suomessa samaa tasoa kuin sademetsissä, joita ilmiselvästi osaamme surra paremmin kuin silmiemme edessä levittäytyvää tuhoa. Ihminen tottuu kaikkeen, aivan kaikkeen. Siinä tämän lajin kirous - ja ehkä siunauskin. Ei sure menetyksiä, kun ei tiedä, mitä on menetetty.
Sekin jäi askarruttamaan, että luontoarvoista ja luontokokemuksista on kuulemma alettava puhua "ekosysteemipalveluina", joita luonto tuottaa. Niille on saatava hintalappu, koska nykyihminen ymmärtää vain rahan kieltä. Aika järkyttävää! Emme siis ilmeisesti ymmärrä esimerkiksi puhtaan veden merkitystä, ennen kuin meille lyödään rätinki eteen, että tämä "ekosysteemipalvelu" maksaa tämän ja tämän verran ja hinta koostuu siitä ja siitä.
Kovaa kyytiä köyhtyy myös ihmiskielten biodiversiteetti. Maailman mitassa vauhti on hurja, mutta niin tapahtuu lähelläkin. Perjantaina kuuntelin luentoa Suomen ruotsalaisista kielisaarekkeista. Näin luennoitsija asiansa otsikoi, mutta minä puhuisin mieluummin suomenruotsalaisista kielisaarekkeista. Se on eri asia minun korvissani. Ne ovat kotoisia, vanhoja, omaan kulttuuriimme kuuluvia. Saarekkeet ovat kovasti pienentyneet ja liudentuneet ja mietin, mitä elämänmuotoja siinäkin häviää. Onko esimerkiksi Porin vanhaa ruotsia tallennettu tarpeeksi? Taas jäi tätä selvän ottamista.
Olen kohta parikymmentä vuotta huvitellut kirjoittamalla porinmurteisia pakinoita ja ko. murteen kytkös ruotsin kieleen on huvittavan vahva. "Panes förkkeli ettees ja ot senkist talriikit..." Sekin on huvittavaa, että jotkut tuon murteen käyttäjät vastustavat vimmatusti "pakkoruotsia". Tuntuu vähän samalta kuin suomenkielinen alkaisi vastustaa suomen kieltä... No, kyllä omaankin kielenparteensa voi kyllästyä, kuten minäkin välillä Kröönruuskaan. Eikä Kröönruuska edes käytä mitään kaupunkiporilaista varieteettia vaan maalaista, siitä Porin porstoosta kotoisin olevaa, koska se on lähinnä äitini kieltä. Kun se lakkaa kuulumasta korvissani, lopetan kirjoittelun. Varsinkin, kun en murteella kirjoittelusta oikein edes periaatteessa pidä. Liian usein jutut ovat armotonta sekamelskaa, jossa yleiskieli, häme, savo ja vaikka mikä keitetään puuroksi.
Kun tarpeeksi kyllästyn, mahdanko toteuttaa uneni? Eräänä yönä hyvästelin äitiäni vanhojen pihamäntyjemme alla ja sanoin, että nyt nyt olen lähdössä pitkään reissuun. Lähden suomen lehtoriksi Arkangeliin. Mistähän tuo tuli? Hiukan epäilen, ettei sillä taholla suomen lehtoria kaivata... Lähtöhalutkaan eivät enää ole suuret.
Mutta nyt lähden Mältinrantaan uimaan! Viime viikolla oli ihanaa uintiseuraa: koskikara! Olisi senkin elämäntavassa paljon selville saamista!
Ja sitä selville saamista kyllä piisaisi enemmän kuin yhden elämän aikana ehtii. Eläkeläisenä siihen on parhaat mahdollisuudet, mutta hiekka juoksee tiimalasissa.
Minunkaltaiseni ihminen, ikuinen vastarannan kiiski, juoksee eri paikoissa oppiakseen vielä hiukan jotakin. Oman lähiympäristön tila ja lähimenneisyyden virheet askarruttavat. Luonnon tuhoutuminen on kauhea asia, ja melkein vielä kauheampaa on se, miten siihen on "totuttu". Muistan aina Milan Kunderan sanat, jotka menivät suunnilleen näin: Ei aamukasteista metsäpolkua kaipaa se, joka ei ole sitä koskaan kokenut. Niitä alkaa olla paljon, jotka eivät ole nähneet esimerkiksi oikeaa metsää. Niitä on vielä enemmän, jotka eivät tiedä, kuinka monen, nyt jo tuhoon tuomitun lajin elinympäristö oikea metsä olisi. Niitä on kaikkein eniten, jotka eivät tiedä eivätkä piittaa siitä, että ihminen on laji lajien joukossa, ketjun osa, samojen isojen lakien alainen.
Tämmöisissä mietteissä kökötin Tampereen Vanhan kirjastotalon Musiikkisalissa torstaina Metsästä hyvää -seminaarissa. Vanha kunnon Erkki Lähde on jaksanut jatkaa sotaansa vuosikymmeniä yksisilmäistä (tai umpisokeaa) virallista metsäpolitiikkaa vastaan. Se on johtanut puupeltoihin kautta Suomen. Sukupuuttoahdinko on akatemiaprofessori Ilkka Hanskin laskelmien mukaan Suomessa samaa tasoa kuin sademetsissä, joita ilmiselvästi osaamme surra paremmin kuin silmiemme edessä levittäytyvää tuhoa. Ihminen tottuu kaikkeen, aivan kaikkeen. Siinä tämän lajin kirous - ja ehkä siunauskin. Ei sure menetyksiä, kun ei tiedä, mitä on menetetty.
Sekin jäi askarruttamaan, että luontoarvoista ja luontokokemuksista on kuulemma alettava puhua "ekosysteemipalveluina", joita luonto tuottaa. Niille on saatava hintalappu, koska nykyihminen ymmärtää vain rahan kieltä. Aika järkyttävää! Emme siis ilmeisesti ymmärrä esimerkiksi puhtaan veden merkitystä, ennen kuin meille lyödään rätinki eteen, että tämä "ekosysteemipalvelu" maksaa tämän ja tämän verran ja hinta koostuu siitä ja siitä.
Kovaa kyytiä köyhtyy myös ihmiskielten biodiversiteetti. Maailman mitassa vauhti on hurja, mutta niin tapahtuu lähelläkin. Perjantaina kuuntelin luentoa Suomen ruotsalaisista kielisaarekkeista. Näin luennoitsija asiansa otsikoi, mutta minä puhuisin mieluummin suomenruotsalaisista kielisaarekkeista. Se on eri asia minun korvissani. Ne ovat kotoisia, vanhoja, omaan kulttuuriimme kuuluvia. Saarekkeet ovat kovasti pienentyneet ja liudentuneet ja mietin, mitä elämänmuotoja siinäkin häviää. Onko esimerkiksi Porin vanhaa ruotsia tallennettu tarpeeksi? Taas jäi tätä selvän ottamista.
Olen kohta parikymmentä vuotta huvitellut kirjoittamalla porinmurteisia pakinoita ja ko. murteen kytkös ruotsin kieleen on huvittavan vahva. "Panes förkkeli ettees ja ot senkist talriikit..." Sekin on huvittavaa, että jotkut tuon murteen käyttäjät vastustavat vimmatusti "pakkoruotsia". Tuntuu vähän samalta kuin suomenkielinen alkaisi vastustaa suomen kieltä... No, kyllä omaankin kielenparteensa voi kyllästyä, kuten minäkin välillä Kröönruuskaan. Eikä Kröönruuska edes käytä mitään kaupunkiporilaista varieteettia vaan maalaista, siitä Porin porstoosta kotoisin olevaa, koska se on lähinnä äitini kieltä. Kun se lakkaa kuulumasta korvissani, lopetan kirjoittelun. Varsinkin, kun en murteella kirjoittelusta oikein edes periaatteessa pidä. Liian usein jutut ovat armotonta sekamelskaa, jossa yleiskieli, häme, savo ja vaikka mikä keitetään puuroksi.
Kun tarpeeksi kyllästyn, mahdanko toteuttaa uneni? Eräänä yönä hyvästelin äitiäni vanhojen pihamäntyjemme alla ja sanoin, että nyt nyt olen lähdössä pitkään reissuun. Lähden suomen lehtoriksi Arkangeliin. Mistähän tuo tuli? Hiukan epäilen, ettei sillä taholla suomen lehtoria kaivata... Lähtöhalutkaan eivät enää ole suuret.
Mutta nyt lähden Mältinrantaan uimaan! Viime viikolla oli ihanaa uintiseuraa: koskikara! Olisi senkin elämäntavassa paljon selville saamista!
sunnuntai 13. maaliskuuta 2011
MINKÄ VARASSA?
Olen laiska bloggaaja, laiska koneen vieressä kököttäjä. Tämmöinen ei ole tärkeää puuhaa maailmassa, joka uhkaa aina välillä (tai kaiken aikaa) mennä sijoiltaan. Japani ei palaa ennalleen koskaan. Sinne - ja koko ns. länsimaiseen maailmaan - jää aineellisia ja henkisiä jälkiä. Aineellisesta hädästä voi kyllä joskus nousta henkisiä arvoja. Mutta kauhealla hinnalla ja pitkän ajan kuluttua.
Itse olen kuluneella viikolla ollut kulttuurin kuluttaja - vai kulutetaanko sitä? Minulle se on terapiaa ja lomaa murheista. On hetken jossakin ihan muualla, toisissa todellisuuksissa. Kristian Smedsin ohjaama Jumala on kauneus oli isku päin näköä. En osaa puhua näytelmän ymmärrettävyydestä. Se tuntui mannerlaattojen liikahduksilta. Smeds on kekseliäs ilmentämään luovan ihmisen tuskaa ja ympäristön kalseutta. Kyllä Paavo Rintala siinä jo hyvän pohjustuksen teki kirjoittaessaan samannimisen romaanin pilkatusta taiteilijasta. Rintala oli kyllin herkkä aistimaan lakeuden litistävyyden ja luovan ihmisen hirmuisen kaipuun.
Hämeenlinnan Niskavuori-näytelmä oli aivan toista maata, mahdollisesti sitä "pirttirealismiksi" kutsuttavaa, mutta pidin siitäkin. Ritva Oksanen oli koskettava vanha Loviisa. Mutta ei hän eikä kukaan Wuolijoen tutkijakaan Niskavuoren arvoitusta oikein pysty avaamaan. Millä ihmeen tavalla sukutila saa semmoisen otteen ihmisistä, ettei se kirpoa sitten millään? Talo tuntuu omistavan ihmiset; eivät ihmiset taloa. En voi kuvitella, että mikään muunlainen omaisuus pitäisi ihmisiä samalla tavalla otteessaan. Kova hinta tuosta pihtiotteesta maksetaan, mutta mitä on saamapuolella? Kai jokin mystinen yhteys maahan, luontoon, menneisiin polviin. Tämä arvoitus pysyy ja on pitänyt Niskavuori-esitykset ja -elokuvat suosittuina vuosikymmenestä toiseen.
Vanhana ruotsinsuomalaisena minua kiinnosti myös Pernilla Augustin ohjaama elokuva Sovinto, joka on tavallaan jatkoa Susanna Alakosken Sikalat-romaanille. Elokuvassa Sikaloiden maailmaan palataan takautumissa, mutta nyt-tasolla Leena on aikuinen ja kahden lapsen äiti. Hän ei ole puhunut taustastaan miehelleen ja lapsilleen. Ehkä hän on kuvitellut, että menneisyyden voi sulkea pois. Ei tietenkään voi, vaan se on kohdattava sitä varmemmin, mitä täydellisemmin sen on yrittänyt unohtaa. Tämä tekee elokuvasta hieman kliseisenkin. Ohjaajalla ei ole mitään erityistä suhdetta Suomeen tai maahanmuuttajiin, mutta kyllä hän varsin hyvin tavoittaa maahanmuuttajatodellisuuden. Näen elokuvassa paljon sellaista, mitä näin 70-luvun Eskilstunassa, Malmössä, Göteborgissa. Siirtolaisilla ei ollut muuta kuin toisensa ja halpa-arvoisina pidetyt työnsä. Moni oli tullut paljon köyhemmistä oloista, jolloin tilava asunto ja tilipussi antoivat ensin iloa ja toivoa, mutta eivät sittenkään riittäneet antamaan sisältöä elämään. Kuuntelin itse joskus eskilstunalaistalojen rappukäytävissä, miten asunnoista kaikui "Aavan meren tuolla puolen". Nimitauluissa oli paljon suomalaisnimiä. Lopun arvasin.
Ihminen voi elää monen asian varassa, ja sitten on niitä asioita, jotka eivät kannattele, vaikka miten toivoisi ja tahtoisi ja yrittäisi uskoa. Mutta nyt en voi jatkaa tätä kirjoittamista yhtään, kun saan korjata joka sanan, koska kissa kirjoittaa mukanani ja kävelee näppiksellä ja haluaa ilmiselvästi elää minun varassani - vaikka onkin huomattavan itsenäinen ja itsepäinen olento.
Itse olen kuluneella viikolla ollut kulttuurin kuluttaja - vai kulutetaanko sitä? Minulle se on terapiaa ja lomaa murheista. On hetken jossakin ihan muualla, toisissa todellisuuksissa. Kristian Smedsin ohjaama Jumala on kauneus oli isku päin näköä. En osaa puhua näytelmän ymmärrettävyydestä. Se tuntui mannerlaattojen liikahduksilta. Smeds on kekseliäs ilmentämään luovan ihmisen tuskaa ja ympäristön kalseutta. Kyllä Paavo Rintala siinä jo hyvän pohjustuksen teki kirjoittaessaan samannimisen romaanin pilkatusta taiteilijasta. Rintala oli kyllin herkkä aistimaan lakeuden litistävyyden ja luovan ihmisen hirmuisen kaipuun.
Hämeenlinnan Niskavuori-näytelmä oli aivan toista maata, mahdollisesti sitä "pirttirealismiksi" kutsuttavaa, mutta pidin siitäkin. Ritva Oksanen oli koskettava vanha Loviisa. Mutta ei hän eikä kukaan Wuolijoen tutkijakaan Niskavuoren arvoitusta oikein pysty avaamaan. Millä ihmeen tavalla sukutila saa semmoisen otteen ihmisistä, ettei se kirpoa sitten millään? Talo tuntuu omistavan ihmiset; eivät ihmiset taloa. En voi kuvitella, että mikään muunlainen omaisuus pitäisi ihmisiä samalla tavalla otteessaan. Kova hinta tuosta pihtiotteesta maksetaan, mutta mitä on saamapuolella? Kai jokin mystinen yhteys maahan, luontoon, menneisiin polviin. Tämä arvoitus pysyy ja on pitänyt Niskavuori-esitykset ja -elokuvat suosittuina vuosikymmenestä toiseen.
Vanhana ruotsinsuomalaisena minua kiinnosti myös Pernilla Augustin ohjaama elokuva Sovinto, joka on tavallaan jatkoa Susanna Alakosken Sikalat-romaanille. Elokuvassa Sikaloiden maailmaan palataan takautumissa, mutta nyt-tasolla Leena on aikuinen ja kahden lapsen äiti. Hän ei ole puhunut taustastaan miehelleen ja lapsilleen. Ehkä hän on kuvitellut, että menneisyyden voi sulkea pois. Ei tietenkään voi, vaan se on kohdattava sitä varmemmin, mitä täydellisemmin sen on yrittänyt unohtaa. Tämä tekee elokuvasta hieman kliseisenkin. Ohjaajalla ei ole mitään erityistä suhdetta Suomeen tai maahanmuuttajiin, mutta kyllä hän varsin hyvin tavoittaa maahanmuuttajatodellisuuden. Näen elokuvassa paljon sellaista, mitä näin 70-luvun Eskilstunassa, Malmössä, Göteborgissa. Siirtolaisilla ei ollut muuta kuin toisensa ja halpa-arvoisina pidetyt työnsä. Moni oli tullut paljon köyhemmistä oloista, jolloin tilava asunto ja tilipussi antoivat ensin iloa ja toivoa, mutta eivät sittenkään riittäneet antamaan sisältöä elämään. Kuuntelin itse joskus eskilstunalaistalojen rappukäytävissä, miten asunnoista kaikui "Aavan meren tuolla puolen". Nimitauluissa oli paljon suomalaisnimiä. Lopun arvasin.
Ihminen voi elää monen asian varassa, ja sitten on niitä asioita, jotka eivät kannattele, vaikka miten toivoisi ja tahtoisi ja yrittäisi uskoa. Mutta nyt en voi jatkaa tätä kirjoittamista yhtään, kun saan korjata joka sanan, koska kissa kirjoittaa mukanani ja kävelee näppiksellä ja haluaa ilmiselvästi elää minun varassani - vaikka onkin huomattavan itsenäinen ja itsepäinen olento.
tiistai 1. maaliskuuta 2011
HYVIÄ IHMISIÄ
Tulipa lälly otsikko - ja silti annan sen olla! On vain merkillinen elämys kohdata (vaikka fiktiivisiäkin) juurevia, maanläheisiä, hörhöilemättömiä ihmisiä, jotka tekevät hyvää. Uhallakin käytän tätä banaalia sanaa, sillä jotkut tekevät enemmän kuin velvollisuutensa, eivätkä silti vaikuta marttyyreiltä tai yliyrittäjiltä.
Olen kohdannut tämmöisiä ihmisiä nyt kahtena peräkkäisenä päivänä. Eilen katsoin Mike Leighin elokuvan Vuosi elämästä. Harmoninen, ikääntyvä, puutarhapalstaansa hoiteleva pariskunta on siinä tukipilari ja itkumuuri milloin kenellekin työtoverille ja ystävälle ja tutulle. Monen elämä on takkuista, kuten elämä tuppaa olemaan, ja Tom ja Gerry ottavat ihmiset ja asiat juuri semmoisina kuin ne eteen tulevat. Kodin ovi avautuu aina (vieraan kunnosta riippumatta), ruokaakin riittää yllättäville tulijoille, samoin myötätuntoa ja käytännöllistä apua. Elokuva sai ainakin minut ihailemaan sitä tyyneyttä, jolla pariskunta ihmisiin ja asioihin suhtautuu. Kirpakka sanailu höystää tilanteita, mutta koskaan ei moralisoida, ei neuvota, ei aleta puhua "sinun tutuistasi" tai "sinun sukulaisistasi". Puutarhan hoidostako mahtoi vanhan viisauden mukaan tämä rauha ja hyväksyntä lähteä?
Samantapaista rauhaa ja elämän hyväksyntää kohtasin tänään Runokauppa Kattilan tilaisuudessa, jossa elämää kokenut, viisas sosiaalityöntekijä Meeri Laamanen esitteli kirjaansa Kurjet lentävät hoitokodin yli. Runoilija ja tekstit vaikuttivat olevan ihan harvinaisessa määrin yhtä. Laamanen on ilmiselvästi omaksunut saman opin, joka oli jo Koskelan Almalla, ikäisteni suomalaisnaisten esiäidillä: ei elämästä muuten selviä kuin hyväksymällä.
On terapeuttista kohdata tämmöisiä valoja yössä eli maailmassa, joka on hullu, saastunut ja ahneuden myrkyttämä.
Olen kohdannut tämmöisiä ihmisiä nyt kahtena peräkkäisenä päivänä. Eilen katsoin Mike Leighin elokuvan Vuosi elämästä. Harmoninen, ikääntyvä, puutarhapalstaansa hoiteleva pariskunta on siinä tukipilari ja itkumuuri milloin kenellekin työtoverille ja ystävälle ja tutulle. Monen elämä on takkuista, kuten elämä tuppaa olemaan, ja Tom ja Gerry ottavat ihmiset ja asiat juuri semmoisina kuin ne eteen tulevat. Kodin ovi avautuu aina (vieraan kunnosta riippumatta), ruokaakin riittää yllättäville tulijoille, samoin myötätuntoa ja käytännöllistä apua. Elokuva sai ainakin minut ihailemaan sitä tyyneyttä, jolla pariskunta ihmisiin ja asioihin suhtautuu. Kirpakka sanailu höystää tilanteita, mutta koskaan ei moralisoida, ei neuvota, ei aleta puhua "sinun tutuistasi" tai "sinun sukulaisistasi". Puutarhan hoidostako mahtoi vanhan viisauden mukaan tämä rauha ja hyväksyntä lähteä?
Samantapaista rauhaa ja elämän hyväksyntää kohtasin tänään Runokauppa Kattilan tilaisuudessa, jossa elämää kokenut, viisas sosiaalityöntekijä Meeri Laamanen esitteli kirjaansa Kurjet lentävät hoitokodin yli. Runoilija ja tekstit vaikuttivat olevan ihan harvinaisessa määrin yhtä. Laamanen on ilmiselvästi omaksunut saman opin, joka oli jo Koskelan Almalla, ikäisteni suomalaisnaisten esiäidillä: ei elämästä muuten selviä kuin hyväksymällä.
On terapeuttista kohdata tämmöisiä valoja yössä eli maailmassa, joka on hullu, saastunut ja ahneuden myrkyttämä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)