Aila Meriluoto surkuilee uusimmassa kokoelmassaan sitä, että nyt kun olisi oikein paljon muistamista, muisti alkaa hapertua. Se on iso vahinko ja monen pitkälle eläneen kokemus. Paavo Rintala puhui lopuksi muistin kaatumisesta päälle. Nuorehkona kuollut Pentti Saarikoski kirjoitti vähän ennen loppuaan, että olisi vielä paljon selville saamista.
Ja sitä selville saamista kyllä piisaisi enemmän kuin yhden elämän aikana ehtii. Eläkeläisenä siihen on parhaat mahdollisuudet, mutta hiekka juoksee tiimalasissa.
Minunkaltaiseni ihminen, ikuinen vastarannan kiiski, juoksee eri paikoissa oppiakseen vielä hiukan jotakin. Oman lähiympäristön tila ja lähimenneisyyden virheet askarruttavat. Luonnon tuhoutuminen on kauhea asia, ja melkein vielä kauheampaa on se, miten siihen on "totuttu". Muistan aina Milan Kunderan sanat, jotka menivät suunnilleen näin: Ei aamukasteista metsäpolkua kaipaa se, joka ei ole sitä koskaan kokenut. Niitä alkaa olla paljon, jotka eivät ole nähneet esimerkiksi oikeaa metsää. Niitä on vielä enemmän, jotka eivät tiedä, kuinka monen, nyt jo tuhoon tuomitun lajin elinympäristö oikea metsä olisi. Niitä on kaikkein eniten, jotka eivät tiedä eivätkä piittaa siitä, että ihminen on laji lajien joukossa, ketjun osa, samojen isojen lakien alainen.
Tämmöisissä mietteissä kökötin Tampereen Vanhan kirjastotalon Musiikkisalissa torstaina Metsästä hyvää -seminaarissa. Vanha kunnon Erkki Lähde on jaksanut jatkaa sotaansa vuosikymmeniä yksisilmäistä (tai umpisokeaa) virallista metsäpolitiikkaa vastaan. Se on johtanut puupeltoihin kautta Suomen. Sukupuuttoahdinko on akatemiaprofessori Ilkka Hanskin laskelmien mukaan Suomessa samaa tasoa kuin sademetsissä, joita ilmiselvästi osaamme surra paremmin kuin silmiemme edessä levittäytyvää tuhoa. Ihminen tottuu kaikkeen, aivan kaikkeen. Siinä tämän lajin kirous - ja ehkä siunauskin. Ei sure menetyksiä, kun ei tiedä, mitä on menetetty.
Sekin jäi askarruttamaan, että luontoarvoista ja luontokokemuksista on kuulemma alettava puhua "ekosysteemipalveluina", joita luonto tuottaa. Niille on saatava hintalappu, koska nykyihminen ymmärtää vain rahan kieltä. Aika järkyttävää! Emme siis ilmeisesti ymmärrä esimerkiksi puhtaan veden merkitystä, ennen kuin meille lyödään rätinki eteen, että tämä "ekosysteemipalvelu" maksaa tämän ja tämän verran ja hinta koostuu siitä ja siitä.
Kovaa kyytiä köyhtyy myös ihmiskielten biodiversiteetti. Maailman mitassa vauhti on hurja, mutta niin tapahtuu lähelläkin. Perjantaina kuuntelin luentoa Suomen ruotsalaisista kielisaarekkeista. Näin luennoitsija asiansa otsikoi, mutta minä puhuisin mieluummin suomenruotsalaisista kielisaarekkeista. Se on eri asia minun korvissani. Ne ovat kotoisia, vanhoja, omaan kulttuuriimme kuuluvia. Saarekkeet ovat kovasti pienentyneet ja liudentuneet ja mietin, mitä elämänmuotoja siinäkin häviää. Onko esimerkiksi Porin vanhaa ruotsia tallennettu tarpeeksi? Taas jäi tätä selvän ottamista.
Olen kohta parikymmentä vuotta huvitellut kirjoittamalla porinmurteisia pakinoita ja ko. murteen kytkös ruotsin kieleen on huvittavan vahva. "Panes förkkeli ettees ja ot senkist talriikit..." Sekin on huvittavaa, että jotkut tuon murteen käyttäjät vastustavat vimmatusti "pakkoruotsia". Tuntuu vähän samalta kuin suomenkielinen alkaisi vastustaa suomen kieltä... No, kyllä omaankin kielenparteensa voi kyllästyä, kuten minäkin välillä Kröönruuskaan. Eikä Kröönruuska edes käytä mitään kaupunkiporilaista varieteettia vaan maalaista, siitä Porin porstoosta kotoisin olevaa, koska se on lähinnä äitini kieltä. Kun se lakkaa kuulumasta korvissani, lopetan kirjoittelun. Varsinkin, kun en murteella kirjoittelusta oikein edes periaatteessa pidä. Liian usein jutut ovat armotonta sekamelskaa, jossa yleiskieli, häme, savo ja vaikka mikä keitetään puuroksi.
Kun tarpeeksi kyllästyn, mahdanko toteuttaa uneni? Eräänä yönä hyvästelin äitiäni vanhojen pihamäntyjemme alla ja sanoin, että nyt nyt olen lähdössä pitkään reissuun. Lähden suomen lehtoriksi Arkangeliin. Mistähän tuo tuli? Hiukan epäilen, ettei sillä taholla suomen lehtoria kaivata... Lähtöhalutkaan eivät enää ole suuret.
Mutta nyt lähden Mältinrantaan uimaan! Viime viikolla oli ihanaa uintiseuraa: koskikara! Olisi senkin elämäntavassa paljon selville saamista!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti