Olen laiska bloggaaja, laiska koneen vieressä kököttäjä. Tämmöinen ei ole tärkeää puuhaa maailmassa, joka uhkaa aina välillä (tai kaiken aikaa) mennä sijoiltaan. Japani ei palaa ennalleen koskaan. Sinne - ja koko ns. länsimaiseen maailmaan - jää aineellisia ja henkisiä jälkiä. Aineellisesta hädästä voi kyllä joskus nousta henkisiä arvoja. Mutta kauhealla hinnalla ja pitkän ajan kuluttua.
Itse olen kuluneella viikolla ollut kulttuurin kuluttaja - vai kulutetaanko sitä? Minulle se on terapiaa ja lomaa murheista. On hetken jossakin ihan muualla, toisissa todellisuuksissa. Kristian Smedsin ohjaama Jumala on kauneus oli isku päin näköä. En osaa puhua näytelmän ymmärrettävyydestä. Se tuntui mannerlaattojen liikahduksilta. Smeds on kekseliäs ilmentämään luovan ihmisen tuskaa ja ympäristön kalseutta. Kyllä Paavo Rintala siinä jo hyvän pohjustuksen teki kirjoittaessaan samannimisen romaanin pilkatusta taiteilijasta. Rintala oli kyllin herkkä aistimaan lakeuden litistävyyden ja luovan ihmisen hirmuisen kaipuun.
Hämeenlinnan Niskavuori-näytelmä oli aivan toista maata, mahdollisesti sitä "pirttirealismiksi" kutsuttavaa, mutta pidin siitäkin. Ritva Oksanen oli koskettava vanha Loviisa. Mutta ei hän eikä kukaan Wuolijoen tutkijakaan Niskavuoren arvoitusta oikein pysty avaamaan. Millä ihmeen tavalla sukutila saa semmoisen otteen ihmisistä, ettei se kirpoa sitten millään? Talo tuntuu omistavan ihmiset; eivät ihmiset taloa. En voi kuvitella, että mikään muunlainen omaisuus pitäisi ihmisiä samalla tavalla otteessaan. Kova hinta tuosta pihtiotteesta maksetaan, mutta mitä on saamapuolella? Kai jokin mystinen yhteys maahan, luontoon, menneisiin polviin. Tämä arvoitus pysyy ja on pitänyt Niskavuori-esitykset ja -elokuvat suosittuina vuosikymmenestä toiseen.
Vanhana ruotsinsuomalaisena minua kiinnosti myös Pernilla Augustin ohjaama elokuva Sovinto, joka on tavallaan jatkoa Susanna Alakosken Sikalat-romaanille. Elokuvassa Sikaloiden maailmaan palataan takautumissa, mutta nyt-tasolla Leena on aikuinen ja kahden lapsen äiti. Hän ei ole puhunut taustastaan miehelleen ja lapsilleen. Ehkä hän on kuvitellut, että menneisyyden voi sulkea pois. Ei tietenkään voi, vaan se on kohdattava sitä varmemmin, mitä täydellisemmin sen on yrittänyt unohtaa. Tämä tekee elokuvasta hieman kliseisenkin. Ohjaajalla ei ole mitään erityistä suhdetta Suomeen tai maahanmuuttajiin, mutta kyllä hän varsin hyvin tavoittaa maahanmuuttajatodellisuuden. Näen elokuvassa paljon sellaista, mitä näin 70-luvun Eskilstunassa, Malmössä, Göteborgissa. Siirtolaisilla ei ollut muuta kuin toisensa ja halpa-arvoisina pidetyt työnsä. Moni oli tullut paljon köyhemmistä oloista, jolloin tilava asunto ja tilipussi antoivat ensin iloa ja toivoa, mutta eivät sittenkään riittäneet antamaan sisältöä elämään. Kuuntelin itse joskus eskilstunalaistalojen rappukäytävissä, miten asunnoista kaikui "Aavan meren tuolla puolen". Nimitauluissa oli paljon suomalaisnimiä. Lopun arvasin.
Ihminen voi elää monen asian varassa, ja sitten on niitä asioita, jotka eivät kannattele, vaikka miten toivoisi ja tahtoisi ja yrittäisi uskoa. Mutta nyt en voi jatkaa tätä kirjoittamista yhtään, kun saan korjata joka sanan, koska kissa kirjoittaa mukanani ja kävelee näppiksellä ja haluaa ilmiselvästi elää minun varassani - vaikka onkin huomattavan itsenäinen ja itsepäinen olento.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti