Tulipa lälly otsikko - ja silti annan sen olla! On vain merkillinen elämys kohdata (vaikka fiktiivisiäkin) juurevia, maanläheisiä, hörhöilemättömiä ihmisiä, jotka tekevät hyvää. Uhallakin käytän tätä banaalia sanaa, sillä jotkut tekevät enemmän kuin velvollisuutensa, eivätkä silti vaikuta marttyyreiltä tai yliyrittäjiltä.
Olen kohdannut tämmöisiä ihmisiä nyt kahtena peräkkäisenä päivänä. Eilen katsoin Mike Leighin elokuvan Vuosi elämästä. Harmoninen, ikääntyvä, puutarhapalstaansa hoiteleva pariskunta on siinä tukipilari ja itkumuuri milloin kenellekin työtoverille ja ystävälle ja tutulle. Monen elämä on takkuista, kuten elämä tuppaa olemaan, ja Tom ja Gerry ottavat ihmiset ja asiat juuri semmoisina kuin ne eteen tulevat. Kodin ovi avautuu aina (vieraan kunnosta riippumatta), ruokaakin riittää yllättäville tulijoille, samoin myötätuntoa ja käytännöllistä apua. Elokuva sai ainakin minut ihailemaan sitä tyyneyttä, jolla pariskunta ihmisiin ja asioihin suhtautuu. Kirpakka sanailu höystää tilanteita, mutta koskaan ei moralisoida, ei neuvota, ei aleta puhua "sinun tutuistasi" tai "sinun sukulaisistasi". Puutarhan hoidostako mahtoi vanhan viisauden mukaan tämä rauha ja hyväksyntä lähteä?
Samantapaista rauhaa ja elämän hyväksyntää kohtasin tänään Runokauppa Kattilan tilaisuudessa, jossa elämää kokenut, viisas sosiaalityöntekijä Meeri Laamanen esitteli kirjaansa Kurjet lentävät hoitokodin yli. Runoilija ja tekstit vaikuttivat olevan ihan harvinaisessa määrin yhtä. Laamanen on ilmiselvästi omaksunut saman opin, joka oli jo Koskelan Almalla, ikäisteni suomalaisnaisten esiäidillä: ei elämästä muuten selviä kuin hyväksymällä.
On terapeuttista kohdata tämmöisiä valoja yössä eli maailmassa, joka on hullu, saastunut ja ahneuden myrkyttämä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti