Minulla on häneen varsin pitkä, mutta melko viileä suhde. Olinkin jo kuvitellut, että hän saa minun puolestani levätä rauhassa, enää en lähentele...
Vaan toisin kävi. Erik Wahlströmin Kärpäsenkesyttäjä eli kirja Runebergistä on hauska ja runsas. Se on kirjoitettu muodikkaalla nahkoihin menemisen periaatteella ja hyödyntää yhdellä kertaa tutkimuksen, tuotannon, kirjeet, juorut ja mielikuvituksen. Siitä syntyy mehevä keitos - kun vielä eläimillekin suodaan ääni, kuten potkitulle porsaalle tai Runebergin hirttämälle tilhelle.
Pikkupojasta saakka Runeberg vainosi lintuja - ymmärsi sen luultavasi ihailuksi. Metsästäminen oli verissä ja veristä, kuten varmaan monella muullakin. Suhtautuminen eläimiin taisi olla esineellistävämpää kuin tämän päivän turkistarhureilla. Väkivalta ja nöyryyttäminen kasvatuskeinona oli niin ikään aivan normaalia. Kun vielä lukee, että kolmivuotiaan hengenahdistusta yritettiin lääkitä piipun poltattamisella, tulee mieleen, että maailma taitaa sittenkin olla edistynyt hiukan. Eikä nepotismikaan kukoista enää ihan niin avoimesti kuin 1800-luvulla, jolloin tyhminkin Tengström oli saatava yliopiston virkaan. Suku (ja suvut) meni(vät) naimisiinkin ristiin rastiin, järkisyistä.
Wahlströmin romaani sisältää kaikki tutut jutut Johan Ludvigin luonteesta, taustasta, "flammoista", ystävistä, aikalaisista - resuinen Aleksis Kivikin piipahtaa Cygnaeuksen luona rahaa pyytelemässä. Snellman ei jaksa uskoa naisten älyyn. Nervander juonii. Stenbäck potee synnintuntoa. Strömborg kerää detaljeja elämäkertaa varten. Tämä on vanhalle opettajalle vähän kyllästyttävääkin peruskauraa, mutta Fredrika jää aina samanlaiseksi arvoitukseksi. Hän oli lahjakas nainen, joka ei voinut lahjojaan toteuttaa. Hän vähätteli itseään, alistui Runon Kuninkaan hoitajaksi ja paapojaksi, synnytti kahdeksan lasta, hoiti talouden, teki käsitöitä, kesti ja kesti. Muistan jostakin lukeneeni, että hänen mielestään naisen voima on juuri sitkeyttä.
Runebergin rakkausluritukset Emilie Björksténille palauttavat mieleeni keskikouluaikaisen "kielletyn lukemiston". Koulukaveri ja minä kävimme kirjastossa hyppytunneilla lukemassa Runoilijan sydän -nimistä teosta, joka sai posket hehkumaan. Sehän oli kuin suoraan Viikonlopuista. Vastasi kai tämän päivän Seiskoja tai mitä Hymyjä niitä on. Iso mies lähettelemässä kirjelippusia ja voihkimassa, ettei kukaan maan päällä rakasta niin kuin hän. "Onko rikos rakastaa niin kuin me teemme?" Omista sanoistaan humaltuva runoilija kirjoittaa äärettömän omistushaluisesti Emilielle, vaatii tämän päiväkirjatkin luettavakseen, toivoo, että siellä on mahdollisimman paljon hänestä... Aito teinipoika, jonka teininaivoihin ei varmaan koskaan pälkähtänyt ajatus, että entä jos Fredrika olisi ottanut samanlaisia vapauksia?
Olikohan suuri rakkauslyyrikko sittenkin vähän tunnevammainen? Wahlström piirtää värikkäin vedoin kuvan karusta lapsuudesta ja äpärätaustasta, jolla on totuttu selittämään paljon. Lars Huldénkin on heittänyt tämmöisiä arvailuja. Lapsia oli paljon ja isä oli tasostaan pudonnut merikapteeni. Johan Ludvigia yritettiin panna sedän kasvatettavaksi, kun köyhyys oli ankarimmillaan. Hän taisteli vastaan, lupasi syödä vähemmän, kulkea avojaloin, jos saa jäädä kotiin... Jos tämmöinen on totta, niin kyllä se jälkensä on jättänyt.
Samaan aikaan, kun kouluaikana luimme kirjastossa Runoilijan sydäntä, tunneilla paukutettiin Vänrikkejä. Monia kohtia piti opetella ulkoa. Tuskin ymmärsimme, miksi. Tuskin ymmärsimme kielestäkään kovin paljoa, kun se oli Mannisen soljuvaa soinnuttelua. Kyllä nuoret tytöt silti runojen kireää ihanteellisuutta osasivat vähän vieroa, koristeellisuutta myös. Uudesta Juhani Lindholmin käännösestä tulee realistisempi vaikutelma, mutta tyydyn silti vain silmäilemään.
Runebergin varjo on ollut meillä liian pitkä. Ruotsissa jotkut ovat luonnehtineet häntä "Ruotsin parhaaksi runoilijaksi" ja luulleet, ettei Suomessa häntä paljon edes tunneta. 1800-luvulla sääliteltiin, että siellä hän raukka riutuu Venäjän kyljessä, eikä tiedetty, että mies eli hulppeasti kuin ruhtinas. Tutkimus on kääntänyt jokaisen kiven hänen tuotannostaan ja elämästään ja vasta vaivoin ja vähitellen ja liian myöhään on nostettu esiin Fredrika. Itse lankesin opettajantyössäni varmaan samaan syntiin. Siitä on muistona 7-vuotiaan poikani turhautunut runo:
Voi hitsi sun tyhmä työ,
sää teet sitä on päivä tai yö,
Runperki, Kivi tyhmiä on
koska niistä tulee työ lohduton,
tietokone rapisee
ja äiti marisee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti