No nyt tuli vähän dramaattinen otsikko. Eikä minulla edes jäädy vesi ämpäriin keittiön penkillä. Sähköä piisaa. Asunto on riittävän lämmin. Mutta Laukontorin alppimaisemaa olen katsellut mielestäni jo iät ja ajat. Lumiläjien huiput hipovat taivasta.
Kyllä minä oikeasti tiedän, millaiset asiat ovat auttaneet tämänkin talven yli. Esimerkiksi viisaat ihmiset. Kuuntelin semmoisia taas viime torstaina. Osmo Pekonen, merkillinen monioppinut, tieteen ja taiteen tuntija, luennoi ilveksestä - tai pikemminkin siitä, miten ja mitä ihminen on ilveksessä nähnyt, miten sitä kuvannut. Harva on sitä luonnossa tavannut, koska se huomaa ihmisen paljon nopeammin kuin ihminen sitä. Ja jokainen viisas luontokappale kavahtaa ihmistä. Näinhän on saduissakin. Paitsi jehovien ja mormonien saduissa. Heidän ikikoominen unelmansa on eläinten ja ihmisten sopuisa rinnakkaiselo. Heidän leijonansa syövät kai ruohoa. Biologi Matti Leinonen kertoi kyllä muuta. Senkin, että joka viides ilves ammutaan. En tiedä, miksi. Populaatio ei ole ylisuuri.
Toisenlaista hengenravintoa tarjosi Runokauppa Kattilan ihanat 2-vuotissynttärit. Paljon nuorta ja vanhaa väkeä. Nuorimmat ryömivät lattialla. Vanhinta ikäluokkaa taisi edustaa Kirsi Kunnas. Nuoret osoittivat monenmoisin keinoin, että runous voi olla myös performanssia. Vanha, viisas ystäväni mietiskeli, mistä nuo suloiset, nuoret idealistit tulevat saamaan leipänsä tässä materialistien maailmassa. Kyllä sitä voi miettiä. Ehkä nälkä ei kurni suolissa ihan sillä tavalla kuin Kiven aikoina, mutta lattialla ryömivän jälkikasvun mahat eivät sanoista täyty. Mutta jos nuorten idealismi kuolisi kokonaan - en uskalla edes ajatella vaihtoehtoa.
Paitsi jos vaihtoehto on jokin semmoinen mainio erakoituminen, jota edustaa Tuomas Kyrön mieshahmo teoksessa Mielensäpahoittaja. Erinomainen kirja rakastettavasta äijänköriläästä! Tämä ei osta kaupasta likhtejä. Ei tykkää joulukalkkunasta. Aforismeja pudottelee joukkoon: "Se ensimmäinen on aina paras. Auto ja nainen ja musiikki." Lienee kokemusperäistä viisautta.
Samaan kyytiin pistelin Doris Lessingin teoksen Kissoista. Kyllä on Nobel-kirjailija joukkonsa tuntenut. Hän on hoitanut monen monta kissaa, tutkinut, tarkkaillut, lääkinnyt, seuraillut. Hän sanoo kissojen kanssa elävän ihmisen tuntevan ne paremmin kuin biologit tai eläinlääkärit. Uskon sen. Toinen nobelisti, Pablo Neruda, huokaili Oodissa kissalle, että niiden saloista ei saa selvää. (Naiset ovat niiden rinnalla helppoja tapauksia.) Kissa antaa aavistaa ja ymmärtää jotain, mutta sisimpiä salojaan se ei paljasta. Olen alkanut ymmärtää, miksi kissa oli pyhä eläin muinaisessa Egyptissä. "Sen silmissä on kultaiset numerot."
Mutta takaisin alkuun! Millä ihmeen tavalla kuluivat lapsuuden pitkät talvet? Ei ollut kirjoja, ei telkkaria, ei pelejä. (Kissa oli, mutta se oli enimmäkseen navetassa.) Muistan, että kirjoittelin sanomalehtien reunoihin. Leikkasin Pellervosta Esa ja Eenokki -sarjakuvia. Mutta millä ihmeen tavalla kuluivat maalaispirtin sadat, tuhannetkin illat? Tässäpä miettimistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti