Palkittu ranskalaiselokuva Jumalista ja ihmisistä on todella koskettava ja askarruttava. "Hyvät", idealistiset ihmiset ovat tässä maailmassa aina vähän "tyhmiä". Heille ei käy hyvin, mutta entä jos heitä ei lainkaan olisi? Maailma olisi silloin vielä kauheampi kuin se nyt on. Tämä elokuva käsittelee munkkiyhteisöä, joka ei anna periksi, vaikka moni yhteisön jäsen välillä miettii ja epäilee ja pelkää. He koettavat kuitenkin täyttää ihmisen paikan, tehdä voitavansa maassa, joka on täynnä ristiriitoja. He tietävät, että väkivalta synnyttää väkivaltaa, suvaitsemattomuus myös. Siirtomaavallan vaikutukset tuntuvat vuosisatoja. Kulttuurit törmäävät. He valitsevat kohtalonsa, sillä valittava ihmisen on. Pako ei ole valinta.
Pidin tavattomasti myös siitä, miten tämä elokuva luottaa lähikuvaan. Ihmiskasvot pystyvät ilmentämään tavattoman paljon. Kaiken. Munkkien viimeinen yhteinen ateria (kuin kristinuskon perusmyytti) nautitaan silmät kyyneltyen Joutsenlammen soidessa. Semmoiseen hetkeen tiivistyy ihan koko elämä.
Elokuvan jälkeen mieli jäi Algerian vuorille ja olisi varmaan siellä pysynyt, ellei olisi tapahtunut jotain merkillistä. Löysin puolitoista vuotta sitten varastetun pyöräni telineestä kaupungin keskustasta. Oli vaikea uskoa todeksi, mutta siinä Ainottareni itki kohtaloaan. Olivatko aistini herkistyneet niin, että "kuulin" sen? Hiukan se oli naarmuuntunut ja kolhiintunut, mutta muuten joka piirrettä myöten tuttu. Ruotsin-aikaiset tarratkin paikoilllaan. Talutin vanhan palvelijan kotiin. Jälleennäkemisen ilo oli molemminpuolinen!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti