Vuosi on päättymässä ja vieraita on tulossa ja pian päästään pyhistä! Minä huomaan olevani selvästi enemmän tylsän arjen ihminen kuin kaikenlaisten "pakollisten" juhlakuvioitten, vaikka eipä minua juuri kukaan enää mihinkään pakota. Omasta selkärangasta se lähtee, että lanttulaatikot ja muut söpsötykset on väsättävä ja riisipuuro keitettävä - ja vielä siihen Tanskassa opittuun syntisempään tyyliin, että kermaa ja vaniljaa ja mantelia sekaan... Nyt on sieni-savukalapiiras uunissa, vaikka sienet olivat vähällä unohtua! Olisipa se ollut, jos olisi vaujja lanttulaatikosta unohtunut lanttu... Olen töhelö podettuani viikon flunssaa, enkä ole voinut nyt edes uida. Johan siitä pää pimenee!
Muusta tylsyydestä. Mietin kulunutta vuotta. Maailma on ilmeisesti tullut valmiiksi, kun tämän päivän "Nokia" ovat kiukkuiset linnut, jotka linkoavat kiviä porsaitten taloihin. Joka puolelta maailmaa kuuluu , että bussipysäkilläkin on niin mukava pelata. Itse seison tuhat kertaa mieluummin vaikka missä sateessa ja tuulessa ja havainnoin. Aina kuulee ja näkee jotain ympäristöstä ja ihmisistä, aina voi tehdä johtopäätöksiä. Jos sulkeutuu pelin maailmaan, maailma sulkeutuu ympäriltä. Minusta SE olisi tylsää.
Mietin, että olen ollut koko elämäni semmoinen tylsimys, että lähinnä on tullut pelatuksi joulukorteilla sikaa ja sitten joskus Mustaa Pekkaa - jos nyt vähän kärjistän. Ei tyttöihminen olisi saanutkaan "haaskata" aikaa peleihin, mutta eivät ne minua ihmeesti kiehtoneetkaan. Tietysti sitten lapsen kanssa lautapelit tulivat tutuiksi, mutta aina riivasi hiukan huono omatunto, että tähänkö nyt aikani käytän, eikö pitäisi valmistaa luentoja tai siivota - ja jos ei pelannut, taas oli huono omatunto, että nyt en elä lapsen ehdoilla... Mutta hieman ihmetellen katson melko surullisen näköistä kansaa, joka takoo jotain hedelmäpelejä vai mitä pajatsoja ne ovat kauppojen seinustoilla. Niiden kimpussa on aina väkeä. Itse en ole koskaan tuntenut vähintäkään vetoa niiden puoleen. Tylsimys mikä tylsimys!
Lehtiä on tullut luetuksi melkoiset läjät nyt joulun seudulla, kirjoja vähemmän. Imagen tilauksen peruutin motkotuksen kera. Karmeita kiiltäviä kuvia muodista tai jostain yhtä käsittämättömästä. Ei kiitos. Koko paksussa uusimmassa julkaisussa yksi ainut lukemisen väärti juttu. Se oli Juha Itkosen esittely Coetzeen Kesästä. (Saas nähdä, saanko sen huomenna synttärilahjaksi, kuten olen toivonut.) Mutta koko media saa minut muiden "nuorten" tavoin ihmettelemään, miten "in" tomppelimaisuus nyt on. Muistan ajan, jolloin naureskeltiin SMP:n Eino Poutiaista, joka ei osannut sanoa d-äännettä. Hän oli tuhat kertaa sivistyneempi kuin eräät tämänhetkiset kansanedustajat ja muut puolijulkimot, joiden historiantajuttomuus ja muukin tietämättömyys on kammottavaa. Murehduttaa sitten sekin, kun taas kuulin erään nuoren fiksun perheen hautovan muuttoaikeita. He kokevat, ettei Suomi ole se maa, jossa he haluaisivat lapsensa kasvattaa. No, ei maastamuutosta joukkoilmiötä tule, ainakaan vielä, mutta joskus on hyvä huomata myös heikot signaalit.
Lisää tylsän murehtijan piireitäni: Kun ostin äsken kaupasta savusiian, tyrkyllä oli Kanadasta rahdattua pulleaa, kasvatettua "hormonisiikaa", kuten viattomalle myyjäparalle ärähdin. Hinta 7,95 kilo. Vieressä oli kotimaisia pienempiä siikoja, hinta 23,95 kilo. Minulle, joka en ole varakas, valinnan teko oli hinnasta huolimatta itsestäänselvyys. Ruokapolitiikkamme on ihan hullua niin kauan kuin emme halua maksaa ruoasta käypää hintaa. Ei suomalainen kalastaja ryve rahassa. Ja siat saavat pureksia toisiaan tiloissa, joissa eivät kääntymään pääse, kun haluamme halpaa kinkkua. Itse en ole ostanut häkkikanojen munia sen jälkeen, kun kävin kerran häkkikanalassa, "kanojen Auschwitzissa", jollaiseksi paikan nimesin. - Ja lisää tätä tylsyyttäni: en ymmärrä lainkaan, että joka seitsemäs ruokakassin sisältö päätyy kuulemma roskiin. Minulta ei päädy mitään. Ihan tylsästi lämmitän uudelleen ja varastoin ja pakastan.
Aiheesta toiseen: Koneelta katselin äsken Uutisia ikimetsästä -julkaisua, sähköistä siis. Siinä on upeita kuvia luonnosta semmoisena kuin se joskus on ollut. Sellaisia pieniä taskuja on onnistuttu vieläkin lunastamaan ja rauhoittamaan. Joidenkin mielestä tällaiset alueet ovat nyt "epänormaaleja" - tietysti ovatkin kulutuksesta ja tuhoamisesta humaltuneessa maailmassa. Olemme tottuneet aivan muunlaisiin maisemiin. Palaa mieleen apina, joka maalasi häkkinsä kalterit, kun käskettiin maalata maisema. Se oli tottunut näkemään kalterit. Mekin olemme tottuneet nimittämään metsiksi kaikenlaisia raiskioita. Eikä mediakaan tätä huomaa. Ei piittaa siitä, että yli 10 % Suomen eliölajeista on uhanalaisia, linnuista joka neljäs laji. Punaisella listalla on 37 % Suomen pesimälinnuista. Näistä ei revitä otsikoita, vaan euroista ja markoista, joita kyllä voidaan saada takaisin, mutta sukupuuttoon kuollutta lajia ei. Ei koskaan. Mutta näistä asioista kirjoittaa vain minunkaltaiseni tylsimys ja muutama muu ilonpilaaja.
No juu. Maailmasta on tullut Disneyland. Olen muuten käynyt sielläkin kerran, Floridassa. Koko ajan ihmettelin, mitä varten tämmöinen tivolitodellisuus on olemassa, muovimaailma. Ylilihavat ihmiset vaeltelivat muovimaailmassa ja ihailivat muovisukellusveneissä muovimerten muovihirviöitä ja muita otuksia, töllöttivät paraateja ja kulkueita, jotka eivät jääneet prameudessaan ja kammottavassa kukkamäärässään jälkeen tuon erään itäisen tyypin Lincolnin katolla tapahtuneesta viimeisestä matkasta. Ihminen on leikkivä laji, homo ludens, joka huvittaa itsensä kuoliaaksi, kuten amerikkalaiset viestinnän tutkijat jo kymmeniä vuosia sitten sanoivat. Tieto on epämiellyttävää, huvi miellyttävää.
Nyt uunikello soi ja tämä tylsimys lopettaa tämän jeremiadin. Olen saanut ystäviltä antoisia, ajattelemisen arvoisia kommentteja sähköpostitse moneen juttuuni ja olen niistä kiitollinen, kuten olen sanonutkin. He eivät halua "palstoille" tai mihinkään tämmöiseen julkiseen tai puolijulkiseen ja oudoksun minäkin tätä. Koetanpa tulevana vuonna komentaa itseäni enemmän muuhun kirjoittamiseen.
Ja kaikkien madonlukujen jälkeen sanon vain, että on äärettömän ihanaa mennä taas valoa kohti. Tänään paistoi aurinko. Lokkeja lenteli Tampereen taivaalla.
lauantai 31. joulukuuta 2011
torstai 22. joulukuuta 2011
TUULIAJOLLA
Kun päivä on lyhimmillään, muistot ovat pisimmillään. Tämä on monen kokemus. Minä poltan nyt pöydälläni kynttilää äitini muistoksi. Hänen lähdöstään on tänään neljä vuotta. Vuoden pimein päivä lienee vuoden luonnollisin kuolinpäivä, siltä minusta tuntuu. Kaikki hidastuu. Sitä en ole vieläkään antanut itselleni anteeksi, etten pysynyt äidin vuoteen vierellä lähtöhetkeen saakka. Olin käynyt illalla äidin luona, katsekontaktia en enää saanut, hänellä oli "happiviikset". Muutaman tunnin kuluttua tuli puhelu, jossa kerrottiin, että äiti on poissa.
Tässä nykymenossamme on tavallista yksin kuoleminen, vaikka oltaisiin niin sanotusti hoidossa. Enkä osaa arvioida, tajusiko äiti lopuksi enää mitään, mutta myöhemmin olen ajatellut, että ihoa pitkin menee viestejä silloinkin, kun silmät eivät enää katso eikä suu puhu. Kyllä perusoikeuksiin pitäisi kuulua, että joku pitää lähtevää kädestä. Saatteleminen voi olla terapiaa saattajallekin. Kun menin seuraavana aamuna äidin vuoteen äärelle, tietysti puhuttelin häntä. Minua katsottiin pitkään. Mutta puhuttelu oli minulle yhtä itsestään selvää kuin on ollut muinaissuomalaisille ruumisitkut ja muut seremoniat, pirtissä laudalla makuuttaminenkin. Hengen tai sielun tai miksi sitä nimitettiinkin uskottiin viipyilevän vielä lähellä. Sekin ajatus on perin luonnollinen. Ihminen on aika hidas eläin tajuamaan isoja asioita, ja miten toisin voisi olla. Äidit ovat olleet olemassa "aina", muunlaista aikaa ei jälkikasvun muistoissa ole. Miten he sitten voisivat hetkessä hävitä? Eivät mitenkään. Kun arkuttajat tulivat ja toimittivat toimitettavansa hieman kömpelösti, olin vähällä kiljaista: ei noin, äidin hartiat ovat kipeät.
Kun viime viikonloppuna askaroin taas metsänreunassa (kotikotona, sanoisivat nykynuoret), sielläkin palasi mieleen muistoja äidistä. Leikkasin poikki pitsilakanoita ja tein niistä verhokappoja. Ompelin ne lähes 100-vuotiaalla Husqvarnalla, äidin uskollisella palvelijalla, jolla hän on ommellut suuren määrän vaatteita - toisin kuin tytär, joka ei osaa. Nytkin meni sormi suuhun: miten puolataan alalanka? Vaikka miten yritin, en osannut - ja joskus olen osannut, ainakin hetken. Nyt oli annettava periksi ja kieputettava käsin lanka pikkuiseen alarullaan. Tunsin itseni oikein tyhmäksi, mutta sitten vähän naurattikin, kun palasi mieleen äidin kotikäynti joskus loppuaikoina. Hänkin halusi silloin ommella vielä vanhalla koneella ja kuinkas kävikään: yhtäkkiä ei hänkään muistanut, miten puolataan lankaa. Pelkäsin hetken, että nyt tulee itku - mutta tulikin oikein vapauttava nauru! Se oli naurua elämän koomisuudelle, sillä on tämä sitäkin!
Äiti teki vanhaan asti omat tutut työnsä tutuissa paikoissa. Vuosikymmenten varrella kaikki oli juurtunut muistiin. Miten käy minun, yli 20 osoitteessa ja monessa maassa eläneen, jonka ammatti-identiteettikin on ollut perin moninainen? Mitä minä mahdan vanhana muistaa ja osata tehdä? Olisiko pitänyt blogikin nimetä Unohtamisen ajaksi, ei Muistamisen, kun tällainen tuulten haistelija ja tuuleen kylväjä olen ollut? Jostain palaa mieleen Hermann Hessen sanoja: "... jää vain ikuinen äiti. Hänen leikkivät sormensa kirjoittivat nimemme tuuleen."
Tässä nykymenossamme on tavallista yksin kuoleminen, vaikka oltaisiin niin sanotusti hoidossa. Enkä osaa arvioida, tajusiko äiti lopuksi enää mitään, mutta myöhemmin olen ajatellut, että ihoa pitkin menee viestejä silloinkin, kun silmät eivät enää katso eikä suu puhu. Kyllä perusoikeuksiin pitäisi kuulua, että joku pitää lähtevää kädestä. Saatteleminen voi olla terapiaa saattajallekin. Kun menin seuraavana aamuna äidin vuoteen äärelle, tietysti puhuttelin häntä. Minua katsottiin pitkään. Mutta puhuttelu oli minulle yhtä itsestään selvää kuin on ollut muinaissuomalaisille ruumisitkut ja muut seremoniat, pirtissä laudalla makuuttaminenkin. Hengen tai sielun tai miksi sitä nimitettiinkin uskottiin viipyilevän vielä lähellä. Sekin ajatus on perin luonnollinen. Ihminen on aika hidas eläin tajuamaan isoja asioita, ja miten toisin voisi olla. Äidit ovat olleet olemassa "aina", muunlaista aikaa ei jälkikasvun muistoissa ole. Miten he sitten voisivat hetkessä hävitä? Eivät mitenkään. Kun arkuttajat tulivat ja toimittivat toimitettavansa hieman kömpelösti, olin vähällä kiljaista: ei noin, äidin hartiat ovat kipeät.
Kun viime viikonloppuna askaroin taas metsänreunassa (kotikotona, sanoisivat nykynuoret), sielläkin palasi mieleen muistoja äidistä. Leikkasin poikki pitsilakanoita ja tein niistä verhokappoja. Ompelin ne lähes 100-vuotiaalla Husqvarnalla, äidin uskollisella palvelijalla, jolla hän on ommellut suuren määrän vaatteita - toisin kuin tytär, joka ei osaa. Nytkin meni sormi suuhun: miten puolataan alalanka? Vaikka miten yritin, en osannut - ja joskus olen osannut, ainakin hetken. Nyt oli annettava periksi ja kieputettava käsin lanka pikkuiseen alarullaan. Tunsin itseni oikein tyhmäksi, mutta sitten vähän naurattikin, kun palasi mieleen äidin kotikäynti joskus loppuaikoina. Hänkin halusi silloin ommella vielä vanhalla koneella ja kuinkas kävikään: yhtäkkiä ei hänkään muistanut, miten puolataan lankaa. Pelkäsin hetken, että nyt tulee itku - mutta tulikin oikein vapauttava nauru! Se oli naurua elämän koomisuudelle, sillä on tämä sitäkin!
Äiti teki vanhaan asti omat tutut työnsä tutuissa paikoissa. Vuosikymmenten varrella kaikki oli juurtunut muistiin. Miten käy minun, yli 20 osoitteessa ja monessa maassa eläneen, jonka ammatti-identiteettikin on ollut perin moninainen? Mitä minä mahdan vanhana muistaa ja osata tehdä? Olisiko pitänyt blogikin nimetä Unohtamisen ajaksi, ei Muistamisen, kun tällainen tuulten haistelija ja tuuleen kylväjä olen ollut? Jostain palaa mieleen Hermann Hessen sanoja: "... jää vain ikuinen äiti. Hänen leikkivät sormensa kirjoittivat nimemme tuuleen."
tiistai 20. joulukuuta 2011
AIKAMATKALLA
Oli taas päästävä metsänreunaan, lähtökohtaan, jossa kaikki aika on ympärillä - kuin idän filosofiassa. Vielä saattoi yöpyä viikonlopun ajan lautaseinäisessä kesämakasiinissa, kun talvesta ei ole tietoakaan. Pimeyttä maalla on yllin kyllin, mutta ei haittaa, kun ovenripa tulee käteen etsimättä kuin Niskavuoren Loviisalla - 67-vuotisen harjoittelun jälkeen. Pimeys tiivistää asioita ja muistoja. Sitten vielä vanhan piirongin laatikosta tupsahti eteen lappunen, johon olen kirjoittanut 60-luvun teinitytön käsialalla "Osta, kun tulet isoksi: Dostojevski, Rikos ja rangaistus ja Karamazovin veljekset I - II sekä V. Tarkiainen, Aleksis Kivi." No, yli 50 vuotta vanhan muistilapun saatoin nyt hävittää, koska olen nuo kirjat ostanut!!!
Tulta poltin melkein koko ajan makasiinin takassa, yläkerrassa oli pieni sähköpatteri, ja kissa on myös lämpöpatteri. Ainoa media on radio. Yhtäkkiä aikaa on valtavasti, vaikka kaupungissa se ei riitä mihinkään. Radio onkin nykyään yllättävän hyvä media keskusteluineen kaikkineen. Silti jotain myös tökkää korvaan. Musiikkiohjelman fiksu vieras sattui vertaamaan keskiaikaa ja nykyaikaa sillä perusteella, että keskiaikana ei ollut kännykkää eikä televisiota... Hupsista! Tässäkin maassa on väkeä, joka elää yhä semmoista aikaa, eikä ole kauhean pitkä, kun kuuluin itsekin siihen joukkoon. Ovathan nuo vempaimet elämää mullistaneet, mutta jäin miettimään, että se, mikä todella erottaa nykyajan ja keskiajan, on maailmankuvien ero. Käsitys elämää hallitsevista ja muovaavista voimista oli keskiajalla totaalisesti toinen ja myös elämisen aineelliset ehdot ihan toiset. Jos kohtaisimme keskiajan suomalaisen, emme tunnistaisi hänen ruokaansa ruoaksi, hänen vaatetusjärjestelmänsäkin olisi meille perin vieras, emmekä voisi edes puhua siitä, mihin hän uskoo, koska tuonkin sanan sisältö olisi hänelle toinen. Jos me käytämme uskoa-sanaa, se sisältää aina myös epäilemisen mahdollisuuden. Keskiajan ihmiselle uskon kohteet olivat ehdotonta totta tonttuineen kaikkineen. Hänen suomen kielestään ymmärtäisimme aika paljon; hän vähemmän meidän kielestämme, johon on tullut niin paljon uutta sälpää.
Pieni keskustelun välähdys vei ajatuksiani vieläkin kauemmas. Kotipaikkakunnallani on asuttu jo kivikaudella - mutta miten? Sitä joskus kyselen isoilta siirtolohkareilta, joita paikalla on runsaasti, yksi ilmeinen muinaishautakin. Ensimmäinen ihmetykseni on, että millä tavalla muinaisten ihmisten aika kului, varsinkin pimeänä vuodenaikana. No niin, tässä nyt taas tämä nykyihmisen harha! Menneisyyden ihmiset elivät lyhyen elämän. Se kiertyi yksinomaan toimeentulon hankkimisen ympärille. Metsä antoi riistaa, jos antoi. Sen käsittelemisessä oli kova työ, samoin lämmön ylläpitämisessä, samoin vaatetuksen järjestämisessä, ja maatalouden alettua kotieläintenkin hoidossa. Jos lehmänkanttura saatiin elämään seuraavaan kevääseen (ummessa tietysti, maitoa antamattomana), se oli tae ihmistenkin selviytymisestä. Aika vähän kivenmurikat minulle näistä kertovat, mutta kuuntelen silti. Kun Linné oli kiertomatkallaan käynyt Ulvilassa, hän löysi savupirteistä likaisia, alastomia ihmisiä. (Kuumahan savupirtissä välillä on! Tai jospa hän osuikin savusaunaan...) Hän säälitteli sitäkin, miten ihmiset pilaavat silmänsä siinä kitkussa. Minä sentään vietin lapsuuttani jo öljyteollisuuden hedelmien varassa, öljypiipan käryssä. Mutta vielä silloinkin maaginen maailmankuva oli melkein totta. - Linné pani merkille myös pääkalloläjät Ulvilan kirkon seinustalla. Muistan havainnon aina, kun kuljen hautausmaalla. Maan rakoon on menty sillä paikalla kauan.
Ajatus ottaa näin pitkiä loikkia maaseudun hiljaisuudessa ja pimeydessä. Kaupunkiin tullessa media kertoo Suuren Rakkaan Ihmeellisen Yliluonnollisen Ties Minkä Johtajan kuolemasta. Ihmisen aivokummitukset ja raivoisa halu alistaa muut ihmiset, muut lajit ja muu luonto on täysin järkeen mahtumaton asia. Tämän takia minua ei ole tainnut kiehtoa esimerkiksi scifi. Reaalimaailma on täynnä semmoisia käsittämättömyyksiä, ettei niitä voi mikään fantasia ylittää. Tuijotan paksuposkisen vallanperijäplussukan kuvia - nälkään nääntyvän kansan uuden komentajan kuvia - ja näen, että hänellä on silmät, korvat, nenä suu. Silti hän vaikuttaa enemmän ilmapallolta tai vahanukelta kuin ihmiseltä, mutta kai hän biologisesti on kuitenkin ihminen. On tämä käsite väljä.
Ei, kaupungissa maailma ja aika hajoaa. Metsänreunassa sitä on semmoinen valtamerellinen, että tuli avatuksi jo joululahjakirjakin. Sain Rosa Liksomin romaanin Hytti nro 6, alaotsikkona "Juna kiitää kohti itää ja kaikki odottavat aamua". Liksom on erittäin tarkkasilmäinen havainnoitsija ja kolunnut nuorena Neuvostoliiton perukat. Kyllä niissä onkin riittänyt koluamista. (Valtaisan esinekokoelmansa hän lahjoitti Tampereen Lenin-museolle.) On se totta, että Venäjä ON toinen maailma, hyvin vaikeasti hahmotettava, täynnä mysteerejä. Itse olen käynyt kai vain neljä kertaa, kaksi kertaa NL:ssa, kaksi kertaa "uuden" Venäjän aikana, enkä ikinä edes Moskovassa asti. Junamatka Kaukoitään on joskus houkuttanut (lentämällä pääsisi takaisin), mutta ei houkuttele enää - ja tavallaan sen tuntee tehneensä, kun lukee Liksomin kirjan. Sen kuvaus ajoittuu NL:n loppuaikoihin. Suomalaistytön hyttitoveriksi osuu inhottava äijänturjake, pelottavakin puukkoineen ja punnerruksineen. Hänelle naiset ovat olemassa vain yhtä tarkoitusta varten ja niitä on sitten kuulemma ollut tuhansia. Itkumuureiksi naiset myös soveltuvat. Ja hakattaviksi. Hän purkaa surkeaa elämäntarinaansa matkan edetessä ja lukemattomien votkapullojen tyhjentyessä, ja surku häntä, entistä katulasta, melkein tulee. Silti hän ei ole mikään sillanpääläinen perusihminen, vaan kuin jotain alkulimaa, josta jossain olosuhteissa ilmiselvästi olisi voinut tulla ihminen... Kyllä hän yököttävyydessään säälittäväkin on. Ei Neuvostoliitto hänelle mitään ollut antanut, mutta se on hänelle "maailman ainoa maa", iso ja ikuinen. Olen joskus kuullut venäläiseltä opiskelijalta kommentin, että juuri siinä menee iso mentaliteettiero, kun venäläinen ei voi koskaan kuvitella, että Venäjä - millä nimellä sitten milloinkin - lakkaisi olemasta. Pienet reunavaltiot ovat joutuneet miettimään sitä melkein aina. Analyysin terävyys jäi mieleeni. Tuo ero on syöpynyt ihmisten selkäytimeen. Samoin kohtalonusko. Ja pelko. Olen nähnyt aikuisten venäläisten akateemisten ihmisten jäykistyvän ja kalpevan, kun pieni surkuhupaisa paikallisradio tulee heitä haastattelemaan. Ajattelin silloin, että mustat autot jäivät uniin ja selkäytimeen tosi pitkäksi aikaa, jopa polvesta polveen.
Mutta Liksom kuvaa herkullisen tarkasti rekisteröiden tärkätyt lakanat, ikuiset muovikukat (minusta ne Venäjällä aina rumia mutta kertovat ihmisen ikuiseta kauneuden kaipuusta), paperinkevyet lusikat, "kuivapesut" kammottavassa junanvessassa, kauheat jonotukset, mittaamattomat rojuläjät, kulkukoirat, räkäiset kulkukissat, eri osista kootut kulkupelit, kallistelevat rakennukset - ja entä sitten hajut: sipuli ja valkosipuli, hiki, lika, votka. Lukijakin tuntee kaiken nenässään - varsinkin, jos on joskus aistinut myös todellisuudessa.
Detaljeista huolimatta en pidä Liksomin kirjaa kovinkaan realistisena. Se on sielunmaisemaa ja siinä on samaa överiksi vetämistä kuin taannoin Kreislandissa, jossa Impi Agafiina kahlasi sodassa jalat polvia myöten veressä... (Voi, tästä olisi paljon kirjoitettavaa, mutten ehdi nyt. Eräällä norjalaisella ystävälläni on Impi Agafiina -niminen koira Rosan kunniaksi ja tanskalainen ystäväni Helena Idström sai valtion kääntäjäpalkinnon kamppailtuaan Kreislandin ja monet muut suomalaisen kirjallisuuden rajut haasteet tanskaksi. Tie on kivinen, mutta sillä tavoin tehdään pieniä tirkistysaukkoja ymmärtämättömyyden muureihin.)
Kirjoitusaika loppuu just nyt, kun on riennettävä muualle ja luonnoksia en tallentele, mutta on vielä motkotettava, että pikkuisen harmittaa, kun kirjoja ei nykyään oikolueta, ei siivota juuri mitenkään. Liksomin kirjassakin on paljon pientä häikkää, sanotaan nyt vaikka se, että voucher on kirjoitettu koko ajan voutcher. Välimerkeistä en edes puhu.
Aamulehden huolimattomuuksia voisi kirjata aanelosen verran joka päivä, jos viitsisi, pääkirjoituksia myöten. AL ei osaa taivuttaa tuhat-sanaa. Se kertoo, että pitkät ovat "kyvykkäimpiä johtajia kuin lyhyet". Se ei erota Kirsti Mäkistä Kirsti Mannisesta ja niin edelleen. Yleisönosastoa se ei toimita lainkaan. Joku mekkaloi siellä pinttyneen tavan mukaan suomenruotsalaisia vastaan, mutta tuleekin murjoneeksi ruotsinsuomalaisia. Joku koettaa valistaa, että glögi-sana tulee ruotsin verbistä glögda, jollaista verbiä ei ruotsin kieli kylläkään tunne. Hän tarjoilee vielä muotoa "glögdat vin". No, kerrankos kirjaimet heittelehtivät, mutta mokien suuri määrä ja toistuvuus maan kakkoslehdessä ihmetyttää.
Uimaan, mars! Sitten torimyyjäksi Naisten Pankin kojulle. Siellä tapaa mukavia jouluisia ihmisiä!
Tulta poltin melkein koko ajan makasiinin takassa, yläkerrassa oli pieni sähköpatteri, ja kissa on myös lämpöpatteri. Ainoa media on radio. Yhtäkkiä aikaa on valtavasti, vaikka kaupungissa se ei riitä mihinkään. Radio onkin nykyään yllättävän hyvä media keskusteluineen kaikkineen. Silti jotain myös tökkää korvaan. Musiikkiohjelman fiksu vieras sattui vertaamaan keskiaikaa ja nykyaikaa sillä perusteella, että keskiaikana ei ollut kännykkää eikä televisiota... Hupsista! Tässäkin maassa on väkeä, joka elää yhä semmoista aikaa, eikä ole kauhean pitkä, kun kuuluin itsekin siihen joukkoon. Ovathan nuo vempaimet elämää mullistaneet, mutta jäin miettimään, että se, mikä todella erottaa nykyajan ja keskiajan, on maailmankuvien ero. Käsitys elämää hallitsevista ja muovaavista voimista oli keskiajalla totaalisesti toinen ja myös elämisen aineelliset ehdot ihan toiset. Jos kohtaisimme keskiajan suomalaisen, emme tunnistaisi hänen ruokaansa ruoaksi, hänen vaatetusjärjestelmänsäkin olisi meille perin vieras, emmekä voisi edes puhua siitä, mihin hän uskoo, koska tuonkin sanan sisältö olisi hänelle toinen. Jos me käytämme uskoa-sanaa, se sisältää aina myös epäilemisen mahdollisuuden. Keskiajan ihmiselle uskon kohteet olivat ehdotonta totta tonttuineen kaikkineen. Hänen suomen kielestään ymmärtäisimme aika paljon; hän vähemmän meidän kielestämme, johon on tullut niin paljon uutta sälpää.
Pieni keskustelun välähdys vei ajatuksiani vieläkin kauemmas. Kotipaikkakunnallani on asuttu jo kivikaudella - mutta miten? Sitä joskus kyselen isoilta siirtolohkareilta, joita paikalla on runsaasti, yksi ilmeinen muinaishautakin. Ensimmäinen ihmetykseni on, että millä tavalla muinaisten ihmisten aika kului, varsinkin pimeänä vuodenaikana. No niin, tässä nyt taas tämä nykyihmisen harha! Menneisyyden ihmiset elivät lyhyen elämän. Se kiertyi yksinomaan toimeentulon hankkimisen ympärille. Metsä antoi riistaa, jos antoi. Sen käsittelemisessä oli kova työ, samoin lämmön ylläpitämisessä, samoin vaatetuksen järjestämisessä, ja maatalouden alettua kotieläintenkin hoidossa. Jos lehmänkanttura saatiin elämään seuraavaan kevääseen (ummessa tietysti, maitoa antamattomana), se oli tae ihmistenkin selviytymisestä. Aika vähän kivenmurikat minulle näistä kertovat, mutta kuuntelen silti. Kun Linné oli kiertomatkallaan käynyt Ulvilassa, hän löysi savupirteistä likaisia, alastomia ihmisiä. (Kuumahan savupirtissä välillä on! Tai jospa hän osuikin savusaunaan...) Hän säälitteli sitäkin, miten ihmiset pilaavat silmänsä siinä kitkussa. Minä sentään vietin lapsuuttani jo öljyteollisuuden hedelmien varassa, öljypiipan käryssä. Mutta vielä silloinkin maaginen maailmankuva oli melkein totta. - Linné pani merkille myös pääkalloläjät Ulvilan kirkon seinustalla. Muistan havainnon aina, kun kuljen hautausmaalla. Maan rakoon on menty sillä paikalla kauan.
Ajatus ottaa näin pitkiä loikkia maaseudun hiljaisuudessa ja pimeydessä. Kaupunkiin tullessa media kertoo Suuren Rakkaan Ihmeellisen Yliluonnollisen Ties Minkä Johtajan kuolemasta. Ihmisen aivokummitukset ja raivoisa halu alistaa muut ihmiset, muut lajit ja muu luonto on täysin järkeen mahtumaton asia. Tämän takia minua ei ole tainnut kiehtoa esimerkiksi scifi. Reaalimaailma on täynnä semmoisia käsittämättömyyksiä, ettei niitä voi mikään fantasia ylittää. Tuijotan paksuposkisen vallanperijäplussukan kuvia - nälkään nääntyvän kansan uuden komentajan kuvia - ja näen, että hänellä on silmät, korvat, nenä suu. Silti hän vaikuttaa enemmän ilmapallolta tai vahanukelta kuin ihmiseltä, mutta kai hän biologisesti on kuitenkin ihminen. On tämä käsite väljä.
Ei, kaupungissa maailma ja aika hajoaa. Metsänreunassa sitä on semmoinen valtamerellinen, että tuli avatuksi jo joululahjakirjakin. Sain Rosa Liksomin romaanin Hytti nro 6, alaotsikkona "Juna kiitää kohti itää ja kaikki odottavat aamua". Liksom on erittäin tarkkasilmäinen havainnoitsija ja kolunnut nuorena Neuvostoliiton perukat. Kyllä niissä onkin riittänyt koluamista. (Valtaisan esinekokoelmansa hän lahjoitti Tampereen Lenin-museolle.) On se totta, että Venäjä ON toinen maailma, hyvin vaikeasti hahmotettava, täynnä mysteerejä. Itse olen käynyt kai vain neljä kertaa, kaksi kertaa NL:ssa, kaksi kertaa "uuden" Venäjän aikana, enkä ikinä edes Moskovassa asti. Junamatka Kaukoitään on joskus houkuttanut (lentämällä pääsisi takaisin), mutta ei houkuttele enää - ja tavallaan sen tuntee tehneensä, kun lukee Liksomin kirjan. Sen kuvaus ajoittuu NL:n loppuaikoihin. Suomalaistytön hyttitoveriksi osuu inhottava äijänturjake, pelottavakin puukkoineen ja punnerruksineen. Hänelle naiset ovat olemassa vain yhtä tarkoitusta varten ja niitä on sitten kuulemma ollut tuhansia. Itkumuureiksi naiset myös soveltuvat. Ja hakattaviksi. Hän purkaa surkeaa elämäntarinaansa matkan edetessä ja lukemattomien votkapullojen tyhjentyessä, ja surku häntä, entistä katulasta, melkein tulee. Silti hän ei ole mikään sillanpääläinen perusihminen, vaan kuin jotain alkulimaa, josta jossain olosuhteissa ilmiselvästi olisi voinut tulla ihminen... Kyllä hän yököttävyydessään säälittäväkin on. Ei Neuvostoliitto hänelle mitään ollut antanut, mutta se on hänelle "maailman ainoa maa", iso ja ikuinen. Olen joskus kuullut venäläiseltä opiskelijalta kommentin, että juuri siinä menee iso mentaliteettiero, kun venäläinen ei voi koskaan kuvitella, että Venäjä - millä nimellä sitten milloinkin - lakkaisi olemasta. Pienet reunavaltiot ovat joutuneet miettimään sitä melkein aina. Analyysin terävyys jäi mieleeni. Tuo ero on syöpynyt ihmisten selkäytimeen. Samoin kohtalonusko. Ja pelko. Olen nähnyt aikuisten venäläisten akateemisten ihmisten jäykistyvän ja kalpevan, kun pieni surkuhupaisa paikallisradio tulee heitä haastattelemaan. Ajattelin silloin, että mustat autot jäivät uniin ja selkäytimeen tosi pitkäksi aikaa, jopa polvesta polveen.
Mutta Liksom kuvaa herkullisen tarkasti rekisteröiden tärkätyt lakanat, ikuiset muovikukat (minusta ne Venäjällä aina rumia mutta kertovat ihmisen ikuiseta kauneuden kaipuusta), paperinkevyet lusikat, "kuivapesut" kammottavassa junanvessassa, kauheat jonotukset, mittaamattomat rojuläjät, kulkukoirat, räkäiset kulkukissat, eri osista kootut kulkupelit, kallistelevat rakennukset - ja entä sitten hajut: sipuli ja valkosipuli, hiki, lika, votka. Lukijakin tuntee kaiken nenässään - varsinkin, jos on joskus aistinut myös todellisuudessa.
Detaljeista huolimatta en pidä Liksomin kirjaa kovinkaan realistisena. Se on sielunmaisemaa ja siinä on samaa överiksi vetämistä kuin taannoin Kreislandissa, jossa Impi Agafiina kahlasi sodassa jalat polvia myöten veressä... (Voi, tästä olisi paljon kirjoitettavaa, mutten ehdi nyt. Eräällä norjalaisella ystävälläni on Impi Agafiina -niminen koira Rosan kunniaksi ja tanskalainen ystäväni Helena Idström sai valtion kääntäjäpalkinnon kamppailtuaan Kreislandin ja monet muut suomalaisen kirjallisuuden rajut haasteet tanskaksi. Tie on kivinen, mutta sillä tavoin tehdään pieniä tirkistysaukkoja ymmärtämättömyyden muureihin.)
Kirjoitusaika loppuu just nyt, kun on riennettävä muualle ja luonnoksia en tallentele, mutta on vielä motkotettava, että pikkuisen harmittaa, kun kirjoja ei nykyään oikolueta, ei siivota juuri mitenkään. Liksomin kirjassakin on paljon pientä häikkää, sanotaan nyt vaikka se, että voucher on kirjoitettu koko ajan voutcher. Välimerkeistä en edes puhu.
Aamulehden huolimattomuuksia voisi kirjata aanelosen verran joka päivä, jos viitsisi, pääkirjoituksia myöten. AL ei osaa taivuttaa tuhat-sanaa. Se kertoo, että pitkät ovat "kyvykkäimpiä johtajia kuin lyhyet". Se ei erota Kirsti Mäkistä Kirsti Mannisesta ja niin edelleen. Yleisönosastoa se ei toimita lainkaan. Joku mekkaloi siellä pinttyneen tavan mukaan suomenruotsalaisia vastaan, mutta tuleekin murjoneeksi ruotsinsuomalaisia. Joku koettaa valistaa, että glögi-sana tulee ruotsin verbistä glögda, jollaista verbiä ei ruotsin kieli kylläkään tunne. Hän tarjoilee vielä muotoa "glögdat vin". No, kerrankos kirjaimet heittelehtivät, mutta mokien suuri määrä ja toistuvuus maan kakkoslehdessä ihmetyttää.
Uimaan, mars! Sitten torimyyjäksi Naisten Pankin kojulle. Siellä tapaa mukavia jouluisia ihmisiä!
keskiviikko 14. joulukuuta 2011
MONIPOLVISTA
Tuttu pikkutyttö kyseli puuhistani ja teki johtopäätöksen: "Olet aika monipolvinen." Hän tarkoitti monia puuhiani ja menemisiäni, mutta oikeasti olen vähän helisemässä näiden kahdenkin polven kanssa. Toisen loukkasin lapsena, kun matkin rastaan hyppelyä ja toista vaurioittivat kesälliset kivityöt. Mutta kyllä näillä vielä ihan hyvin pääsee...
Mutta silloin kun olen paikoillani, luen. Ja voi mitä taas tuli luettua! (Palaa mieleen 60-luvun renkutus: Mä lehden luin... Silloin yritettiin kyllä ihan tosissaan olla osallistuvia ja solidaarisia. Vaan kuinkas sitten kävikään...) En tykkäisi kehua täysin monopoliasemassa olevaa Hesaria, mutta pakko on. Jos ajatellaan vaikka Durbanin kokouksen raportointia, Hesari tekee sen pohdiskellen ja punniten, varoitellen ja asiantuntemukseen luottaen - ja sitä melkein surren, että hallitusten välinen seuraava ilmastoraportti, vuonna 2014, joutunee kertomaan yli kolmen asteen lämpenemisestä. Kehitysmaiden tilanne tulee olemaan vaikein. Aavikoitumiset ja tulvat ja tyhjiksi kalastetut meret ja taistelut ehtyvistä luonnonvaroista - kaikki se on edessä ja köyhät maksavat aina ensiksi. Mutta toki Hesarissakin eniten palstatilaa vie eurokriisi. Sen ratkomisen pitäisi olla paljon helpompaa kuin ympäristökatastrofien (samalla väestökatastrofien) ratkominen.
Aamulehti on Hesariin verrattuna syvästi sekopäinen. Tässä sanatarkka sitaatti: "Joka moottorisahaa säästää, se metsiä ja ympäristöä vihaa." Tällä tavalla voi kirjoittaa valtakunnan kakkoslehti pääkirjoituksessaan tässä raiskatussa maassa, jossa vanhat metsät on hävitetty, jossa avohakkuut levittäytyvät kuin sotatantereet eivätkä sovellu monenkaan eliön ympäristöksi, jossa lajeja häviää kaiken aikaa (ja kukas ministeri se nyt olikaan, joka ei edes tiennyt, mikä se semmoinen Punainen kirja on, johon uhanalaisia lajeja kirjataan)! Aamulehti yrittää vimmaisesti miellyttää MTK:ta, ja olenhan jo vuosia ihmetellyt muutenkin sen luontovihamielistä linjaa. Petohysteriaa se levittää innokkaammin kuin entinen Hymy! No, eipä tarvitse pähkäillä tilauksen jatkamista.
Aamulehti saanee suitsutusta (ja muutakin) metsäteollisuudelta, kun jaksaa toistaa vaanhaa mantraa, että metsä kasvaa enemmän kuin sitä hakataan. Tämäntyyppisessä kirjoittelussa ei koskaan selvitetä sitä, että puuaines on eri asia kuin oikeat puut ja oikea metsä. Kaikenlaista risua puskee peltojen laidoilla ja puupellot tuottavat sellaista puuainesta, joka ei kelpaa enää kenellekään kunnon puusepälle. SE on siis sitä metsien kasvua! Kirjoittelun taso olisi naurettava, ellei se olisi itkettävä!
Muistan Eero Paloheimon mietteet maapallon tilasta, kun hän vertasi sitä pitkään sauvaan, joka huojuu ja huojuu ja alkaa kaatua. Aluksi sauva kaatuu hitaasti; sitten vauhti kiihtyy eikä kaatumista voi enää estää. Vaikutukset kumuloituvat. Prosessi on menossa. Mutta esimerkiksi USA:ssa on vahvoja vastavoimia (mm. öljyteollisuus), jotka käyttävät massiivisesti varoja sumutukseen. On joidenkin lyhytnäköinen etu, että kansa tyytyy leipään ja sirkushuveihin ja pysyy tietämättömänä ja välinpitämättömänä.
On oikeasti sääli tulevia sukupolvi ja on käsittämätöntä, miten paljon lainaamme niiltä. Joka vuosi tulee aikaisemmin eteen se päivä, jolloin planeetan tuotto on käytetty. Olikohan se nyt jo alkusyksystä? Loppu on velkaa. Mistä se maksetaan? Ei tekniikkakaan tyhjästä mitään loihdi avuksi.
Rahallinen velkaantuminen, jota Eurooppa nyt itkee, on paljon pienempi ongelma. Ehkä vain alkusoittoa sille, mitä tuleman pitää. Kaiken lisäksi jotkut tahot neuvovat meitä nyt kuluttamaan lisää, että kauppa käy, että tulee kasvua. Ennen vanhaan sanottiin, että housuihin pissaaminen on kovin lyhytaikainen lämmike. Jonkun - tai monenkin tahon - täytyisi sanoa se taas.
Turhan kulutuksen määrä on tätä nykyä niin suunnaton, että siitä voisi surutta lohkaista ison osan pois, eikä OIKEA elintaso, elämisen laatu siis, laskisi yhtään hiukkaa. Taitaisi käydä jopa päinvastoin. Minun mielestäni turhanpäiväisten romujen aggressiivinen tarjonta on kovin vastenmielistäkin. Käy sääliksi lasta, joka saa lahjaksi nuken, jossa on kyynelputki, juomaputki, ilmaputki, ruokaputki, pissasäiliö, kakkaventtiili, kyynelsäiliö ja niin edelleen. En osaa kuvitella kammottavampaa hökötystä! Tähän verrattuna minun sahanpurumahaisella Molla-Maijallani oli persoonallisuus! Se oli yksilö. Pahvinen otsa oli hiukan lommoilla, mutta puolukanpunainen suu hymyili ja kertoi aivan ihmeellisiä tarinoita.
Olen saanut sen verran kyllikseni hullunmyllystä, että olen varannut itselleni viikon oleskelun keskitalvella Valamoon. Tietokirjailijain yhdistystä on kiittäminen siitä, että viikon saa 100 eurolla ja eläkemummeli matkustaa myös suhteellisen halvalla. Parjattu VR antaa 50 % alennuksen ja olen aina pitänyt junalla matkustamisesta. Tuon viikon ajan luen ja kirjoitan ja annan maailman humista ohitse. Odotan sitä jo nyt.
No niin, melkein morkkis tulee, kun kirjoitan näin raskaista asioista - ja tämän piti olla kirjallisuusblogi! Mutta minkäs teen "monipolvisuudelleni"! Olenhan minä lukenutkin: Panu Rajalan Juhani Aho -kirja on nopeasti luettavaa vanhan kertausta, helposti lähestyttävää sorttia ja sympaattinen ja inhimillinen. Ei sitäkään tarvitse ihmetellä, että jotkut narratologisia kommervenkkejä rakastavat kirjallisuustieteilijät ovat vähän ehkä kateellisiakin, sillä Rajala saa paljon lukijoita. Niinhän olikin joskus ennen vanhaan, että esimerkiksi kirjailijaelämäkertoja lukivat monet muutkin kuin varsinaiset "alan ihmiset". Niissä oli joskus omat naurettavuutensa pikkutarkkuuksineen - muistan yhä, että rouva Hellaakosken sukassa oli silmäpako, kun hän astui vihille - ja muuta tällaista hilpeää, mutta ne palvelivat myös suurta yleisöä. Kehittävämpää niiden lukeminen taisi olla kuin joidenkin tämän päivän sanomalehtien...
Mutta silloin kun olen paikoillani, luen. Ja voi mitä taas tuli luettua! (Palaa mieleen 60-luvun renkutus: Mä lehden luin... Silloin yritettiin kyllä ihan tosissaan olla osallistuvia ja solidaarisia. Vaan kuinkas sitten kävikään...) En tykkäisi kehua täysin monopoliasemassa olevaa Hesaria, mutta pakko on. Jos ajatellaan vaikka Durbanin kokouksen raportointia, Hesari tekee sen pohdiskellen ja punniten, varoitellen ja asiantuntemukseen luottaen - ja sitä melkein surren, että hallitusten välinen seuraava ilmastoraportti, vuonna 2014, joutunee kertomaan yli kolmen asteen lämpenemisestä. Kehitysmaiden tilanne tulee olemaan vaikein. Aavikoitumiset ja tulvat ja tyhjiksi kalastetut meret ja taistelut ehtyvistä luonnonvaroista - kaikki se on edessä ja köyhät maksavat aina ensiksi. Mutta toki Hesarissakin eniten palstatilaa vie eurokriisi. Sen ratkomisen pitäisi olla paljon helpompaa kuin ympäristökatastrofien (samalla väestökatastrofien) ratkominen.
Aamulehti on Hesariin verrattuna syvästi sekopäinen. Tässä sanatarkka sitaatti: "Joka moottorisahaa säästää, se metsiä ja ympäristöä vihaa." Tällä tavalla voi kirjoittaa valtakunnan kakkoslehti pääkirjoituksessaan tässä raiskatussa maassa, jossa vanhat metsät on hävitetty, jossa avohakkuut levittäytyvät kuin sotatantereet eivätkä sovellu monenkaan eliön ympäristöksi, jossa lajeja häviää kaiken aikaa (ja kukas ministeri se nyt olikaan, joka ei edes tiennyt, mikä se semmoinen Punainen kirja on, johon uhanalaisia lajeja kirjataan)! Aamulehti yrittää vimmaisesti miellyttää MTK:ta, ja olenhan jo vuosia ihmetellyt muutenkin sen luontovihamielistä linjaa. Petohysteriaa se levittää innokkaammin kuin entinen Hymy! No, eipä tarvitse pähkäillä tilauksen jatkamista.
Aamulehti saanee suitsutusta (ja muutakin) metsäteollisuudelta, kun jaksaa toistaa vaanhaa mantraa, että metsä kasvaa enemmän kuin sitä hakataan. Tämäntyyppisessä kirjoittelussa ei koskaan selvitetä sitä, että puuaines on eri asia kuin oikeat puut ja oikea metsä. Kaikenlaista risua puskee peltojen laidoilla ja puupellot tuottavat sellaista puuainesta, joka ei kelpaa enää kenellekään kunnon puusepälle. SE on siis sitä metsien kasvua! Kirjoittelun taso olisi naurettava, ellei se olisi itkettävä!
Muistan Eero Paloheimon mietteet maapallon tilasta, kun hän vertasi sitä pitkään sauvaan, joka huojuu ja huojuu ja alkaa kaatua. Aluksi sauva kaatuu hitaasti; sitten vauhti kiihtyy eikä kaatumista voi enää estää. Vaikutukset kumuloituvat. Prosessi on menossa. Mutta esimerkiksi USA:ssa on vahvoja vastavoimia (mm. öljyteollisuus), jotka käyttävät massiivisesti varoja sumutukseen. On joidenkin lyhytnäköinen etu, että kansa tyytyy leipään ja sirkushuveihin ja pysyy tietämättömänä ja välinpitämättömänä.
On oikeasti sääli tulevia sukupolvi ja on käsittämätöntä, miten paljon lainaamme niiltä. Joka vuosi tulee aikaisemmin eteen se päivä, jolloin planeetan tuotto on käytetty. Olikohan se nyt jo alkusyksystä? Loppu on velkaa. Mistä se maksetaan? Ei tekniikkakaan tyhjästä mitään loihdi avuksi.
Rahallinen velkaantuminen, jota Eurooppa nyt itkee, on paljon pienempi ongelma. Ehkä vain alkusoittoa sille, mitä tuleman pitää. Kaiken lisäksi jotkut tahot neuvovat meitä nyt kuluttamaan lisää, että kauppa käy, että tulee kasvua. Ennen vanhaan sanottiin, että housuihin pissaaminen on kovin lyhytaikainen lämmike. Jonkun - tai monenkin tahon - täytyisi sanoa se taas.
Turhan kulutuksen määrä on tätä nykyä niin suunnaton, että siitä voisi surutta lohkaista ison osan pois, eikä OIKEA elintaso, elämisen laatu siis, laskisi yhtään hiukkaa. Taitaisi käydä jopa päinvastoin. Minun mielestäni turhanpäiväisten romujen aggressiivinen tarjonta on kovin vastenmielistäkin. Käy sääliksi lasta, joka saa lahjaksi nuken, jossa on kyynelputki, juomaputki, ilmaputki, ruokaputki, pissasäiliö, kakkaventtiili, kyynelsäiliö ja niin edelleen. En osaa kuvitella kammottavampaa hökötystä! Tähän verrattuna minun sahanpurumahaisella Molla-Maijallani oli persoonallisuus! Se oli yksilö. Pahvinen otsa oli hiukan lommoilla, mutta puolukanpunainen suu hymyili ja kertoi aivan ihmeellisiä tarinoita.
Olen saanut sen verran kyllikseni hullunmyllystä, että olen varannut itselleni viikon oleskelun keskitalvella Valamoon. Tietokirjailijain yhdistystä on kiittäminen siitä, että viikon saa 100 eurolla ja eläkemummeli matkustaa myös suhteellisen halvalla. Parjattu VR antaa 50 % alennuksen ja olen aina pitänyt junalla matkustamisesta. Tuon viikon ajan luen ja kirjoitan ja annan maailman humista ohitse. Odotan sitä jo nyt.
No niin, melkein morkkis tulee, kun kirjoitan näin raskaista asioista - ja tämän piti olla kirjallisuusblogi! Mutta minkäs teen "monipolvisuudelleni"! Olenhan minä lukenutkin: Panu Rajalan Juhani Aho -kirja on nopeasti luettavaa vanhan kertausta, helposti lähestyttävää sorttia ja sympaattinen ja inhimillinen. Ei sitäkään tarvitse ihmetellä, että jotkut narratologisia kommervenkkejä rakastavat kirjallisuustieteilijät ovat vähän ehkä kateellisiakin, sillä Rajala saa paljon lukijoita. Niinhän olikin joskus ennen vanhaan, että esimerkiksi kirjailijaelämäkertoja lukivat monet muutkin kuin varsinaiset "alan ihmiset". Niissä oli joskus omat naurettavuutensa pikkutarkkuuksineen - muistan yhä, että rouva Hellaakosken sukassa oli silmäpako, kun hän astui vihille - ja muuta tällaista hilpeää, mutta ne palvelivat myös suurta yleisöä. Kehittävämpää niiden lukeminen taisi olla kuin joidenkin tämän päivän sanomalehtien...
sunnuntai 11. joulukuuta 2011
PÄIVÄ ON PESÄSSÄÄN
Kyllä osaa aika karata! Mahtaako ikä tuntua jo hidastumisena? En myönnä. En myönnä vielä. Tänään on syntynyt aika monta joulukirjettä, vanhan tavan mukaan, pisimmät viisisivuisiakin tiheällä konepräntillä. Elämä on siunannut minua muutamilla (aika monillakin) hyvillä ystävillä, ja joidenkin kanssa on tapana vaihtaa kerran vuodessa oikein pitkä, kunnollinen kirje, jossa kerrotaan kokemukset ja lukemiset ja ilot ja murheet ja mitä tahansa. Semmoiset kirjeet antavat paljon enemmän kuin monet tapaamiset (varsinkin, kun en oikein saa itsestäni selvää, olenko erakko vai varsin sosiaalinen - kun saatan olla molempia).
En ehdi kirjoittaa menneestä viikosta nyt muuta kuin tuumailuja käynnistä Eeva-Liisa Mannerin haudalla hänen 90-vuotispäivänään.
Kalpea aurinko paistaa runoilijan haudalle,
kolme kynttilää palaa,
kukkakimppuja on kaksi,
ne ovat viran puolesta,
kyllä myös tunteen,
virkatunteen,
90 vuotta sitten oli maailma toinen,
tyttö syntyi tyhjä syntyi,
häpeä syntyi
isovanhempien taakaksi,
kaunis tarkkakorva,
jonka äiti kuoli,
joka kuuli kehtoonsa vankkurien äänet,
vankkurien puiset pyörät lonksuivat kuin kehdon jalakset,
niin kuin kolisi virrenveisuu,
Churrianan aasit huusivat,
venettä veistettiin alusta asti,
kaariluita, tukipuita,
jotta heiveröiset voivat avata portteja,
repiä muureja, puhkaista suojavalleja,
sillä meissä on kovin vähän sitä
mitä sanoilla yritämme tavoittaa
mitä ihminen ei tavoita,
taivas on sininen, krematorion piipusta pöllähtelee mustaa savua,
kuolemanilmoituksissa lukee: jätti valoisan muiston,
maa on hivenen roudassa, lintu lopettanut yksitoikkoisen laulunsa,
orava uskoo jo, ettei taskuissani ole mitään.
Taskuissani ei ole mitään.
En ehdi kirjoittaa menneestä viikosta nyt muuta kuin tuumailuja käynnistä Eeva-Liisa Mannerin haudalla hänen 90-vuotispäivänään.
Kalpea aurinko paistaa runoilijan haudalle,
kolme kynttilää palaa,
kukkakimppuja on kaksi,
ne ovat viran puolesta,
kyllä myös tunteen,
virkatunteen,
90 vuotta sitten oli maailma toinen,
tyttö syntyi tyhjä syntyi,
häpeä syntyi
isovanhempien taakaksi,
kaunis tarkkakorva,
jonka äiti kuoli,
joka kuuli kehtoonsa vankkurien äänet,
vankkurien puiset pyörät lonksuivat kuin kehdon jalakset,
niin kuin kolisi virrenveisuu,
Churrianan aasit huusivat,
venettä veistettiin alusta asti,
kaariluita, tukipuita,
jotta heiveröiset voivat avata portteja,
repiä muureja, puhkaista suojavalleja,
sillä meissä on kovin vähän sitä
mitä sanoilla yritämme tavoittaa
mitä ihminen ei tavoita,
taivas on sininen, krematorion piipusta pöllähtelee mustaa savua,
kuolemanilmoituksissa lukee: jätti valoisan muiston,
maa on hivenen roudassa, lintu lopettanut yksitoikkoisen laulunsa,
orava uskoo jo, ettei taskuissani ole mitään.
Taskuissani ei ole mitään.
sunnuntai 4. joulukuuta 2011
OLEMATTOMIEN PÄIVIEN OLEMUS
On tämä merkillistä! Että päivät loppuvat melkein ennen kuin ovat alkaneetkaan... Lienee sekä iän että pimeyden vika. Kalenteri pullistelee suunnitelmia ja tekemättömiä töitä, mutta kun on "hiukan" lukenut lehtiä, on kulunut neljä tuntia, kun on piipahtanut uimassa, on kulunut reilu tunti, kauppareissut, siivoukset, pyykit ja vähän tapaamisia siihen päälle, niin jo on koko päivä pulkassa! Ilmiselvästi liikkeellä on aikavarkaita.
Mutta miten sitä ilman lehtiäkään eläisi, kun niihin on tottunut. Hesari pitää pintansa maan ykköslehtenä ja antaa ajateltavaa - vaikka sen monopoliasema ei joka suhteessa tietenkään ole hyvä asia. Mutta on kysymys sitten vaikka sikataloudesta, asiat valotetaan perusteellisesti. Lehdessä on melkein yllättävän hyviä artikkeleita, joihin on tehty perusteellista taustatyötä. Aamulehti röyhistelee nyt 130-vuotisella historiallaan, mutta hieman ontosti. Lehden taso on rupsahtanut vuosien ja vuosikymmenten varrella. Olen kuulunut lukijakuntaan jo 1960-luvulla ja esimerkiksi kulttuurisivut olivat silloin paremmin toimitetut. Vanhat tamperelaiset kyllä vitsailivat, ettei Aamulehdessä ole totta muu kuin päiväys. Sen porvarillinen profiili oli silloin ihan selvä asia, mutta sitä osattiin lukea juuri sellaisena. Nyt linja on mössöinen. Kielikin onnahtelee välillä miten sattuu. Kun olen vienyt opiskelijoita Aamulehden toimitukseen, olen saanut kuulla, että korjausluku tapahtuu siten, että kollegat vilkaisevat ohimennen, mitä vedoksissa seisoo. Aika paljon menee silmien ohi. (Mutta jotkut kömmähdykset ovat hupaisiakin. Muuan toimittaja kirjoitti, että päivät ovat nyt "pimeämimmillään". Ovathan nämä totisesti "mimmillään". Saman lähteen mukaan tähdet "kalventuvat". Palaavat mieleeni eräät maahanmuuttajat, joiden mielestä suomen hauskin sana on "lämpimämpi". On meillä muotoja, iloksemme.)
Image-lehti kuuluu uusiin tuttavuuksiini. Kiiltävää pintaa ja mainoksia on minun makuuni aivan liikaa. Saan näppylöitä, kuten Hesarin Kuukausiliitteen massiivisista automainoksistakin. Parnasso ja Kanava pitävät pintansa asialehtinä, mutta salavihkaa on Parnassoonkin hiipinyt hieman kuvia, kohtuullisesti kuitenkin.
Olen aina pitänyt junalla matkustamisesta, kun samalla on voinut lukea yhden lehden mennessä, toisen tullessa, mutta se ilo on melkein häipynyt. Kuluneella viikolla kävin sekä Helsingissä että Turussa ja olisin taas tahtonut käyttää matka-ajan lukemiseen, mutta joku kännykkähäirikkö osuu nykyään vaunuun kuin vaunuun. Unohdin taas korvatulpat, jotka ovat joskus tarjonneet pika-avun. Ja totta kai tiedän, etteivät keskittymistäni haittaa vain puheen runsaat desibelit vaan myös kiukku siitä, että ihmiset voivat olla toisiaan kohtaan noin epäkohteliaita.
Teatterisaldostakin tuli kuluneen viikon aikana mahtava: Tampereella Murhaloukku ja Gabriel, tule takaisin ja Helsingissä Aleksanterinteatterissa Auroa Karamzin - De bäst anpassade. Auroran elämä kaikkine hurjine käänteineen vilisti silmien edessä kolmen eri-ikäisen näyttelijän esittämänä, ja tulos oli kepeydessäänkin koskettava ja kaunis. Ja minähän katsoin tämän erityisen mielelläni siksikin, kun Aurora on melkein "naapurin tyttö". Hän oli kotoisin Ulvilasta, Saaren kartanosta. (Hän tokaisi näytelmässä Darwinille, ettei hän ainakaan polveudu apinoista, vaan hienosta suvusta... Darwin vieraili hänen vanhan naisen unissaan loppuaikoina. Evoluutioteoria oli silloin kuuma aihe.)
Viikon kruunasi Eeva-Liisa Manner -seminaari Pikkupalatsissa. Tämä oli Kirjailijaliiton järjestämä tilaisuus. Mannerin syntymästä tulee huomenna kuluneeksi 90 vuotta. Siina Kujansuu osaa esittää Manneria sopivan läheltä ja sopivan vieraantuneesti, yksinkertaisesti, kuulaasti. Voi miten pidin! Niin kuin pidin Pekka Kejosen aforismeistakin. Äijä on yhä terävä. Hän on saanut Manner-palkinnon, ja niitä ei ole monta jaettu. On palattava hänen tuotantoonsa.
Mannerin Kuolleet vedet on ikiaikainen suosikkini, vaikka muutoin elämän tässä vaiheessa jotkut vanhat lemmikit haaltuvat. Uudemmista kirjailijoista polttelevat eniten Coetzee ja liian varhain manan majoille mennyt Sebald. Molempien tuotantoa luen ikään kuin säästellen. Haluan pitää kiinni. Haluan viipyä kauan heidän rakentamissaan maailmoissa. Kumpikin menee todella syvälle ihmisen ehtoja, ei kun ihmistä, tutkaillessaan. Eikä kirjallisuudella lopulta oikein mitään muuta aihetta olekaan.
No niin. Yöt olkoot lukemista varten, kun päivät karkaavat käsistä. Lukemaan siis!
Mutta miten sitä ilman lehtiäkään eläisi, kun niihin on tottunut. Hesari pitää pintansa maan ykköslehtenä ja antaa ajateltavaa - vaikka sen monopoliasema ei joka suhteessa tietenkään ole hyvä asia. Mutta on kysymys sitten vaikka sikataloudesta, asiat valotetaan perusteellisesti. Lehdessä on melkein yllättävän hyviä artikkeleita, joihin on tehty perusteellista taustatyötä. Aamulehti röyhistelee nyt 130-vuotisella historiallaan, mutta hieman ontosti. Lehden taso on rupsahtanut vuosien ja vuosikymmenten varrella. Olen kuulunut lukijakuntaan jo 1960-luvulla ja esimerkiksi kulttuurisivut olivat silloin paremmin toimitetut. Vanhat tamperelaiset kyllä vitsailivat, ettei Aamulehdessä ole totta muu kuin päiväys. Sen porvarillinen profiili oli silloin ihan selvä asia, mutta sitä osattiin lukea juuri sellaisena. Nyt linja on mössöinen. Kielikin onnahtelee välillä miten sattuu. Kun olen vienyt opiskelijoita Aamulehden toimitukseen, olen saanut kuulla, että korjausluku tapahtuu siten, että kollegat vilkaisevat ohimennen, mitä vedoksissa seisoo. Aika paljon menee silmien ohi. (Mutta jotkut kömmähdykset ovat hupaisiakin. Muuan toimittaja kirjoitti, että päivät ovat nyt "pimeämimmillään". Ovathan nämä totisesti "mimmillään". Saman lähteen mukaan tähdet "kalventuvat". Palaavat mieleeni eräät maahanmuuttajat, joiden mielestä suomen hauskin sana on "lämpimämpi". On meillä muotoja, iloksemme.)
Image-lehti kuuluu uusiin tuttavuuksiini. Kiiltävää pintaa ja mainoksia on minun makuuni aivan liikaa. Saan näppylöitä, kuten Hesarin Kuukausiliitteen massiivisista automainoksistakin. Parnasso ja Kanava pitävät pintansa asialehtinä, mutta salavihkaa on Parnassoonkin hiipinyt hieman kuvia, kohtuullisesti kuitenkin.
Olen aina pitänyt junalla matkustamisesta, kun samalla on voinut lukea yhden lehden mennessä, toisen tullessa, mutta se ilo on melkein häipynyt. Kuluneella viikolla kävin sekä Helsingissä että Turussa ja olisin taas tahtonut käyttää matka-ajan lukemiseen, mutta joku kännykkähäirikkö osuu nykyään vaunuun kuin vaunuun. Unohdin taas korvatulpat, jotka ovat joskus tarjonneet pika-avun. Ja totta kai tiedän, etteivät keskittymistäni haittaa vain puheen runsaat desibelit vaan myös kiukku siitä, että ihmiset voivat olla toisiaan kohtaan noin epäkohteliaita.
Teatterisaldostakin tuli kuluneen viikon aikana mahtava: Tampereella Murhaloukku ja Gabriel, tule takaisin ja Helsingissä Aleksanterinteatterissa Auroa Karamzin - De bäst anpassade. Auroran elämä kaikkine hurjine käänteineen vilisti silmien edessä kolmen eri-ikäisen näyttelijän esittämänä, ja tulos oli kepeydessäänkin koskettava ja kaunis. Ja minähän katsoin tämän erityisen mielelläni siksikin, kun Aurora on melkein "naapurin tyttö". Hän oli kotoisin Ulvilasta, Saaren kartanosta. (Hän tokaisi näytelmässä Darwinille, ettei hän ainakaan polveudu apinoista, vaan hienosta suvusta... Darwin vieraili hänen vanhan naisen unissaan loppuaikoina. Evoluutioteoria oli silloin kuuma aihe.)
Viikon kruunasi Eeva-Liisa Manner -seminaari Pikkupalatsissa. Tämä oli Kirjailijaliiton järjestämä tilaisuus. Mannerin syntymästä tulee huomenna kuluneeksi 90 vuotta. Siina Kujansuu osaa esittää Manneria sopivan läheltä ja sopivan vieraantuneesti, yksinkertaisesti, kuulaasti. Voi miten pidin! Niin kuin pidin Pekka Kejosen aforismeistakin. Äijä on yhä terävä. Hän on saanut Manner-palkinnon, ja niitä ei ole monta jaettu. On palattava hänen tuotantoonsa.
Mannerin Kuolleet vedet on ikiaikainen suosikkini, vaikka muutoin elämän tässä vaiheessa jotkut vanhat lemmikit haaltuvat. Uudemmista kirjailijoista polttelevat eniten Coetzee ja liian varhain manan majoille mennyt Sebald. Molempien tuotantoa luen ikään kuin säästellen. Haluan pitää kiinni. Haluan viipyä kauan heidän rakentamissaan maailmoissa. Kumpikin menee todella syvälle ihmisen ehtoja, ei kun ihmistä, tutkaillessaan. Eikä kirjallisuudella lopulta oikein mitään muuta aihetta olekaan.
No niin. Yöt olkoot lukemista varten, kun päivät karkaavat käsistä. Lukemaan siis!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)