AIKAMATKALLA

Oli taas päästävä metsänreunaan, lähtökohtaan, jossa kaikki aika on ympärillä - kuin idän filosofiassa. Vielä saattoi yöpyä viikonlopun ajan lautaseinäisessä kesämakasiinissa, kun talvesta ei ole tietoakaan. Pimeyttä maalla on yllin kyllin, mutta ei haittaa, kun ovenripa tulee käteen etsimättä kuin Niskavuoren Loviisalla - 67-vuotisen harjoittelun jälkeen. Pimeys tiivistää asioita ja muistoja. Sitten vielä vanhan piirongin laatikosta tupsahti eteen lappunen, johon olen kirjoittanut 60-luvun teinitytön käsialalla "Osta, kun tulet isoksi: Dostojevski, Rikos ja rangaistus ja Karamazovin veljekset I - II sekä V. Tarkiainen, Aleksis Kivi." No, yli 50 vuotta vanhan muistilapun saatoin nyt hävittää, koska olen nuo kirjat ostanut!!!

Tulta poltin melkein koko ajan makasiinin takassa, yläkerrassa oli pieni sähköpatteri, ja kissa on myös lämpöpatteri. Ainoa media on radio. Yhtäkkiä aikaa on valtavasti, vaikka kaupungissa se ei riitä mihinkään. Radio onkin nykyään yllättävän hyvä media keskusteluineen kaikkineen. Silti jotain myös tökkää korvaan. Musiikkiohjelman fiksu vieras sattui vertaamaan keskiaikaa ja nykyaikaa sillä perusteella, että keskiaikana ei ollut kännykkää eikä televisiota... Hupsista! Tässäkin maassa on väkeä, joka elää yhä semmoista aikaa, eikä ole kauhean pitkä, kun kuuluin itsekin siihen joukkoon. Ovathan nuo vempaimet elämää mullistaneet, mutta jäin miettimään, että se, mikä todella erottaa nykyajan ja keskiajan, on maailmankuvien ero. Käsitys elämää hallitsevista ja muovaavista voimista oli keskiajalla totaalisesti toinen ja myös elämisen aineelliset ehdot ihan toiset. Jos kohtaisimme keskiajan suomalaisen, emme tunnistaisi hänen ruokaansa ruoaksi, hänen vaatetusjärjestelmänsäkin olisi meille perin vieras, emmekä voisi edes puhua siitä, mihin hän uskoo, koska tuonkin sanan sisältö olisi hänelle toinen. Jos me käytämme uskoa-sanaa, se sisältää aina myös epäilemisen mahdollisuuden. Keskiajan ihmiselle uskon kohteet olivat ehdotonta totta tonttuineen kaikkineen. Hänen suomen kielestään ymmärtäisimme aika paljon; hän vähemmän meidän kielestämme, johon on tullut niin paljon uutta sälpää.

Pieni keskustelun välähdys vei ajatuksiani vieläkin kauemmas. Kotipaikkakunnallani on asuttu jo kivikaudella - mutta miten? Sitä joskus kyselen isoilta siirtolohkareilta, joita paikalla on runsaasti, yksi ilmeinen muinaishautakin. Ensimmäinen ihmetykseni on, että millä tavalla muinaisten ihmisten aika kului, varsinkin pimeänä vuodenaikana. No niin, tässä nyt taas tämä nykyihmisen harha! Menneisyyden ihmiset elivät lyhyen elämän. Se kiertyi yksinomaan toimeentulon hankkimisen ympärille. Metsä antoi riistaa, jos antoi. Sen käsittelemisessä oli kova työ, samoin lämmön ylläpitämisessä, samoin vaatetuksen järjestämisessä, ja maatalouden alettua kotieläintenkin hoidossa. Jos lehmänkanttura saatiin elämään seuraavaan kevääseen (ummessa tietysti, maitoa antamattomana), se oli tae ihmistenkin selviytymisestä. Aika vähän kivenmurikat minulle näistä kertovat, mutta kuuntelen silti. Kun Linné oli kiertomatkallaan käynyt Ulvilassa, hän löysi savupirteistä likaisia, alastomia ihmisiä. (Kuumahan savupirtissä välillä on! Tai jospa hän osuikin savusaunaan...) Hän säälitteli sitäkin, miten ihmiset pilaavat silmänsä siinä kitkussa. Minä sentään vietin lapsuuttani jo öljyteollisuuden hedelmien varassa, öljypiipan käryssä. Mutta vielä silloinkin maaginen maailmankuva oli melkein totta. - Linné pani merkille myös pääkalloläjät Ulvilan kirkon seinustalla. Muistan havainnon aina, kun kuljen hautausmaalla. Maan rakoon on menty sillä paikalla kauan.

Ajatus ottaa näin pitkiä loikkia maaseudun hiljaisuudessa ja pimeydessä. Kaupunkiin tullessa media kertoo Suuren Rakkaan Ihmeellisen Yliluonnollisen Ties Minkä Johtajan kuolemasta. Ihmisen aivokummitukset ja raivoisa halu alistaa muut ihmiset, muut lajit ja muu luonto on täysin järkeen mahtumaton asia. Tämän takia minua ei ole tainnut kiehtoa esimerkiksi scifi. Reaalimaailma on täynnä semmoisia käsittämättömyyksiä, ettei niitä voi mikään fantasia ylittää. Tuijotan paksuposkisen vallanperijäplussukan kuvia - nälkään nääntyvän kansan uuden komentajan kuvia - ja näen, että hänellä on silmät, korvat, nenä suu. Silti hän vaikuttaa enemmän ilmapallolta tai vahanukelta kuin ihmiseltä, mutta kai hän biologisesti on kuitenkin ihminen. On tämä käsite väljä.

Ei, kaupungissa maailma ja aika hajoaa. Metsänreunassa sitä on semmoinen valtamerellinen, että tuli avatuksi jo joululahjakirjakin. Sain Rosa Liksomin romaanin Hytti nro 6, alaotsikkona "Juna kiitää kohti itää ja kaikki odottavat aamua". Liksom on erittäin tarkkasilmäinen havainnoitsija ja kolunnut nuorena Neuvostoliiton perukat. Kyllä niissä onkin riittänyt koluamista. (Valtaisan esinekokoelmansa hän lahjoitti Tampereen Lenin-museolle.) On se totta, että Venäjä ON toinen maailma, hyvin vaikeasti hahmotettava, täynnä mysteerejä. Itse olen käynyt kai vain neljä kertaa, kaksi kertaa NL:ssa, kaksi kertaa "uuden" Venäjän aikana, enkä ikinä edes Moskovassa asti. Junamatka Kaukoitään on joskus houkuttanut (lentämällä pääsisi takaisin), mutta ei houkuttele enää - ja tavallaan sen tuntee tehneensä, kun lukee Liksomin kirjan. Sen kuvaus ajoittuu NL:n loppuaikoihin. Suomalaistytön hyttitoveriksi osuu inhottava äijänturjake, pelottavakin puukkoineen ja punnerruksineen. Hänelle naiset ovat olemassa vain yhtä tarkoitusta varten ja niitä on sitten kuulemma ollut tuhansia. Itkumuureiksi naiset myös soveltuvat. Ja hakattaviksi. Hän purkaa surkeaa elämäntarinaansa matkan edetessä ja lukemattomien votkapullojen tyhjentyessä, ja surku häntä, entistä katulasta, melkein tulee. Silti hän ei ole mikään sillanpääläinen perusihminen, vaan kuin jotain alkulimaa, josta jossain olosuhteissa ilmiselvästi olisi voinut tulla ihminen... Kyllä hän yököttävyydessään säälittäväkin on.  Ei Neuvostoliitto hänelle mitään ollut antanut, mutta se on hänelle "maailman ainoa maa", iso ja ikuinen. Olen joskus kuullut venäläiseltä opiskelijalta kommentin, että juuri siinä menee iso mentaliteettiero, kun venäläinen ei voi koskaan kuvitella, että Venäjä - millä nimellä sitten milloinkin - lakkaisi olemasta. Pienet reunavaltiot ovat joutuneet miettimään sitä melkein aina. Analyysin terävyys jäi mieleeni. Tuo ero on syöpynyt ihmisten selkäytimeen. Samoin kohtalonusko. Ja pelko. Olen nähnyt aikuisten venäläisten akateemisten ihmisten jäykistyvän ja kalpevan, kun pieni surkuhupaisa paikallisradio tulee heitä haastattelemaan. Ajattelin silloin, että mustat autot jäivät uniin ja selkäytimeen tosi pitkäksi aikaa, jopa polvesta polveen.

Mutta Liksom kuvaa herkullisen tarkasti rekisteröiden tärkätyt lakanat, ikuiset muovikukat (minusta ne Venäjällä aina rumia mutta kertovat ihmisen ikuiseta kauneuden kaipuusta), paperinkevyet lusikat, "kuivapesut" kammottavassa junanvessassa, kauheat jonotukset, mittaamattomat rojuläjät, kulkukoirat, räkäiset kulkukissat, eri osista kootut kulkupelit, kallistelevat rakennukset - ja entä sitten hajut: sipuli ja valkosipuli, hiki, lika, votka. Lukijakin tuntee kaiken nenässään - varsinkin, jos on joskus aistinut myös todellisuudessa.

Detaljeista huolimatta en pidä Liksomin kirjaa kovinkaan realistisena. Se on sielunmaisemaa ja siinä on samaa överiksi vetämistä kuin taannoin Kreislandissa, jossa Impi Agafiina kahlasi sodassa jalat polvia myöten veressä...  (Voi, tästä olisi paljon kirjoitettavaa, mutten ehdi nyt. Eräällä norjalaisella ystävälläni on Impi Agafiina -niminen koira Rosan kunniaksi ja tanskalainen ystäväni Helena Idström sai valtion kääntäjäpalkinnon kamppailtuaan Kreislandin ja monet muut suomalaisen kirjallisuuden rajut haasteet tanskaksi. Tie on kivinen, mutta sillä tavoin tehdään pieniä tirkistysaukkoja ymmärtämättömyyden muureihin.)

Kirjoitusaika loppuu just nyt, kun on riennettävä muualle ja luonnoksia en tallentele, mutta on vielä motkotettava, että pikkuisen harmittaa, kun kirjoja ei nykyään oikolueta, ei siivota juuri mitenkään. Liksomin kirjassakin on paljon pientä häikkää, sanotaan nyt vaikka se, että voucher on kirjoitettu koko ajan voutcher. Välimerkeistä en edes puhu.

Aamulehden huolimattomuuksia voisi kirjata aanelosen verran joka päivä, jos viitsisi, pääkirjoituksia myöten. AL ei osaa taivuttaa tuhat-sanaa. Se kertoo, että pitkät ovat "kyvykkäimpiä johtajia kuin lyhyet". Se ei erota Kirsti  Mäkistä Kirsti Mannisesta ja niin edelleen. Yleisönosastoa se ei toimita lainkaan. Joku mekkaloi siellä pinttyneen tavan mukaan suomenruotsalaisia vastaan, mutta tuleekin murjoneeksi ruotsinsuomalaisia. Joku koettaa valistaa, että glögi-sana tulee ruotsin verbistä glögda, jollaista verbiä ei ruotsin kieli kylläkään tunne. Hän tarjoilee vielä muotoa "glögdat vin". No, kerrankos kirjaimet heittelehtivät, mutta mokien suuri määrä ja toistuvuus maan kakkoslehdessä ihmetyttää.

Uimaan, mars! Sitten torimyyjäksi Naisten Pankin kojulle. Siellä tapaa mukavia jouluisia ihmisiä!