TUULIAJOLLA

Kun päivä on lyhimmillään, muistot ovat pisimmillään. Tämä on monen kokemus. Minä poltan nyt pöydälläni kynttilää äitini muistoksi. Hänen lähdöstään on tänään neljä vuotta. Vuoden pimein päivä lienee vuoden luonnollisin kuolinpäivä, siltä minusta tuntuu. Kaikki hidastuu. Sitä en ole vieläkään antanut itselleni anteeksi, etten pysynyt äidin vuoteen vierellä lähtöhetkeen saakka. Olin käynyt illalla äidin luona, katsekontaktia en enää saanut, hänellä oli "happiviikset". Muutaman tunnin kuluttua tuli puhelu, jossa kerrottiin, että äiti on poissa.

Tässä nykymenossamme on tavallista yksin kuoleminen, vaikka oltaisiin niin sanotusti hoidossa. Enkä osaa arvioida, tajusiko äiti lopuksi enää mitään, mutta myöhemmin olen ajatellut, että ihoa pitkin menee viestejä silloinkin, kun silmät eivät enää katso eikä suu puhu. Kyllä perusoikeuksiin pitäisi kuulua, että joku pitää lähtevää kädestä. Saatteleminen voi olla terapiaa saattajallekin. Kun menin seuraavana aamuna äidin vuoteen äärelle, tietysti puhuttelin häntä. Minua katsottiin pitkään. Mutta puhuttelu oli minulle yhtä itsestään selvää kuin on ollut muinaissuomalaisille ruumisitkut ja muut seremoniat, pirtissä laudalla makuuttaminenkin. Hengen tai sielun tai miksi sitä nimitettiinkin uskottiin viipyilevän vielä lähellä. Sekin ajatus on perin luonnollinen. Ihminen on aika hidas eläin tajuamaan isoja asioita, ja miten toisin voisi olla. Äidit ovat olleet olemassa "aina", muunlaista aikaa ei jälkikasvun muistoissa ole. Miten he sitten voisivat hetkessä hävitä? Eivät mitenkään. Kun arkuttajat tulivat ja toimittivat toimitettavansa hieman kömpelösti, olin vähällä kiljaista: ei noin, äidin hartiat ovat kipeät.

Kun viime viikonloppuna askaroin taas metsänreunassa (kotikotona, sanoisivat nykynuoret), sielläkin palasi mieleen muistoja äidistä. Leikkasin poikki pitsilakanoita ja tein niistä verhokappoja. Ompelin ne lähes 100-vuotiaalla Husqvarnalla, äidin uskollisella palvelijalla, jolla hän on ommellut suuren määrän vaatteita - toisin kuin tytär, joka ei osaa. Nytkin meni sormi suuhun: miten puolataan alalanka? Vaikka miten yritin, en osannut - ja joskus olen osannut, ainakin hetken. Nyt oli annettava periksi ja kieputettava käsin lanka pikkuiseen alarullaan. Tunsin itseni oikein tyhmäksi, mutta sitten vähän naurattikin, kun palasi mieleen äidin kotikäynti joskus loppuaikoina. Hänkin halusi silloin ommella vielä vanhalla koneella ja kuinkas kävikään: yhtäkkiä ei hänkään muistanut, miten puolataan lankaa. Pelkäsin hetken, että nyt tulee itku - mutta tulikin oikein vapauttava nauru! Se oli naurua elämän koomisuudelle, sillä on tämä sitäkin!

Äiti teki vanhaan asti omat tutut työnsä tutuissa paikoissa. Vuosikymmenten varrella kaikki oli juurtunut muistiin. Miten käy minun, yli 20 osoitteessa ja monessa maassa eläneen, jonka ammatti-identiteettikin on ollut perin moninainen? Mitä minä mahdan vanhana muistaa ja osata tehdä? Olisiko pitänyt blogikin nimetä Unohtamisen ajaksi, ei Muistamisen, kun tällainen tuulten haistelija ja tuuleen kylväjä olen ollut? Jostain palaa mieleen Hermann Hessen sanoja: "... jää vain ikuinen äiti. Hänen leikkivät sormensa kirjoittivat nimemme tuuleen."