Minulla on häneen varsin pitkä, mutta melko viileä suhde. Olinkin jo kuvitellut, että hän saa minun puolestani levätä rauhassa, enää en lähentele...
Vaan toisin kävi. Erik Wahlströmin Kärpäsenkesyttäjä eli kirja Runebergistä on hauska ja runsas. Se on kirjoitettu muodikkaalla nahkoihin menemisen periaatteella ja hyödyntää yhdellä kertaa tutkimuksen, tuotannon, kirjeet, juorut ja mielikuvituksen. Siitä syntyy mehevä keitos - kun vielä eläimillekin suodaan ääni, kuten potkitulle porsaalle tai Runebergin hirttämälle tilhelle.
Pikkupojasta saakka Runeberg vainosi lintuja - ymmärsi sen luultavasi ihailuksi. Metsästäminen oli verissä ja veristä, kuten varmaan monella muullakin. Suhtautuminen eläimiin taisi olla esineellistävämpää kuin tämän päivän turkistarhureilla. Väkivalta ja nöyryyttäminen kasvatuskeinona oli niin ikään aivan normaalia. Kun vielä lukee, että kolmivuotiaan hengenahdistusta yritettiin lääkitä piipun poltattamisella, tulee mieleen, että maailma taitaa sittenkin olla edistynyt hiukan. Eikä nepotismikaan kukoista enää ihan niin avoimesti kuin 1800-luvulla, jolloin tyhminkin Tengström oli saatava yliopiston virkaan. Suku (ja suvut) meni(vät) naimisiinkin ristiin rastiin, järkisyistä.
Wahlströmin romaani sisältää kaikki tutut jutut Johan Ludvigin luonteesta, taustasta, "flammoista", ystävistä, aikalaisista - resuinen Aleksis Kivikin piipahtaa Cygnaeuksen luona rahaa pyytelemässä. Snellman ei jaksa uskoa naisten älyyn. Nervander juonii. Stenbäck potee synnintuntoa. Strömborg kerää detaljeja elämäkertaa varten. Tämä on vanhalle opettajalle vähän kyllästyttävääkin peruskauraa, mutta Fredrika jää aina samanlaiseksi arvoitukseksi. Hän oli lahjakas nainen, joka ei voinut lahjojaan toteuttaa. Hän vähätteli itseään, alistui Runon Kuninkaan hoitajaksi ja paapojaksi, synnytti kahdeksan lasta, hoiti talouden, teki käsitöitä, kesti ja kesti. Muistan jostakin lukeneeni, että hänen mielestään naisen voima on juuri sitkeyttä.
Runebergin rakkausluritukset Emilie Björksténille palauttavat mieleeni keskikouluaikaisen "kielletyn lukemiston". Koulukaveri ja minä kävimme kirjastossa hyppytunneilla lukemassa Runoilijan sydän -nimistä teosta, joka sai posket hehkumaan. Sehän oli kuin suoraan Viikonlopuista. Vastasi kai tämän päivän Seiskoja tai mitä Hymyjä niitä on. Iso mies lähettelemässä kirjelippusia ja voihkimassa, ettei kukaan maan päällä rakasta niin kuin hän. "Onko rikos rakastaa niin kuin me teemme?" Omista sanoistaan humaltuva runoilija kirjoittaa äärettömän omistushaluisesti Emilielle, vaatii tämän päiväkirjatkin luettavakseen, toivoo, että siellä on mahdollisimman paljon hänestä... Aito teinipoika, jonka teininaivoihin ei varmaan koskaan pälkähtänyt ajatus, että entä jos Fredrika olisi ottanut samanlaisia vapauksia?
Olikohan suuri rakkauslyyrikko sittenkin vähän tunnevammainen? Wahlström piirtää värikkäin vedoin kuvan karusta lapsuudesta ja äpärätaustasta, jolla on totuttu selittämään paljon. Lars Huldénkin on heittänyt tämmöisiä arvailuja. Lapsia oli paljon ja isä oli tasostaan pudonnut merikapteeni. Johan Ludvigia yritettiin panna sedän kasvatettavaksi, kun köyhyys oli ankarimmillaan. Hän taisteli vastaan, lupasi syödä vähemmän, kulkea avojaloin, jos saa jäädä kotiin... Jos tämmöinen on totta, niin kyllä se jälkensä on jättänyt.
Samaan aikaan, kun kouluaikana luimme kirjastossa Runoilijan sydäntä, tunneilla paukutettiin Vänrikkejä. Monia kohtia piti opetella ulkoa. Tuskin ymmärsimme, miksi. Tuskin ymmärsimme kielestäkään kovin paljoa, kun se oli Mannisen soljuvaa soinnuttelua. Kyllä nuoret tytöt silti runojen kireää ihanteellisuutta osasivat vähän vieroa, koristeellisuutta myös. Uudesta Juhani Lindholmin käännösestä tulee realistisempi vaikutelma, mutta tyydyn silti vain silmäilemään.
Runebergin varjo on ollut meillä liian pitkä. Ruotsissa jotkut ovat luonnehtineet häntä "Ruotsin parhaaksi runoilijaksi" ja luulleet, ettei Suomessa häntä paljon edes tunneta. 1800-luvulla sääliteltiin, että siellä hän raukka riutuu Venäjän kyljessä, eikä tiedetty, että mies eli hulppeasti kuin ruhtinas. Tutkimus on kääntänyt jokaisen kiven hänen tuotannostaan ja elämästään ja vasta vaivoin ja vähitellen ja liian myöhään on nostettu esiin Fredrika. Itse lankesin opettajantyössäni varmaan samaan syntiin. Siitä on muistona 7-vuotiaan poikani turhautunut runo:
Voi hitsi sun tyhmä työ,
sää teet sitä on päivä tai yö,
Runperki, Kivi tyhmiä on
koska niistä tulee työ lohduton,
tietokone rapisee
ja äiti marisee.
maanantai 21. helmikuuta 2011
sunnuntai 13. helmikuuta 2011
TALVEN LOPUTTOMUUS
No nyt tuli vähän dramaattinen otsikko. Eikä minulla edes jäädy vesi ämpäriin keittiön penkillä. Sähköä piisaa. Asunto on riittävän lämmin. Mutta Laukontorin alppimaisemaa olen katsellut mielestäni jo iät ja ajat. Lumiläjien huiput hipovat taivasta.
Kyllä minä oikeasti tiedän, millaiset asiat ovat auttaneet tämänkin talven yli. Esimerkiksi viisaat ihmiset. Kuuntelin semmoisia taas viime torstaina. Osmo Pekonen, merkillinen monioppinut, tieteen ja taiteen tuntija, luennoi ilveksestä - tai pikemminkin siitä, miten ja mitä ihminen on ilveksessä nähnyt, miten sitä kuvannut. Harva on sitä luonnossa tavannut, koska se huomaa ihmisen paljon nopeammin kuin ihminen sitä. Ja jokainen viisas luontokappale kavahtaa ihmistä. Näinhän on saduissakin. Paitsi jehovien ja mormonien saduissa. Heidän ikikoominen unelmansa on eläinten ja ihmisten sopuisa rinnakkaiselo. Heidän leijonansa syövät kai ruohoa. Biologi Matti Leinonen kertoi kyllä muuta. Senkin, että joka viides ilves ammutaan. En tiedä, miksi. Populaatio ei ole ylisuuri.
Toisenlaista hengenravintoa tarjosi Runokauppa Kattilan ihanat 2-vuotissynttärit. Paljon nuorta ja vanhaa väkeä. Nuorimmat ryömivät lattialla. Vanhinta ikäluokkaa taisi edustaa Kirsi Kunnas. Nuoret osoittivat monenmoisin keinoin, että runous voi olla myös performanssia. Vanha, viisas ystäväni mietiskeli, mistä nuo suloiset, nuoret idealistit tulevat saamaan leipänsä tässä materialistien maailmassa. Kyllä sitä voi miettiä. Ehkä nälkä ei kurni suolissa ihan sillä tavalla kuin Kiven aikoina, mutta lattialla ryömivän jälkikasvun mahat eivät sanoista täyty. Mutta jos nuorten idealismi kuolisi kokonaan - en uskalla edes ajatella vaihtoehtoa.
Paitsi jos vaihtoehto on jokin semmoinen mainio erakoituminen, jota edustaa Tuomas Kyrön mieshahmo teoksessa Mielensäpahoittaja. Erinomainen kirja rakastettavasta äijänköriläästä! Tämä ei osta kaupasta likhtejä. Ei tykkää joulukalkkunasta. Aforismeja pudottelee joukkoon: "Se ensimmäinen on aina paras. Auto ja nainen ja musiikki." Lienee kokemusperäistä viisautta.
Samaan kyytiin pistelin Doris Lessingin teoksen Kissoista. Kyllä on Nobel-kirjailija joukkonsa tuntenut. Hän on hoitanut monen monta kissaa, tutkinut, tarkkaillut, lääkinnyt, seuraillut. Hän sanoo kissojen kanssa elävän ihmisen tuntevan ne paremmin kuin biologit tai eläinlääkärit. Uskon sen. Toinen nobelisti, Pablo Neruda, huokaili Oodissa kissalle, että niiden saloista ei saa selvää. (Naiset ovat niiden rinnalla helppoja tapauksia.) Kissa antaa aavistaa ja ymmärtää jotain, mutta sisimpiä salojaan se ei paljasta. Olen alkanut ymmärtää, miksi kissa oli pyhä eläin muinaisessa Egyptissä. "Sen silmissä on kultaiset numerot."
Mutta takaisin alkuun! Millä ihmeen tavalla kuluivat lapsuuden pitkät talvet? Ei ollut kirjoja, ei telkkaria, ei pelejä. (Kissa oli, mutta se oli enimmäkseen navetassa.) Muistan, että kirjoittelin sanomalehtien reunoihin. Leikkasin Pellervosta Esa ja Eenokki -sarjakuvia. Mutta millä ihmeen tavalla kuluivat maalaispirtin sadat, tuhannetkin illat? Tässäpä miettimistä.
Kyllä minä oikeasti tiedän, millaiset asiat ovat auttaneet tämänkin talven yli. Esimerkiksi viisaat ihmiset. Kuuntelin semmoisia taas viime torstaina. Osmo Pekonen, merkillinen monioppinut, tieteen ja taiteen tuntija, luennoi ilveksestä - tai pikemminkin siitä, miten ja mitä ihminen on ilveksessä nähnyt, miten sitä kuvannut. Harva on sitä luonnossa tavannut, koska se huomaa ihmisen paljon nopeammin kuin ihminen sitä. Ja jokainen viisas luontokappale kavahtaa ihmistä. Näinhän on saduissakin. Paitsi jehovien ja mormonien saduissa. Heidän ikikoominen unelmansa on eläinten ja ihmisten sopuisa rinnakkaiselo. Heidän leijonansa syövät kai ruohoa. Biologi Matti Leinonen kertoi kyllä muuta. Senkin, että joka viides ilves ammutaan. En tiedä, miksi. Populaatio ei ole ylisuuri.
Toisenlaista hengenravintoa tarjosi Runokauppa Kattilan ihanat 2-vuotissynttärit. Paljon nuorta ja vanhaa väkeä. Nuorimmat ryömivät lattialla. Vanhinta ikäluokkaa taisi edustaa Kirsi Kunnas. Nuoret osoittivat monenmoisin keinoin, että runous voi olla myös performanssia. Vanha, viisas ystäväni mietiskeli, mistä nuo suloiset, nuoret idealistit tulevat saamaan leipänsä tässä materialistien maailmassa. Kyllä sitä voi miettiä. Ehkä nälkä ei kurni suolissa ihan sillä tavalla kuin Kiven aikoina, mutta lattialla ryömivän jälkikasvun mahat eivät sanoista täyty. Mutta jos nuorten idealismi kuolisi kokonaan - en uskalla edes ajatella vaihtoehtoa.
Paitsi jos vaihtoehto on jokin semmoinen mainio erakoituminen, jota edustaa Tuomas Kyrön mieshahmo teoksessa Mielensäpahoittaja. Erinomainen kirja rakastettavasta äijänköriläästä! Tämä ei osta kaupasta likhtejä. Ei tykkää joulukalkkunasta. Aforismeja pudottelee joukkoon: "Se ensimmäinen on aina paras. Auto ja nainen ja musiikki." Lienee kokemusperäistä viisautta.
Samaan kyytiin pistelin Doris Lessingin teoksen Kissoista. Kyllä on Nobel-kirjailija joukkonsa tuntenut. Hän on hoitanut monen monta kissaa, tutkinut, tarkkaillut, lääkinnyt, seuraillut. Hän sanoo kissojen kanssa elävän ihmisen tuntevan ne paremmin kuin biologit tai eläinlääkärit. Uskon sen. Toinen nobelisti, Pablo Neruda, huokaili Oodissa kissalle, että niiden saloista ei saa selvää. (Naiset ovat niiden rinnalla helppoja tapauksia.) Kissa antaa aavistaa ja ymmärtää jotain, mutta sisimpiä salojaan se ei paljasta. Olen alkanut ymmärtää, miksi kissa oli pyhä eläin muinaisessa Egyptissä. "Sen silmissä on kultaiset numerot."
Mutta takaisin alkuun! Millä ihmeen tavalla kuluivat lapsuuden pitkät talvet? Ei ollut kirjoja, ei telkkaria, ei pelejä. (Kissa oli, mutta se oli enimmäkseen navetassa.) Muistan, että kirjoittelin sanomalehtien reunoihin. Leikkasin Pellervosta Esa ja Eenokki -sarjakuvia. Mutta millä ihmeen tavalla kuluivat maalaispirtin sadat, tuhannetkin illat? Tässäpä miettimistä.
tiistai 8. helmikuuta 2011
KYLLÄPÄ SILPAISI SYDÄNTÄ
Ei tästä pitänyt mitään elokuvapäiväkirjaa tulla. Mutta taas pohdin näkemääni. Kävin katsomassa Elina Kivihalmeen dokumenttielokuvan Tuntematon emäntä. SE on kertomus naisten sotakokemuksista. Tämä oli suora viilto sydämeen. Vaikeinta oli katsoa sodan jaloissa raahautuvien pikkulasten silmiä. Samoin satuttivat vanhojen evakkonaisten kaikennähneet silmät. Vnahukset olivat jossain karjavaunuissa matkalla kohti tuntematonta. Entäs sotavangit, jotka tämänkin elokuvan todistuksen mukaan saattoivat ystävystyä perheiden kanssa. Kun lähtö tuli, he tiesivät, että kotiinpaluun riemun sijasta heitä odottaa "pum pum".
Olen itse syntynyt sodan aikana. Elokuvan lasten vaatetus toi elävästi mieleen oman lapsuuden. Muistan joidenkin vaatteiden hajunkin. Lapsille kaikki vaikeatkin kokemukset ovat "normaaleja", kun vaihtoehdoista ei ole tietoa. Ja miten tärkeitä ovat olleet lehmät! Niiden kanssa pakeni pohjoisen väki Ruotsiin. Niiden kyljistä haettiin joskus lämpöä. Ne vaivaiset kantturat ovat totisesti elättäneet tätä kansaa. Sitkeät naiset ovat lypsäneet ne, käsin.
Lapset oppivat itsestäänselvästi työnteon. Elämä oli työtä. Karut kirjeet rintamalle ja rintamalta kertoivat lujasta tunnesiteestä - ilman lemmenlurituksia. Ulkopuolinenkin tajuaa, että allekirjoitus "Muijasi" on täynnä lämpöä. Sodasta saattoi kyllä palata vieras mies, henkisesti ja ruumiillisesti silpoutunut. Kotiväen tehtävä oli ymmärtää ja kestää.
Mutta kuka voisi ymmärtää ja selittää, mitä tapahtui sitten? Jälleenrakennus on ollut mielenkin jälleenrakennusta, mutta tuliko Suomi sitten "valmiiksi", kun nyt on niin paljon pahan olon ja tyhjyyden kokemuksia? Se joka korjasi tai rakensi taloa, lypsi lehmät, pani heinää seipäälle, tiesi mitä teki ja miksi. Kuinka moni tämän päivän managereista ja copywritereistä tietää?
Keskelle murhemietteitäni tupsahti tomera, nuori toimittajaopiskelija haastattelemaan minua pohjoismaisista kokemuksistani. Yhtäkkiä selvisi, että hänen äitinsä ja minä olemme käyneet samaa koulua. Että hänen äitinsä lukee murrepakinoita. Että se murrepakinoitsija olen minä! Suomi on hauskan pieni maa!
Olen itse syntynyt sodan aikana. Elokuvan lasten vaatetus toi elävästi mieleen oman lapsuuden. Muistan joidenkin vaatteiden hajunkin. Lapsille kaikki vaikeatkin kokemukset ovat "normaaleja", kun vaihtoehdoista ei ole tietoa. Ja miten tärkeitä ovat olleet lehmät! Niiden kanssa pakeni pohjoisen väki Ruotsiin. Niiden kyljistä haettiin joskus lämpöä. Ne vaivaiset kantturat ovat totisesti elättäneet tätä kansaa. Sitkeät naiset ovat lypsäneet ne, käsin.
Lapset oppivat itsestäänselvästi työnteon. Elämä oli työtä. Karut kirjeet rintamalle ja rintamalta kertoivat lujasta tunnesiteestä - ilman lemmenlurituksia. Ulkopuolinenkin tajuaa, että allekirjoitus "Muijasi" on täynnä lämpöä. Sodasta saattoi kyllä palata vieras mies, henkisesti ja ruumiillisesti silpoutunut. Kotiväen tehtävä oli ymmärtää ja kestää.
Mutta kuka voisi ymmärtää ja selittää, mitä tapahtui sitten? Jälleenrakennus on ollut mielenkin jälleenrakennusta, mutta tuliko Suomi sitten "valmiiksi", kun nyt on niin paljon pahan olon ja tyhjyyden kokemuksia? Se joka korjasi tai rakensi taloa, lypsi lehmät, pani heinää seipäälle, tiesi mitä teki ja miksi. Kuinka moni tämän päivän managereista ja copywritereistä tietää?
Keskelle murhemietteitäni tupsahti tomera, nuori toimittajaopiskelija haastattelemaan minua pohjoismaisista kokemuksistani. Yhtäkkiä selvisi, että hänen äitinsä ja minä olemme käyneet samaa koulua. Että hänen äitinsä lukee murrepakinoita. Että se murrepakinoitsija olen minä! Suomi on hauskan pieni maa!
lauantai 5. helmikuuta 2011
MAAILMA ON VAIKEA PAIKKA
Palkittu ranskalaiselokuva Jumalista ja ihmisistä on todella koskettava ja askarruttava. "Hyvät", idealistiset ihmiset ovat tässä maailmassa aina vähän "tyhmiä". Heille ei käy hyvin, mutta entä jos heitä ei lainkaan olisi? Maailma olisi silloin vielä kauheampi kuin se nyt on. Tämä elokuva käsittelee munkkiyhteisöä, joka ei anna periksi, vaikka moni yhteisön jäsen välillä miettii ja epäilee ja pelkää. He koettavat kuitenkin täyttää ihmisen paikan, tehdä voitavansa maassa, joka on täynnä ristiriitoja. He tietävät, että väkivalta synnyttää väkivaltaa, suvaitsemattomuus myös. Siirtomaavallan vaikutukset tuntuvat vuosisatoja. Kulttuurit törmäävät. He valitsevat kohtalonsa, sillä valittava ihmisen on. Pako ei ole valinta.
Pidin tavattomasti myös siitä, miten tämä elokuva luottaa lähikuvaan. Ihmiskasvot pystyvät ilmentämään tavattoman paljon. Kaiken. Munkkien viimeinen yhteinen ateria (kuin kristinuskon perusmyytti) nautitaan silmät kyyneltyen Joutsenlammen soidessa. Semmoiseen hetkeen tiivistyy ihan koko elämä.
Elokuvan jälkeen mieli jäi Algerian vuorille ja olisi varmaan siellä pysynyt, ellei olisi tapahtunut jotain merkillistä. Löysin puolitoista vuotta sitten varastetun pyöräni telineestä kaupungin keskustasta. Oli vaikea uskoa todeksi, mutta siinä Ainottareni itki kohtaloaan. Olivatko aistini herkistyneet niin, että "kuulin" sen? Hiukan se oli naarmuuntunut ja kolhiintunut, mutta muuten joka piirrettä myöten tuttu. Ruotsin-aikaiset tarratkin paikoilllaan. Talutin vanhan palvelijan kotiin. Jälleennäkemisen ilo oli molemminpuolinen!
Pidin tavattomasti myös siitä, miten tämä elokuva luottaa lähikuvaan. Ihmiskasvot pystyvät ilmentämään tavattoman paljon. Kaiken. Munkkien viimeinen yhteinen ateria (kuin kristinuskon perusmyytti) nautitaan silmät kyyneltyen Joutsenlammen soidessa. Semmoiseen hetkeen tiivistyy ihan koko elämä.
Elokuvan jälkeen mieli jäi Algerian vuorille ja olisi varmaan siellä pysynyt, ellei olisi tapahtunut jotain merkillistä. Löysin puolitoista vuotta sitten varastetun pyöräni telineestä kaupungin keskustasta. Oli vaikea uskoa todeksi, mutta siinä Ainottareni itki kohtaloaan. Olivatko aistini herkistyneet niin, että "kuulin" sen? Hiukan se oli naarmuuntunut ja kolhiintunut, mutta muuten joka piirrettä myöten tuttu. Ruotsin-aikaiset tarratkin paikoilllaan. Talutin vanhan palvelijan kotiin. Jälleennäkemisen ilo oli molemminpuolinen!
keskiviikko 2. helmikuuta 2011
TOTTA JA TARINAA
Totuus on vaikea laji. Ihan niin kuin fiktiokin. Menin eilen Tampereen yliopiston alumnien keskustelutilaisuuteen Työväenteatteriin. Siellä muisteltiin yliopttaja Anna-Liisa Mäenpäätä, joka oli koulumaailman kunnioittama hahmo monta vuosikymmentä. Nyt Mäenpään ja runoilija Eeva-Liisa Mannerin ystävyydestä on tehty näytelmä. Pelkäsin, että jutusta väännetään ajan hengen mukainen, vihjaileva, arvaileva, tiirikoiva. Pelkäsin turhaan.
Olen itse ollut Anna-Liisa Mäenpään koulutettavana 1970-luvun alussa. Muistan korrektiuden, täsmällisyyden, vaativuuden ja etäisyyden. Siihen aikaan kouluttaja ja koulutettavat olivat etäisiä. Teitittely ja nuorten auskujen kutsuminen maistereiksi oli luonnollista. Jos opetusharjoittelija tunsi saaneensa aiheetonta kritiikkiä, hän sulki suunsa. Mutta huolta Anna-Liisa Mäenpää harjoittelijoistaan kantoi. Kun olin hakenut ensimmäistä opettajanpaikkaani, kuulin, että rehtori oli soittanut Mäenpäälle ja kysynyt, osaanko varmasti pitää kuria hemmotelluille tapiolalaislapsille. Oli varmaan pelännyt sitäkin, onko sieltä tulossa joku 60-luvun radikaali. Mäenpää oli puoltanut valintaani. Minulle hän lähetti postikortin ja neuvoi käyttämään enemmän huumoria ja vähemmän ankaruutta. Semmoinen oli nuorelle hyvä neuvo.
Tunsin etäisesti myös näytelmän toisen osapuolen, Eeva-Liisa Mannerin. Tein hänestä joskus yliopistolle harjoitustyön ja kaipasin vähän tukea joidenkin runojen tulkitsemiseen. Puhelinnumeroa ei löytynyt luettelosta, mutta kipaisin pudottamaan postiluukusta kirjeen. Jonkin ajan kuluttua "neiti Manner" soitti jostakin kioskista. Kuulin lanttien putoilun ja yritin olla lyhytsanainen, kun arvelin, että runoilijalla ei paljon lantteja ole. Sitten soi yllättäen ovikello. Se tapahtui kiirastorstai-iltana vuonna 1967 tai 1968. Hiljaisen oloinen runoilija istahti sohvalleni, selaili kokoelmaansa, jutteli niitä näitä. Vähättelikin tuotantoaan. Ujo opiskelija hämmentyi niin paljon, ettei osannut puhua mitään. Myöhemmät pikku kirjeet olivat antoisia, mutta murheekseni olen ne kadottanut. Minulle Manner oli runoilijoista ykkönen, ja olin tehnyt hänestä jo lukiossa esitelmän. Vammaisen ujona paapatin sen niin kovaa vauhtia, ettei kukaan ymmärtänyt mitään. Ujouden vastaveto oli, että panin esitelmän sanomalehteen, ja se julkaistiin semmoisenaan, lyhentämättä.
Niin sekavin tuntein ja niin vastentahtoisesti kuin aloinkin katsoa Mäenpäästä ja Mannerista tehtyä näytelmää, se kolahti silti. Alku vaikutti piinaavan teennäiseltä ja naiivilta, enkä aistinut häivähdystäkään niistä ihmisistä, joita oli tarkoitus kuvata. Kun näytelmän keinoihin "tottui" ja Churrianan ja Tampereen jänneväli dramatisoitui, aloin pitää esityksestä enemmän. Erilaiset planeetat kohtasivat, toisen erilaisuus kiehtoi ja hämmästytti, veti puoleensa ja aiheutti torjuntaa. Niinhän elämässä käy. Hipaistaan, jätetään jälki, liu'utaan taas etäämmälle.
Auvo Vihro on tehnyt ohjaajana pohditun työn, mutta aihe on vaikea. Lähteä nyt tekemään näytelmää kirjeenvaihdosta... Tämä työ unohtunee pian, mutta samalla näyttämöllä ammoin näkemäni Mannerin näytelmät Uuden vuoden yö ja Poltettu oranssi eivät koskaan.
Olen itse ollut Anna-Liisa Mäenpään koulutettavana 1970-luvun alussa. Muistan korrektiuden, täsmällisyyden, vaativuuden ja etäisyyden. Siihen aikaan kouluttaja ja koulutettavat olivat etäisiä. Teitittely ja nuorten auskujen kutsuminen maistereiksi oli luonnollista. Jos opetusharjoittelija tunsi saaneensa aiheetonta kritiikkiä, hän sulki suunsa. Mutta huolta Anna-Liisa Mäenpää harjoittelijoistaan kantoi. Kun olin hakenut ensimmäistä opettajanpaikkaani, kuulin, että rehtori oli soittanut Mäenpäälle ja kysynyt, osaanko varmasti pitää kuria hemmotelluille tapiolalaislapsille. Oli varmaan pelännyt sitäkin, onko sieltä tulossa joku 60-luvun radikaali. Mäenpää oli puoltanut valintaani. Minulle hän lähetti postikortin ja neuvoi käyttämään enemmän huumoria ja vähemmän ankaruutta. Semmoinen oli nuorelle hyvä neuvo.
Tunsin etäisesti myös näytelmän toisen osapuolen, Eeva-Liisa Mannerin. Tein hänestä joskus yliopistolle harjoitustyön ja kaipasin vähän tukea joidenkin runojen tulkitsemiseen. Puhelinnumeroa ei löytynyt luettelosta, mutta kipaisin pudottamaan postiluukusta kirjeen. Jonkin ajan kuluttua "neiti Manner" soitti jostakin kioskista. Kuulin lanttien putoilun ja yritin olla lyhytsanainen, kun arvelin, että runoilijalla ei paljon lantteja ole. Sitten soi yllättäen ovikello. Se tapahtui kiirastorstai-iltana vuonna 1967 tai 1968. Hiljaisen oloinen runoilija istahti sohvalleni, selaili kokoelmaansa, jutteli niitä näitä. Vähättelikin tuotantoaan. Ujo opiskelija hämmentyi niin paljon, ettei osannut puhua mitään. Myöhemmät pikku kirjeet olivat antoisia, mutta murheekseni olen ne kadottanut. Minulle Manner oli runoilijoista ykkönen, ja olin tehnyt hänestä jo lukiossa esitelmän. Vammaisen ujona paapatin sen niin kovaa vauhtia, ettei kukaan ymmärtänyt mitään. Ujouden vastaveto oli, että panin esitelmän sanomalehteen, ja se julkaistiin semmoisenaan, lyhentämättä.
Niin sekavin tuntein ja niin vastentahtoisesti kuin aloinkin katsoa Mäenpäästä ja Mannerista tehtyä näytelmää, se kolahti silti. Alku vaikutti piinaavan teennäiseltä ja naiivilta, enkä aistinut häivähdystäkään niistä ihmisistä, joita oli tarkoitus kuvata. Kun näytelmän keinoihin "tottui" ja Churrianan ja Tampereen jänneväli dramatisoitui, aloin pitää esityksestä enemmän. Erilaiset planeetat kohtasivat, toisen erilaisuus kiehtoi ja hämmästytti, veti puoleensa ja aiheutti torjuntaa. Niinhän elämässä käy. Hipaistaan, jätetään jälki, liu'utaan taas etäämmälle.
Auvo Vihro on tehnyt ohjaajana pohditun työn, mutta aihe on vaikea. Lähteä nyt tekemään näytelmää kirjeenvaihdosta... Tämä työ unohtunee pian, mutta samalla näyttämöllä ammoin näkemäni Mannerin näytelmät Uuden vuoden yö ja Poltettu oranssi eivät koskaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)