Sisäisessä kalenterissani vuosi jakautuu kahtia niin, että kevyttä ja ihanaa aikaa on huhtikuun puolivälistä lokakuun puoliväliin (ja tähänkin tarvitaan hieman itsepetosta) ja sinniteltävää aikaa on se toinen puoli. Kun on ollut paljon töitä ja harrastuksia, sekin on livahtanut nopeasti, mutta kuinka käy eläkeläisen...
Entistä enemmän olen alkanut miettiä, mitä ihmettä tehtiin lapsena kaikki pitkät pimeät illat. Muistan merkillisen vähän. Kirjoja ei kovin monta ollut. Sanomalehtien syrjiin kirjoittelin ja piirsin. Äidin keittokirjan kanteen kirjoitin kirjettä tädille. Itsekin me lapset keksimme joitakin pelejä ja kilpailuja. Käsitöitäkin tein, mikä tarkoittaa sitä, että kudoin. Äidin Husqvarna ei minua totellut vaan sotki langat. On kummallista, etten pysty palauttamaan mieleeni, miten illat kuluivat. Läksyjäkään en luultavasti paljoa lukenut. Radiosta kuunneltiin joskus kuunnelma. Kyllä me joskus tappelimmekin, kun muistan, että joskus minä sain rangaistukseksi seistä ovisuunurkassa ja pikkuveli uunin nurkassa.
Nykyisessä elämänvaiheessa on taas keksittävä itse pimeyden vastalääkkeet. Vapaaehtoistyö on yksi parhaista. Kuten tiedetään, siitä saa eniten itse. Kävin taas pitämässä pientä kirjallisuuspiiriä eräässä hoitokodissa. Kuulijakunta eli vahvasti mukana ja osallistui keskusteluun, ja sehän on minulle aina kuin tulta tappuroihin. Muistelimme vanhojen ihmisten kuvauksia kirjallisuudessa. Miten ne tulevatkin nyt liki aivan toisella tavalla kuin ennen! Vanhat vahvat naiset ovat niin yleisiä kirjallisuudessamme, että kysymyksessä on jo klisee - Lemminkäisen äidistä alkaen - mutta kun otin loppukevennykseksi Haanpään Päntän äijän vajoamisen, sain terävimmän tulkinnan tuosta ukosta, mitä olen koskaan kuullut. Hänhän haluaa olla julkkis! Tietysti. Itsepäinen, toistuva heikolle jäälle meneminen ja kylänmiesten toimin tapahtuva dramaattinen pelastaminen tarjoavat hetkeksi huomiota. Saa hetken olla keskipisteenä, saa ryypyn pontikkaa, ja akkojen suut käyvät. Julkkishan semmoinen on! Ja julkisuudenkipeys taitaa olla meissä tavallisempaa kuin heti tajuammekaan. Olen ihmetellyt, kun lapset ilmoittavat haluavansa isona julkkikseksi - alaa mitenkään määrittelemättä. Ennen vanhaan haluttiin lääkäriksi tai rakennusmieheksi tai veturinkuljettajaksi. Tämän ajan henki on, että naaman pitää näkyä.
Joku viisaista keskustelijoista heitti esiin senkin, että eräänlaista julkisuuden hakemista on oikeastaan myös kaikki kirjoittaminen. Tietysti, ellei sitten kirjoita vain päiväkirjaa, jonka polttaa saunan pesässä. Tai ehkä julkisuus on tässä sittenkin hiukan vino sana. Kysymys voi olla halusta jakaa ajatuksia toisten kanssa. Muistan jostain vuosikymmenten takaa Annika Idströmin esitelmän, jossa hän sanoi, että kaikki kirjoittaminen on kuin huutaisi I, I, I eli tuo tarkoittaa "ai, ai, ai", siis minä, minä, minä! Katso asioita minun(kin) tavallani! Kaikilla on ymmärretyksi tulemisen tarve.
Samaa kyytiä ehdin vielä Mummon Kammariin, jossa Panu Rajala kertoi uudesta Aho-kirjastaan. Sali oli tupaten täynnä kuulijoita, Ahonsa lukeneita. Esitelmä keskittyi enemmän Ahon elämään kuin tuotantoon ja hyvä niin. Luulen, että juuri tämä näkökulma oli yleisön mieleen. Kaikki kuulijat olivat jo senikäisiä, että tietävät, ettei elämä ole suora polku. Suvaitsevaisuus ja ymmärtämys karttuu matkan varrella. Ahonkin elämänkiemurat lähinnä hymyilyttävät. Muinainen tv-draama Venny sai Rajalalta yhtä tylyn arvion kuin on saanut muiltakin: tekijät eivät olleet tajunneet ajan henkeä. Kenraalitar Järnefelt ja kirjailijanplanttu Brofeldt eivät todellakaan ole voineet käyttäytyä kuin tämän päivän teinit, mutta molemminpuolinen tunteen palo ja ihailu on ollut väkevää.
Saman tien palasi mieleen sekin, miten suomenmielisiä Järnefeltit olivat. Olen lukenut Elisabethin kirjeitä, jotka hän itsepäisesti kirjoitti suomeksi, niin vaikeaa kuin se hänelle, saksalais-balttilaisen aatelissuvun jälkeläiselle olikin. Hienostotyttö Pietarista sopeutui hyvin Suomeen ja pani lapsensa suomenkieliseen kouluun, ympäristön kauhuksi. Järnefeltien, Snellmanin, Runebergin ja monen muun ruotsinkielisen ansiota oli, että suomesta kehittyi ällistyttävän nopeasti kulttuurikieli. (Kuka mahtaisi kertoa tästä tämänpäiväisille ruotsin vastustajille...)
No juu, ei kukaan. Pohjoismaisuus ei ole kovassa huudossa, vaikkei meillä mitään muutakaan yhtä luontevaa viiteryhmää ole. Ajattelin tätä käydessäni viikolla Tanskan ja Ruotsin konsulaattien piskuisessa kutsuvierastilaisuudessa. Konsulaatit muuttivat taloon, josta Ruotsin konsulaatti on muuttanut pois 106 vuotta sitten. Paikka on hyvä ja keskeinen, sijaitsee Finlaysonin alueella. (Nyt selvisi sekin, miksi koskessa sijaitsee Konsulinsaari!)
Toinen pohjoismainen "elämys" oli Johanna Koiviston väitöstilaisuus. Koivisto on vertaillut väitöskirjassaan vuosien 2002 ja 2004 EU-kirjoittelua Aamulehdessä, Helsingin Sanomissa, Svenska Dagbladetissa ja Dagens Nyheterissä. Artikkelit on tutkittu yhden kuukauden ajalta kumpanakin vuonna. Edellisenä vuonna kymmenen uutta maata sai EU-jäsenyyden ja 2004 niiden jäsenyys astui voimaan. Artikkeleita on 139. En tiedä, onko se vähän vai paljon, mutta uskoni tiedonvälitykseen uhkaa joskus rapistua. Suomessakin on valtava määrä ihmisiä, joita mikään tiedonvälitys ei tavoita, ja monissa muissa maissa vielä paljon enemmän. Eikä tiedon vastakohta ole tietämättömyys, vaan ennakkoluulot. En tiedä, voiko sitä edes ihmetellä. Suurin osa maailman ihmisistä kamppailee jokapäiväisestä leivästään arkisten huoltensa keskellä ja valtarakenteet ovat hyvin kaukaisia asioita. Kun oman elämän vaikeudet kasvavat suuriksi, keittää yli ja alkaa vaikka "arabikevät". Silloin uskotaan ketä tahansa "muutoksen" lupaajaa. Näin se aina menee. (Voi minua vanhaa skeptikkoa!)
Tänään on Ahvenanmaalla luvattu "uuden" politiikan alkavan. Joka puolella alkaa aina uusi. Joka on hyvin pian vanhaa... Oliko se Hermann Hesse, joka kirjoitti: oi ihana elämä, miten teet kylläiseksi ja väsyneeksi...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti