Olen vääräoppinen. Olen usein vääräoppinen. Eilen nähty Turun Anna Karenina ei ollut minulle "vuoden teatteriesitys", mutta monille on ollut. Toki se oli intensiivinen ja kaapit kaatuilivat ja ovet paukkuivat ja esineet lentelivät ja vesi virtasi (mutta merkityksettömämmin kuin Kristian Smedsillä) ja näyttelijät olivat tosi kovilla (Stefan Karlsson pyöri kärrynpyörää melkein koko ajan ja Krista Kosonen juoksi välillä ilkosillaan), mutta mitään vivahteikasta intohimodraamaa tämä ei ole! Yli nelituntinen näytelmä HUUDETAAN läpi ja tempo on niin nopea, ettei sanoista saa selvää. En voi olla arvailematta, mitä on vaikuttanut se, että ukrainalainen ohjaaja Andriy Zholdak ei osaa suomea. Kai silloin luottaa volyymiin, kun ei voi luottaa sanoihin. Vanha totuus on, että kuiskaus voi olla paljon tehokkaampi viesti kuin huuto. Tämä esitys vertautui mielessäni jotenkin oopperaan, lähestyi oopperan "kieltä", mutta ei tämäkään vertaus oikein toimi.
Kielestä puheen ollen... Tulipa luettua Ulkomaanlehtoriyhdistyksen 40-vuotisjuhlakirja Suomea pitkin palloa. Sitäkin voi kummastella, että suomea opetetaan "pitkin palloa" ja vielä enemmän sitä, että meitä lähtijöitä on ollut vaikka mihin. Ihan vapaaehtoisesti. Joku on asunut kirkon parvella Marinmaalla, kun muutakaan yösijaa ei ole järjestynyt, joku on kykkinyt reisilihakset pinkeinä moskovalaistoaleteissa, joku opetellut aitoromanialaisen selviytymisstrategian, että ei leivälle samaan aikaan sekä levitettä että juustoa, vaan jompaakumpaa ja ohuelti. Ja mukaan on pitänyt varata pienempiä farkkuja. Tulleissa on pengottu ja käännetty ja väännetty ja tehty ruumiintarkastukset ja opetusmateriaalia on hakattu rämillä kirjoituskoneilla hartiat kipeinä monen kalkkeripaperin kanssa. Asuntoloissa ja luentosaleissa on esimerkiksi Kiinassa kökötetty 10 asteen lämpötilassa hengitys höyryten.
Mitähän outoa, masokistista ihmislajia me lehtorit olemme, kun kaikkien artikkeleissa kuultaa silti ilo ja kaipaus! Että takaisinhan sinne kummallisiin paikkoihin on joskus päästävä... Toki lehtorit myöntävät auliisti senkin, että kaikissa vaikeuksissa helpotti tietoisuus siitä, että he pääsevät myös lähtemään pois toisin kuin paikalliset ihmiset, joista löytyi usein unohtumattomia ystäviä. Omat pohjoismaiset seikkailuni kalpenevat Romaniassa, Bulgariassa, Venäjällä, Kiinassa työskennelleiden lehtorien kokemusten rinnalla, mutta kyllä minäkin jossakin Åstorpin aseman puupenkillä vietetyn aamuyön jälkeen mietin, millä asialla oikein olen... Silloin oli vain juna juuttunut lumeen. Ei siinäkään paljon eksotiikkaa ollut, että Århusissa asuin "Kalamajassa". Annoin tämän nimen asunnolleni, koska alapuolen kalakaupasta tulivat aina vahvat aromit. Talossa oli silloin vielä yhteissuihku, jonne sai laskeutua kapean kapeita portaita (semmoisia että raskausmahani juuri ja juuri mahtui kääntymään kurveissa) toivoen, ettei olisi jonoa. Kalamajasta muutin turkkilaislähiöön, jonka betonimiljöö oli moderni mutta epäkodikas. Oslon pakistanilaislähiössä taisi suurimmaksi seikkailuksi jäädä vahva vesimassa pesutuvan lattialla. Hämmästyneen näköinen mies kahlasi pohkeita myöten vedessä ja kun kysyin, mistä kaikki tämä vesi on tullut, hän vastasi: Pakistanista! Hän oletti, että me kaksi maahanmuuttajaa alamme siinä turista, mistä olemme tulleet tämän virtaavan vesimassan keskelle... Minä, rationaalinen, tylsä pohjoismaalainen ryntäsin kuitenkin lukemaan seinille ripustettuja, monenkielisiä ohjeita, miten tulvaa voisi hallita.
Ei, vettä ei voi hallita eikä elämää eikä kieliäkään, mutta se jäi vähän nyppimään, että mainitussa juhlakirjassa on kielenhuolto jäänyt tekemättä. Ei saisi - suomen lehtorien kirjassa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti