Leena Krohnin vanhan hyvän lauseen mukaan elämään ei totu. Minä sanon, että konkkaamiseen ei totu. Olen aina ollut liikkuva eikä kohdalle ole osunut sellaisia sairauksiakaan, jotka olisivat pahemmin pysäyttäneet.
Ja sitten tulee mokoma kivi ja mokoma murtuma ja konkkaan jo kuudetta viikkoa ja koen elämän jotenkin "vajaaksi"! Testailen ajatuksiani: entä jos en liikkuisi kunnolla enää koskaan? Katselisin vain, miten tuuli kieputtaa vaahteroiden siemeniä, jotka pyörivät ilmassa hurjaa vauhtia kuin pienet propellit. Katselisin vähitellen riisuutuvia puiden oksia, pilviä, harakkaa vastapäisen talon katolla. Semmoinen on monen todellisuutta. Vähempikin on. Eilen oli Hesarissa koskettava juttu nuoresta miehestä, jonka silmät toimivat, ei mikään muu. Luulen, että olemme yleensä aika huonoja tajuamaan, että vammaisen ihmisen sisäinen todellisuus on silti yhtä iso ja yhtä tosi kuin muidenkin, voi olla isompikin. Nuori mies sanoi, että onni on sitä, että tyytyy siihen, mitä on.
Minä en voi kenkkajalkaisenakaan valittaa tapahtumattomuutta. Tiistaipäivä kului Ikääntyvien yliopiston valtakunnallisessa seminaarissa, jolla oli hyvä otsikko: Myytit murtuvat. Olen sen verran työskennellyt ikäihmisten parissa, että tiedän hyvin, miten siellä todella murretaan myyttejä. Ikäihmiset ovat ihan "tosia" ja pohtivia ja eläväisiä, vaikkeivät nuoret sitä aina usko.
Myytit murtuvat -seminaariin oli saatu paikalle jopa kiireinen Pekka Himanen. Hän on ilmiö, joka jakaa mielipiteitä, mutta minä kuuntelen hyvin mielelläni hänen hyvin epäsuomalaista positiivisuuspuhettaan. Ei hän käytä tätä sanaa, vaan korostaa, miten jokaisessa on piilossa monenlaista hyvää, joka ei pääse / ole päässyt esille. Tiedän, että ainakin meidät sota-ajan sukupolvet on opetettu vaatimattomuuteen ja näkymättömyyteen ja itsensä alentamiseen. Vaikea silloin on muitakaan kehua. Himanen luki ujostelematta kauniin viimeisen kirjeen, jonka oli saanut von Wrightiltä, ja on kyllä helppo kuvitella, että von Wright on hieman kohottanut kuuluisia kulmakarvojaan, kun parikymppinen nuorukainen tulee kynnykselle ja sanoo, että hänellä olisi uusia näkökulmia Russelliin ja Wittgensteiniin... Himanen ei ole koskaan pannut omaa kynttiläänsä vakan alle, mutta tuskin toistenkaan. Ei hän ujostele kertoa, että luki vuodessa maisteriksi ja teki toisena vuonna väitöskirjan. Siivoojaisoäitiään hän kunnioittaa elämää ymmärtäneenä mestarina, mutta mikä minun on, kun sittenkin olen hiukan allerginen näille sankaritarinoille... Köyhä, kahta työtä tehnyt isoäiti oli säästänyt ruokamenoissaan, jotta saattoi tarjota kerran viikossa lapsenlapsille kampaviinerit. Minun tekee mieleni sanoa, että Pekka, Pekka, näitä tarinoita on tämä maa pullollaan, mutta näillä tarinoilla leuhkivat vain kaltaisesi supertähdet.
Iltapäivällä esiintyivät "maakunnat" eli ikääntyvien yliopistotoiminnan edustajat eri puolilta Suomea. Mahtavan paljon mahtavan aktiivista väkeä, joka kaataa raja-aitoja. Hanna Ojala kävi sitten vielä läpi niitä jännitteitä, joita toimintaan kytkeytyy. Hänen saamansa haastatteluvastaukset ovat provosoivan kiinnostavia. Hannan paksu väitöskirja Opiskelemassa tavallaan ilmestyi lähes vuosi sitten, ja kirjoitin siitä pienen esittelyn Hiidenkiveen (surren sitä, miten pieneen tilaan arvostelut on nykyään pakko puristaa).
Tampereen kaupungin kunniaksi on sanottava, että se kutsui koko konkkaronkan iltatilaisuuteen Raatihuoneelle. Polkupyöräni kunniaksi sanon sen, että ehdin vielä samana iltana vetämään Pohjola-Nordenin lukupiiriä. Pidän paljon pienestä, kurittomasta piiristämme, jossa vapaat assosiaatiot virtaavat ja ottavat kaikua toisistaan. Niinkin vaikeasta ja syvältä rouhivasta kirjailijasta kuin Kjell Askildsenista otimme selkävoiton... Hän panee aavistelemaan hyvin tummia, hyvin syviä pohjavirtoja. Siinä se taito onkin. Ihastuin itse Oslossa parikymmentä vuotta sitten johonkin Askildsenin novelliin ja käänsin sen opiskelijoiden kanssa Parnassoon. Taisi olla Et stort øde landskap. Mieleeni jäi ajatus, ettei kukaan ole kuvannut sunnuntai-iltapäivän seisahtuneisuutta yhtä hyvin.
Keskiviikkona yksityisasiat veivät minut Helsinkiin ja kävelin jopa Luotsikatua, jossa olen ollut töissä 60-luvun alussa. Ei elämä kovin lyhyt ole, jos katsoo tästä vinkkelistä... Ei ollut enää Oka Kahvin kylttiä missään eikä kahvin tuoksua, ei Pauliginkaan. Okassa olin monissa tehtävissä, mutta parhaiten muistan sentraalisantran roolin, kun piti nopeasti vastata Oka-Kahvi-Oka-Kaffe, ja siitähän tuli ihan jotain ka-ka-ka. Puheluita yhdistettiin siihen aikaan keskuksesta ja tunnustan, että EN kuunnellut, vaikka varmaan olisin voinut...
Torstaina pinkaisin uudelleen Helsinkiin Ledarskap och kommunikation -seminaariin. Pääsin tämmöiseen Tanska-yhdistyksen edustajana ja on silkkaa luksusta kuunnella hyviä, persoonallisia esiintyjiä. Eniten antaisin ruusuja ruotsalaiselle seniorikonsultille Totte Cederlundille, joka jaksaa korostaa eräänlaista siviilirohkeutta. Avoimessa, turvallisessa yhteiskunnassa pitää mielipiteiden virrata. Våga ha åsikter! Var personlig! Tiedänhän minäkin, vanha konkari tämän, mutta tosiasia on sekin, että suomalaiset uskaltavat keskusteluissaan yleensä olla reippaammin eri mieltä kuin ruotsalaiset, ainakin tietyissä tilanteissa. Etnografit ovat osoittaneet, että ruotsalaisissa keskusteluissa pyritään viimeiseen asti välttämään konflikteja, suomalaisissa ei niinkään. (Yksityisissä "tutkimuksissani" olen kyllä havainnut, että meillä keskustelujen tyylipisteet laskevat nopeasti, kun ollaan eri mieltä.)
Eva Biaudet on myös hyvä ja monitietoinen esiintyjä, mutta aikapaine teki sen, että isoja tasa-arvokysymyksiä täytyi laukata läpi hirmuista vauhtia. Päivän väriläiskä oli urheiluvalmentaja, Suomessa asuva ruotsalais-norjalainen Magnar Dalen. Hän esitti teräviä havaintoja eri Pohjoismaiden eroista suhteessa urheiluun. Ajattelin, että samanlaisin silmin olemme näitä kansallisia eroja katselleet, vaikka minä en seuraa urheilua. Mutta täysin allekirjoitan suomalaisen mustuuden ja synkkyyden ja "ei tästä mitään voi tulla" -hengen, ja sitten, kun onnistutaan, menee täysin överiksi. (En tunne asiaa, mutta olen joskus mietiskellyt, onko muissa Pohjoismaissa yhtä paljon urheilun tähtikultin uhreja kuin meillä.)
Isoksi arvoitukseksi mieleeni jäi Nord Streamin edustus. Kovat on lobbarit asialla, yhä... Ihan kuin nyt olisi kaikkien aikojen ympäristöjärjestö kysymyksessä. Löysin kansiostanikin esitteen, jonka mukaan "Nord Stream toteuttaa kaikkien aikojen laajinta Itämeren kasviston ja eläimistön ympäristötutkimusta". Kaiken muun hyvän (?) lisäksi nyt raivataan ne loput miinatkin pois, joita varsinkin Suomen aluevesillä on paljon. Eli siis "pelkkää hyvää". Anteeksi, en niele!!!
Maailma on kaasuputkineen kaikkineen menossa niin totaalisen hulluun suuntaan, että miten tässä kyydissä voisi ollenkaan olla mukana, jos ei olisi joitakin semmoisia lyhtyjä kuin Tomas Tranströmer. Ihanaa, että hän sai Nobelin. (Vaikka minä taisin toivoa sitä vielä enemmän David Grossmanille, joka on pystynyt tekemään Lähi-idän hiidenkirnua käsitettävämmäksi. Kauhea se on ja syvä ja loputon.) Mutta Tranströmer! Hänen Madrigaali-runonsa oli työpaikallani seinässä vuosikaudet. Sen viimeiset sanat ovat "minun sanojani" juuri sillä tavalla kuin parhaat kirjailijat kirjoittavat meidät: "Minulla on loppututkinto unohduksen yliopistosta ja olen yhtä tyhjäkätinen kuin pyykkinarun paita."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti