TAIVASTA JA PILVIÄ

Tämä torstaipäivä kului Helsingissä ja osa siitä menii ihan samanlaiseen toimintaan (tai toimimattomuuteen) kuin yli 40 vuotta sitten. Muistan nuoruudestani syksyisen Helsingin kirkkaan taivaan ja uskomattomat pilvimuodostelmat. En tiedä, merikö niitä tekee, mutta meille sisämaan asukkaille ei semmoisia näkymiä ole suotu. Taivas hehkuu valoa ja pilvien muodot ja värit ovat satumaisia. Asiantuntevammat tietänevät, miksi ilmiö on niin voimakas juuri syksyisin.

Junamatkalla oli hyvä sulatella edellisillan kulttuuri- tai tietopläjäystä. Se oli tarjolla Tampereen kaupunginkirjastossa Metsossa. Naisten Pankki järjesti osallistujille pullakahvit 100-vuotiaan Naisjärjestöjen keskusliiton kunniaksi. Kuvanäyttelykin oli puhutteleva. Eva Biaudet ja Pekka Haavisto kertoilivat tietäväiseen ja "pehmeään" tapaansa tasa-arvo-ongelmista maailman kriisialueilla. Ajattelinkin, että kun tietää tarpeeksi, ei tarvitse meuhkata, ei sutkautella eikä korottaa ääntä. Ihan pelkkä tieto riittää. Mutta joka tietoa lisää, se tuskaa lisää. Maailma on vaikea paikka eikä lainkaan mustavalkoinen, vaikka moni ehkä toivoisi. Pahat eivät ole vain pahoja ja hyvät vain hyviä - ja turvaisia piilokoloja ei ole missään.

Menomatkan luettavaksi nappasin Hesarin lisäksi pienen paikallislehden Satakunnan Viikon, josta olen oppinut pitämään - tietysti - koska olen vääntänyt sinne porinmurteisia pakinoita noin 15 vuotta. Nyt lehti teki pikku jutun viimeisimmästä höpsötyksestäni (ilmiselvästä piilokolosta!) eli "navettamuseosta". Olen koonnut sinne esineitä, joiden historia on osa minua. Kuulen yhä korvissani, millaista ääntä kahvimylly pitää. Tiedän, miten suolasalkkarin kantta on nostettava, koska sarana on rikki. Tiedän, miltä Porin Valun silitysrauta tuntuu käteen. Ne ovat pienten kirjojenikin "esinesäestystä". Ne puhuvat minulle murretta ja ovat muistoista painavia. (Infoa kirjoista saa osoitteesta http://www.fennoscandicmedia.fi/ShopFi.html. Osasinkohan kirjoittaa koko litanian? Eivät tämmöiset merkkijonot ole minun maailmaani eikä jälkikasvukaan yrityksistään huolimatta onnistu minua tähän taluttamaan.)

Tällaiset pienet lehdet ovat palauttaneet mieleeni senkin, miten jotkut toimittajaopiskelijat kysyivät minulta, vanhalta opettajaltaan, onko heidänkin suostuttava kirjoittamaan kaiken maailman skandaalijuttuja, jotta tienaisivat leipänsä. Ajattelin jo silloin, ja sanoinkin, että ei tarvitse, jos ei hakeudu Murdochin imperiumiin töihin... Jari Tervo kyllä hiljattain väitti, että Seiskan kansi vaikuttaa enemmän kuin Suomen Kuvalehden pääkirjoitus, mutta ei se ihan näin mene! Meillä on paljon semmoista pienimuotoista, vähä-äänistä mediaa, joka kertoo ihmisten arjesta ja antaa eväitä ajatteluun. Seiskan kansi pysäyttää ajattelun.

Paluumatkan järkyttävä luettava oli Pasilan asemalta ottamani Matkaan-lehti - tai ei se, vaan sen väliin työnnetty, huonolle paperille huonolla kielellä tulostettu vihalappunen, hullu ja tietämätön. En referoi. Tuli kylmäävä olo. Joidenkin taivas on todella matalalla ja olo paha. Esimerkiksi lapsuuteni maailaismiljöössä oli tähän verrattuna suurta suvaitsevuutta, sellaista, että ihmiset otettiin yksilöinä. Jos katsottiin, että joku on erinomainen työmies, sai muuten olla miten kummallinen tahansa - ja puhua vaikka "väärää" murretta. Juttua ja naurun aihetta kyllä riitti, mutta en muista vihaa tai pelkoa tai halveksuntaa. Sitä on ollut, mutta kauempana takanapäin. Miksi, miksi taas...