Syksyn merkki se on, että "tapahtumat" ja muut performanssit vaihtuvat sisätilojen seminaareiksi. Mutta ähky meinasi tulla! Torstaina ja perjantaina oli Helsingissä tietokirja.fi -istunnot Tieteiden talossa ja ohjelma tosi kiinnostavaa. En voinut osallistua kuin torstaina, mutta olin ylen tyytyväinen antiin. Markku Jokisipilä, Jenni Kirves ja Matti Klinge pohdiskelivat tietokirjoja Suomen historian kipupisteiden kuvaajina - ja kävi aivan kuten odotin ja toivoin: tuommoinen kevyt sana kuin kipupiste ammuttiin alas. Historiassamme on paljon kipua, mutta ei se ilmene minään erityisinä pisteinä. Pidin Matti Klingen raikkaasta tuuletuksesta, kun pohdittiin, miksi Suomessa ilmestyy niin paljon sotakirjallisuutta. Kyllähän se tiedetään, että osittain se on myös viihdyttävää, ei vain valistavaa. Menneistä karmeuksista on mukava lukea nojatuolissa lukulampun alla...
Klinge murtaa mukavalla tavalla myös vakiintunutta termistöä. Olen hyödyntänyt ulkomaanlehtorina paljon hänen oppejaan, vaikka en ole koskaan opiskellut historiaa. Olen kuitenkin hänen perässään osannut korostaa, ettei Suomi ollut mikään alusmaa vaan itäinen osa valtakuntaa Ruotsin aikana (Klinge ei pidä edes termistä Ruotsin vallan aika). Autonomian aikana kuuluttiin integroituneena osana keisarikuntaan. Klingen mukaan meillä on taipumus vähän dualistiseen omakuvaan. Toisaalta ruikutetaan, että meitä on sorrettu - ja toisaalta: "Vi är så fina!" Luulenpa silti, ettei ole montakaan kansakuntaa, jolla ei olisi tätä taipumusta kaksoisnäköön. Keskustelussa sivuttiin myös sitä "kipupistettä", mikä vanhan rajan ylitys joillekin jatkosodan aikana oli. Tästä on viime aikoina puhuttu ja esitetty dokumentteja. Luultavaa on, että suurin osa sotilaista ei miettinyt paljonkaan koko asiaa. Olen lukenut aika paljon rivisotilaiden mentaliteetista ja siihen pätee se, mitä Veijo Meri joskus sanoi: Hyvä sotilas on sellainen, joka osaa sammuttaa aivonsa. Pohdiskeluja harjoitetaan jälkeenpäin. Tosi tilanteessa niitä voi harjoittaa vain komentava porras, jos sekään.
Olen yleensä kuunnellut mielelläni myös kirjoittavaa pappia Jaakko Heinimäkeä. Hän osaa viihdyttää yleisöänsä ja on mukavan kompleksiton teologiksi - tai siltä ainakin näyttää. Mutta hänen - kuten vaikka joskus Antti Eskolan - kohdalla alan joskus miettiä, voiko vaatimattomalla taustalla jopa diivailla. Monella minun sukupolveni suomalaisella on ylen vaatimaton tausta, niin minullakin. Heinimäki kertoi värikkäästi, miten kotona ei ollut kirjoja paitsi jokin seikkailusellainen ja miten kotiin tuli Hymy-lehti ja miten hänen varhainen lukutaitonsa paljastui, kun hän luki potalla ääneen Hymyä. Näinhän se on monen osalta mennyt, mutta vaatimattomalla taustalla voivat "leuhkia" vain ne, joiden osalta se on jäänyt huomattavan kauas taakse. Ihan väkisin juttuun tulee se sävy, että niin etevä ja pystyvä olin, että sieltä lähdin ja nyt olen tämmöinen... Ne, jotka elämä lannisti ja jotka lojuvat vaikka tässä lähikatuni penkeillä, eivät leuhki mistään.
Lauantaina oli työväenkirjallisuuden päivä Työväenmuseo Werstaalla. Se olikin oikein kutkuttavan antoisa päivä. Oli monta hyvää paneelia, mutta niistä olisi joutanut pois iankaikkinen vatkaaminen käsitteestä työväenkirjallisuus. Sitä on puitu niin kauan kuin minä olen ollut lukutaitoinen, ehkä kauemminkin. Aivan kuin ruotsinsuomalaiset eivät lopeta siirtolaiskirjallisuus-käsitteen pohtimista. Kannattaisi kirjoittaa enemmän ja paremmin ja vatkata vähemmän käsitteitä, sillä kuka niitä tarvitsee? Mihin? Kirjallisuus muuttuu aina rajusti ajan myötä ja nimikkeet vanhenevat siinä kuin vaatteet. Eniten jäi kutkuttamaan, mitä Lasse Lehtinen ja Hannu Rautkallio kertoivat Väinö Tannerista. Siitä, miten häneen on meillä "täytynyt" suhtautua. Kekkonenkin uhrasi ystävyyden, kun maan etu niin vaati. Dramaattiset, lakoniset päiväkirjat ovat löytyneet hiljattain Kaliforniasta, ja ne ilmestyvät edellä mainittujen herrojen kommentoimina kuukauden kuluttua. Odotan todella! Minunkin saamani historianopetuksen valossa Tanner jäi jotenkin varjomaiseksi hahmoksi, mutta hänen hartioillaan on ollut todella rankka vastuu silloin, kun Stalinin piti toimittaa Suomi itsenäisenä valtiona pois päiviltä.
Vanhan ystävän innostamana menin vielä tänään Kirjan aika -tapahtumaan Hämeenlinnaan. Nyt oli jo vuorossa päätöspaneeli ja mitäs, mielelläänhän sujuvaa esiintymistä kuunteli ja katseli, kun huumoriakin oli mukavasti höysteenä, mutta ikä alkaa tuntua tässä, että esimerkiksi puhe kirjoittamisen aiheista ja tekniikoista ei tuo enää mitään uutta. No kuinka voisikaan! Kirjoitustaito on vanhaa perua ja me kaksi vanhaa ystävystä olemme opettaneet kirjoittamista erinäisiä vuosikymmeniä. Tuula-Liina Varis esiintyi sekä Werstaalla että Hämeenlinnassa. Arvostan suuresti sitä konstailematonta tapaa, jolla hän kirjoittamiseen ja kirjailijuuteen (ah näitä nykysanoja) suhtautuu. Mistä johtunee, että vanhahkot naiset tuntuvat usein "sielullisesti tutuilta"............
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti