Ei ihminen ole järkiolento, vaikka semmoistakin erehtyy joskus luulemaan. Minua viisaammat sanovat, että lopulta esimerkiksi vaikeissa liikeneuvotteluissa tai poliittisissa kädenväännöissä kuvioon astuu tunne ja intuitio. Tietysti kaikkien päätösten väitetään perustuvan koviin faktoihin, mutta niin ei juuri koskaan ole.
Minä olin myös kypsytellyt päätöksen. Koonnut mieleeni monta järkisyytä, miksi kissani elämän olisi aika päättyä. Se on 11-vuotias (ei silti oikeastaan vanha kissaksi). Sillä on jokin syyhy, jonka takia se nuolee ja puree mahaansa kaiken aikaa, niin että maha on jo suurin piirtein karvaton ja ruvilla. Se oksentelee karvapalloja kaikkialle. Löydän klimppejä sohvalta, nojatuolista, patjaltani, valkoiselta matolta, tietokoneen näppikseltä ja niin edelleen. Kaikissa vaatteissani on aina kissankarvoja. Yksi pulma on se, että kissan erilaiset pedit vievät pienestä asunnosta ison tilan. Työpöydästä se on vallannut puolet. Kylppärin hiekkalaatikko haisee helposti...
No, nämä argumentit tunnustan heikoiksi. Kun eläimen ottaa, tietää ottaessaan, että siitä tulee siivoamista ja vaivaa. Yksi argumentti on myös se, että lähes 7-kiloisen kissan raahaaminen maalle - niihin kahteen paikkaan, joissa säännöllisesti käyn - julkisilla kulkuneuvoilla ruokakassien ja selkärepun lisäksi käy työstä. Olen kuin Rajamäen rykmentti noustessani linja-autoon tai junaan. Junassa kissan lippu maksaa melkein saman kuin emännänkin... - No juu, edelleen heikkoja argumentteja.
Poikani on kissalle hyvin allerginen. Hän pitää siitä paljon, mutta pärskiminen ja silmien kirvely alkaa heti, kun hän vierailee kotona. Yöpymäänkin hänen täytyy yleensä mennä muualle. Hankaluuksia, hankaluuksia.
Minä olen varsin liikkuva. Ulkomaanmatkoja ja Helsingin-matkoja tulee aika usein. Silloin on etsittävä kissalle hoitaja. Ja sillä on tylsää yksin. Onneksi samassa rapussa asuu entisiä, mukavia opiskelijoitani, jotka ovat aina olleet vapaaehtoisia. (Vai eivätkö he kehtaa sanoa vanhalle opettajalle, että voi peeveli, taasko...)
Niinpä mietin, että on tässä kylliksi perusteita kissan lähtöön. Muistelin äitiäkin, jonka oli pakko lähettää rakkaat lehmänsä osuusteurastamoon. Ei siinä kyynelehtiminen auttanut. No niin, tilasin eutanasian lääkäriltä tiistaiksi, 16.8., klo 12. Aamuyhdeksältä katselin kauniisti kippuralla nukkuvaa kissaa. Ajattelin, että kolmen tunnin päästä sinua ei ole... Tietysti aloin itkeä. Kymmeneltä silittelin sitä ja sanoin mielessäni, että kaksi tuntia elinaikaa... Nyt jo kissakin kastui kyynelistäni. Yhdeltätoista koetin työntää sille jotain herkkua ja tunsin itseni hirviöksi ja petturiksi. Puoli kahdeltatoista lähdettiin kotoa, kissa tutussa korissaan. Eläinlääkärin vastaanottohuoneessa katselin onnellista nuortaparia kolmen nuoren kissan kanssa. He olivat tulleet hakemaan rokotuksia. He näkivät päältäni, mikä oli minun asiani. Varttia vaille 12 kuului eläinlääkärin kutsu: "Kasper!" Nostin kissan tutkimuspöydälle, nuori lääkäri tutkaili ja tunnusteli, silitti kyynelistäni kastunutta kissaa ja selitti, miten kivuttomasti kaikki käy. Ja että uurnankin saan tilata itselleni, jos haluan.
No asia oli minulle aivan selvä. EI! EI! EI! Pyysin lääkitystä eli antibioottisalvaa kutinaongelmaan. Toinen lääke annettiin mahdollisten ulkoloisten karkotukseen. Saman tien kissan päähän pantiin tötterö, jotta se ei pääse nuolemaan itseään. Tulimme kotiin. Minä olin ehkä enemmän "kuolleista herännyt" kuin kissa ja 75 euroa köyhempi. Tuntui, että sitä oli sopimatonta edes ajatella. Tein soittokierroksen ystäville, joille olin jo ehtinyt sanoa, mitä kyseisenä päivänä tapahtuu. Illalla kälyltä tuli suuri kukkalähetys. Hänkin ehti jo elää mukana menetyksen ja sitten peruutuksen.
Tietysti nykyajan kaupunkilaisen suhde eläimiin on erilainen kuin entisajan maalaisten. Lemmikki on ystävä ja kumppani, mutta on tässä muutakin. Kun tulee vanhaksi, kaikkea elämää alkaa kunnioittaa entistä enemmän. Jokaisessa elämässä on jotakin ainutlaatuista. Tällä hetkellä rakas tötteröpääni nukkuu sängyllä eikä aavista, millaisen draaman olen käynyt läpi. Tai ehkä aavistaakin... Se katsoo minua kysyvän näköisenä syvänkultaisilla silmillään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti