Elämä opettaa hiljaa kävelemisen taidon kuulemma kaikille - ja erityisesti niille, jotka vierittävät kiviä varpailleen... Olen yhä jalkainvalidi, mutta en kovin pahasti. Silti on pitänyt karsia menoja. Onneksi pyöräily sujuu hyvin.
Eilen pyöräilin katsomaan Aki Kaurismäen Le Havren. Elokuvasta on puhuttu niin paljon, että odotukset olivat kovat. Silloin pettymyskin vaanii lähellä. Mutta tottakai Kaurismäki tarjoilee kauniita unia. Maailma ei ole sennäköinen kuin hän ja muut humanistit toivoisivat. Elokuvan maailma on puhdas, pelkistetty. On helppoa tykätä siitä, että komerossa roikkuu yksi puku, yksi leninki. Kaikki turha on riisuttu pois. Esineet ja ihmisten katseet puhuvat. Kontissa tulleiden pakolaisten silmät riittävät kertomaan kaiken. Poliisit ovat vähän kuin seikkailuelokuvista ja komisariuskin osoittautuu sisältä pehmoiseksi. Koomisen vanhan rokkitähden konsertti onnistuu ja tuo apuoperaatioon tarvittavaa rahaa. Samalla kaavalla onnistui ravintolan avaaminen Kauas pilvet karkaavat -elokuvassa. Näihin satuihin tekisi kovasti mieli uskoa. Jossakin määrin jopa täytyy.
Minua huvittaa myös Kaurismäen toistuva hymyily ihmiselon pikku kommervenkeille. Kun aviomies menee sairaalaan katsomaan vaimoaan ja vie neilikoita (tietysti, neilikoita kuin Venäjällä), vaimo motkottaa, että tuhlaat. Mies puolustautuu: ostin kaikkein halvimpia. Korjaus tulee sekunnissa: ei kun kalleimpia. Olisihan kovin noloa väittää tuovansa vaimolleen kaikkein halvimpia kukkia... Raha on merkillinen mittari ja on hyvin paljastavaa, miten siitä puhutaan ja miten sitä käsitellään. Le Havressa sitä pannaan peltilaatikkoon tai kirjekuoressa taskuun, mutta se ei ole välinettä kummempaa.
Siksikin Kaurismäen pesty, pelkistetty maailma tekee sielulle hyvää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti