Uudenvuoden aattoilta hämärtyy

Miten osuikin tämän päivän luettavaksi Hannu Mäkelän teos Kivi. On aika helppoa kuvitella, millaista oli sikolätissä tai mökkipahasen ullakolla näinä päivinä 138 vuotta sitten. Mäkelä kuvaa, miten Kiven mieli askaroi kiihkeästi kaikessa menneessä ja yhä myös tulevaisuuden haaveissa - seikka, joka tuntuu epäuskottavaltakin, kun tietää Kiven sairaushistorian. Mutta loistava "nahkoihin menijä" tuo Mäkelä on, niin kuin oli myös Eino Leinon ja L. Onervan tapauksissa.

Mutta onnistuuko kukaan imitoimaan Kiven kieltä? En ole varma. Kiven kieli on kokonainen maailma. Se on paljon muutakin kuin sanoja ja poljentoa. Merkillistä on, että saatan kokea sen paikoin itselleni läheisemmäksi kuin tämän päivän teknoslangin tai poliittiset tai tieteelliset murteet. Kiven kuoleman ja minun syntymäni välillä ehti kulua 72 vuotta plus muutama tunti, eikä maailma niinä vuosina kauheasti muuttunut. Mitä sitten tapahtui, sille minulla ei ole sanoja - ei ainakaan näin pienessä tilassa.

Hiljattain kävin metsässä (raiskatussa sellaisessa), jossa tiedän olleen Paimen-Hilman mökin. Toistelin nimeä kuin runoa: Paimen-Hilma. Kirjoitan isolla kirjaimella molemmat osat. Kun mökki oli lahonut, jäi omenapuu. Kun omenapuu oli lahonut, jäi siirtolohkare. On sen päällä ollut hyvä istua ja laulaa, kutsua lehmiä ja lampaita, punoa tuohesta vasut ja helmet, tehdä sormuskin armaan sormeen - mielikuvan kannettavaksi.

Siirtolohkare on nyt tarvittu sepeliksi.

Vanhakin nyt nuortuu

kuin lapsi leikkimään... Viestintämuoto tuntuu oudolta, vaikka olen kirjoittanut luultavasti kymmeniätuhansia kirjeitä elämäni aikana. Olen tiennyt, kuka on vastaanottaja, ja nyt tuntuu, että viestin sokkona.

Silti tekee mieli kokeilla. Haluan muistaa ja jakaa muistoja niin kauan kuin se on mahdollista. Joulu palautti mieleen ajan, jolloin öljylampuissa paloi valo. Jolloin lehmät saivat tavallista parempaa ruokaa, ja hevoselle kipaisin viemään ruisleipää - vähän enemmän kuin äiti olisi malttanut antaa. Saunan mustaan oveen kirjoitin liidulla "Tervetuloa joulusaunaan, toivoo tontut". Saunan kosteudessa teksti vähän valui ja suttaantui. Vai mahtoiko se johtua siitä, että liitu oli varmaan luvatta otettu koulun taululta?

Se taisi olla samaa aikaa, jolloin järjestäjänä ollessani piirsin välitunnilla tauluun lumisen metsän ja sinne jäniksen. Sitten jännitin, suuttuuko opettaja liidun haaskaamisesta. Ei suuttunut, vaan antoi kuvan olla. Tuntui hyvältä.

Ja nyt, tämän vuoden jouluaattona tuli tekstiveisti Moskovasta,toinen Jordaniasta, muita eri puolilta Suomea. Maailma tuntuu pienemmältä kuin lapsuuden kyläpahanen. Joulurauhan julistuskin kuulosti vähän erilaiselta kuin ennen. Lapsena se oli yksinomaan juhlallista ja liittyi erottamattomasti siihen, kun äiti keitti riisipuuroa. Nyt hiukan karvastelee kuunnella uhkauksia, joiden perään tulee kehotus viettää riemullista joulujuhlaa. Mutta Maamme-laulu kahdella kielellä tuntuu hyvältä. Porilaisten marssi nostaa ihon kananlihalle, koska muistan sanat. Onneksi niitä ei lauleta. En nyt haluaisi ajatella vainolaisen hurmetta. Ei sitä kyllä ajateltu tyttölyseossakaan, vaikka säkeistöt laulettiin alusta loppuun.

Kummallinen tunne: on kuin olisin elänyt monta elämää!