kuin lapsi leikkimään... Viestintämuoto tuntuu oudolta, vaikka olen kirjoittanut luultavasti kymmeniätuhansia kirjeitä elämäni aikana. Olen tiennyt, kuka on vastaanottaja, ja nyt tuntuu, että viestin sokkona.
Silti tekee mieli kokeilla. Haluan muistaa ja jakaa muistoja niin kauan kuin se on mahdollista. Joulu palautti mieleen ajan, jolloin öljylampuissa paloi valo. Jolloin lehmät saivat tavallista parempaa ruokaa, ja hevoselle kipaisin viemään ruisleipää - vähän enemmän kuin äiti olisi malttanut antaa. Saunan mustaan oveen kirjoitin liidulla "Tervetuloa joulusaunaan, toivoo tontut". Saunan kosteudessa teksti vähän valui ja suttaantui. Vai mahtoiko se johtua siitä, että liitu oli varmaan luvatta otettu koulun taululta?
Se taisi olla samaa aikaa, jolloin järjestäjänä ollessani piirsin välitunnilla tauluun lumisen metsän ja sinne jäniksen. Sitten jännitin, suuttuuko opettaja liidun haaskaamisesta. Ei suuttunut, vaan antoi kuvan olla. Tuntui hyvältä.
Ja nyt, tämän vuoden jouluaattona tuli tekstiveisti Moskovasta,toinen Jordaniasta, muita eri puolilta Suomea. Maailma tuntuu pienemmältä kuin lapsuuden kyläpahanen. Joulurauhan julistuskin kuulosti vähän erilaiselta kuin ennen. Lapsena se oli yksinomaan juhlallista ja liittyi erottamattomasti siihen, kun äiti keitti riisipuuroa. Nyt hiukan karvastelee kuunnella uhkauksia, joiden perään tulee kehotus viettää riemullista joulujuhlaa. Mutta Maamme-laulu kahdella kielellä tuntuu hyvältä. Porilaisten marssi nostaa ihon kananlihalle, koska muistan sanat. Onneksi niitä ei lauleta. En nyt haluaisi ajatella vainolaisen hurmetta. Ei sitä kyllä ajateltu tyttölyseossakaan, vaikka säkeistöt laulettiin alusta loppuun.
Kummallinen tunne: on kuin olisin elänyt monta elämää!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti