OLI ILO

Kalle Haataisen tapaan voisin kuitata kahdella sanalla kirjallisuuskokoontumisen Mummon Kammarissa. Oli todellinen ilo tavata kokeneita ja lukeneita ihmisiä ja puhua heidän kanssaan kielestä, murteista, koulusta, lapsuuden opeista. Mainiota porukkaa!

Tällaiset tapaamiset ja kokoontumiset ovat oikeastaan sielunhoitoa aikana, jolloin joka käänteessä puhutaan vain taloudesta. Kyllä humanistikin tietää, että talous luo monella tavalla raamit elämällemme, mutta on olemassa muitakin asioita. Jotenkin ne ovat viime aikoina jääneet ihan sivuun.

Odotan analyysejä tämän ajan hengestä, Zeitgeistista, joka on itselleni koko ajan oudompi. En voi olla ihmettelemättä, että hyväksi kehutun koulutuksen maassa kansanedustajille joudutaan tekemään ohjeistavia sanalistoja kartettavista sanoista. Voi herraisä! Ennen olisi tässä tilanteessa huudettu kansakouluja apuun! Siellä opetettiin haarukalla syöminen ja käsien pesu, jos kotona ei näitä asioita opittu. Asiallinen kielenkäyttö myös. Nyky-Suomi oirehtii niin oudosti, että olen tyytyväinen, etten ole enää tämän kulttuurin edustajana ulkomailla. Aikanaan (vuosina 1977-1995) se oli minulle mieluisaa työtä. En ole kulkenut pitkin maailmaa, mutta Ruotsin Luulajan ja Tanskan Esbjergin välillä olen ollut esitelmöitsijänä vaikka miten monessa paikassa, ja saanut aina kokea myönteistä kiinnostusta Suomea kohtaan. Tunsin olevani pienen, sisukkaan, kulttuuritahtoisen kansan edustaja. Kirjallisuus, design, musiikki, mentaliteetti - kaikki se kiinnosti yleisöä. Ainoat kiusaannuttavat kysymykset koskivat maahanmuuttajien vähäistä määrää ja suomalaista alkoholinkäyttöä. Vetosin sotakokemuksiin, evakkojen asuttamiseen, vaikenemisen ja yksinpärjäämisen eetokseen, joka on Suomessa vahva. Miehityksen kokeneet norjalaiset muistuttivat joskus, että jatkosodassa olitte kyllä "väärällä puolella", mutta moni tiesi myös Suomen tilanteen silloisen ongelmallisuuden.

Ja kyllähän joillakin tahoilla oli pantu merkille (ainakin Kööpenhaminassa ja Tukholmassa) nekin suomalaiset tulokkaat, jotka hakivat nimenomaan parempia sosiaalietuja. Heitä on ollut ajoittain runsaasti, mutta Suomessa heidät on kainosti unohdettu.

Mietin sitäkin, kuinka paljon kansanedustajan palkkaa ja statusta nauttivat ihmiset voivat oikein puhua läpiä päähänsä. Erään suusta kuulin eilen, että pian maaseudulla joka toinen vastaantulija on susi, karhu tai ilves. Sen maaseudun minäkin haluaisin nähdä! Ihan oikeasti! Maaseudun elävänä pitäminen on ongelma, mutta että tähän nyt vedetään taas sudetkin, joiden kantaa salakaadot ovat verottaneet raskaasti... Samainen edustaja puheli joskus jotakin koirien kanssa naimisiin menosta. Että siihen päädytään, jos sallivuus lisääntyy.

Tällaiset ilmiöt voisi jättää ihan omaan arvoonsa, ellei joutuisi näkemään sitä, että typeryys leviää kuin vedessä renkaat. Heiketen kyllä, mutta leviää kuitenkin ja hiljentää monia. Toisenlaisille keskustelijoille tulee tunne, ettei ole yhteistä kieltä, ei yhteistä tietopohjaa. Se on parlamentarismin ikuinen haaste. Kuten tiedetään, demokratia on perin huono järjestelmä, mutta tunnetuista ja kokeilluista paras...

PESTY MAAILMA

Elämä opettaa hiljaa kävelemisen taidon kuulemma kaikille - ja erityisesti niille, jotka vierittävät kiviä varpailleen... Olen yhä jalkainvalidi, mutta en kovin pahasti. Silti on pitänyt karsia menoja. Onneksi pyöräily sujuu hyvin.

Eilen pyöräilin katsomaan Aki Kaurismäen Le Havren. Elokuvasta on puhuttu niin paljon, että odotukset olivat kovat. Silloin pettymyskin vaanii lähellä. Mutta tottakai Kaurismäki tarjoilee kauniita unia. Maailma ei ole sennäköinen kuin hän ja muut humanistit toivoisivat. Elokuvan maailma on puhdas, pelkistetty. On helppoa tykätä siitä, että komerossa roikkuu yksi puku, yksi leninki. Kaikki turha on riisuttu pois. Esineet ja ihmisten katseet puhuvat. Kontissa tulleiden pakolaisten silmät riittävät kertomaan kaiken. Poliisit ovat vähän kuin seikkailuelokuvista ja komisariuskin osoittautuu sisältä pehmoiseksi. Koomisen vanhan rokkitähden konsertti onnistuu ja tuo apuoperaatioon tarvittavaa rahaa. Samalla kaavalla onnistui ravintolan avaaminen Kauas pilvet karkaavat -elokuvassa. Näihin satuihin tekisi kovasti mieli uskoa. Jossakin määrin jopa täytyy.

Minua huvittaa myös Kaurismäen toistuva hymyily ihmiselon pikku kommervenkeille. Kun aviomies menee sairaalaan katsomaan vaimoaan ja vie neilikoita (tietysti, neilikoita kuin Venäjällä), vaimo motkottaa, että tuhlaat. Mies puolustautuu: ostin kaikkein halvimpia. Korjaus tulee sekunnissa: ei kun kalleimpia. Olisihan kovin noloa väittää tuovansa vaimolleen kaikkein halvimpia kukkia... Raha on merkillinen mittari ja on hyvin paljastavaa, miten siitä puhutaan ja miten sitä käsitellään. Le Havressa sitä pannaan peltilaatikkoon tai kirjekuoressa taskuun, mutta se ei ole välinettä kummempaa.

Siksikin Kaurismäen pesty, pelkistetty maailma tekee sielulle hyvää. 

ESIMAKUA

Jaha. Tällaistako se sitten tulee olemaan - vanhuus nimittäin! En ole päässyt kolmeen päivään kulkemaan muuten kuin hiukan pyörällä, ja sekin on tapahtunut irvistellen. Sain idean suoristaa maalla olevaa sähkötolppaa ja kankesin ja lapioin soran ja kivenmurikat tolpan juurelta pois, jotta olisin voinut työntää pylvään suoraan. Kaikki onnistui siihen asti hyvin, kunnes iso, pyöreä murikka lähti vierimään ja vieri suoraan jalkapöytäni yli. Homma jäi silleen ja nyt istun kolmatta päivää sisällä, vaikka sää on ihana. Tylsää, mutta onneksi on paljon lukemista. Kjell Askildsenin matemaattisen tarkka kerronta viehättää minua ja edessäni on myös tanskalainen gradu Olavi Paavolaisesta. Se on mieluisaa luettavaa ja arvioitavaa, varsinkin, kun näkee, että kirjoittaja on osannut lukea myös sitä, mitä ei ole kirjoitettu. Se on tärkeä taito.

Kun konkkasin kauppaan ja edelläni asioi vanha rouva, joka halusi puhua, puhua, puhua kassanhoitajan kanssa, olin aivan kärsivällinen ja myötätuntoinen. Ajattelin, että nyt olen siinä koulussa, jossa opitaan unohtamaan kiire. Mutta peeveli, kun tekisi mieli puolukkametsään...