Olen maailman laiskoin blogisti ja vielä laiskemmaksi taidan tulla. Mutta kiitos, te kaikki kiltit, jotka reagoitte näihin sähköpostitse. Vastaan siellä aina, kun kerkiän, ja kerkiänhän minä.
Mutta elokuvistakin lupasin vähän kirjoittaa. Nyt olen nähnyt vain kaksi. Toimittaja Mika Koskisen tekemä Punaisen metsän hotelli käy ihan hengen päälle. Koskinen osaa kiinaa ja on asunut jo 15 vuotta Pekingissä, joten hän on päässyt jossain määrin systeemeihin sisälle. Hänen piti tehdä filmiä kiinalaisista vihertalkoista ja puiden istutuksesta, jota todella tapahtuu, ihan oikeasti, mutta pääasiaksi nousee Stora Enson rikolliselta vaikuttavan toiminnan tutkailu. Tutkiminen koetetaan kaikin keinoin estää, mutta Koskinen saa käsiinsä muutaman avaintodistajan ja kuvaa mielettömiä eukalyptusplantaaseja, joilla ei sitten mitään muita lajeja voi elääkään. Vaikenemisen, valehtelun ja väkivallan muuri on jykevä, miltei läpipääsemätön, mutta jälleen voi kiittää lähikuvauksen mahtia. Ihmisten kasvot paljastavat aika paljon. Mutta tekisi mieli sanoa, etten suosittele elokuvaa heikkohermoisille... Niin raskaista ympäristörikoksista on kysymys.
Toinen suomalaiselokuva olikin sitten litteämpää sorttia. En pitänyt Taru Mäkelän Varastosta. Elokuvan Varasto vaikutti eräänlaiselta avohoitopaikalta ja petkutusten pesältä. Ihmiset ovat tyyppejä, eivät ihmisiä - ja aika epämiellyttäviä tyyppejä sitä paitsi. Näköalattomuutta ja varsinkin naispäähenkilön pöljyyttä alleviivattiin kömpelösti. Elokuvan pelastivat muutamat yhteiskunnalliset neulanpistot, jotka kohdistuivat esimerkiksi kurjuuden periytymisen todennäköisyyteen. Mutta minä muistelin kaihoisasti sitä fiksua varastoväkeä, jonka kanssa olin tekemisissä joskus nuorena, kun olin varastokirjanpitäjänä. Se oli aivan toinen maailma.
"Saarnamatkojakin" on tullut tehdyksi. Kävin taas puhumassa eräässä vanhusten hoitopaikassa sota-ajan kirjeistä ja muistakin muistoista. Se on tunneherkkää aluetta. Moni halusi muistella ja huokaili sitä iloa, että niinkin kauheasta asiasta selvittiin (ne jotka selvisivät; Suomi maana selvisi), mutta jollekulle nousivat liian kipeät muistot pintaan. Hän ei halunnut muistella sota-aikaa ollenkaan. Ymmärsin, vaikka tunnettu tosiasia taitaa olla se, että muistelulla on terapeuttinen vaikutus. Riippuu tietysti siitä, miten muistellaan.
Mummiksella eli Mummon kammarissa vaikeana aiheenani oli analysoida David Grossmanin teosta Sinne missä maa päättyy - ja koko Lähi-idän kamalaa sykkyrää saman tien. Olen puhunut kirjasta jo tarpeeksi ja nyt sanon vain sen, että ihmettelen tätä sensitiivistä, viisasta ikäihmisyleisöä. Nämä ihmiset ovat avoimia ja pohtivaisia ja ennakkoluulottomia - vaikka joskus vanhoista ihmisistä ajatellaan ihan toisin.
Seuraavana päivänä ryntäsin Poriin murrematamin hahmossa. Joskus vierastan tuota sivupersoonaani, joka on tullut kylkeeni vähän kuin vahingossa, mutta kun Satakunnan Museossa oli sali täynnä väkeä ja tunnelma lämmin ja välitön, tuntui oikein mukavalta. Sanoinkin, että murre kuuluu oikeastaan vain puheeseen ja kukoistaa lähipiirin kesken, mutta tämäntapainen kokoontuminen voi olla kuin laajennettu perhepiiri. Ehkä tämmöisessä voi vähän kuin salaa harrastaa murretta, joka monessa muussa yhteydessä tuntuu keinotekoiselta ja on monenlaisten kielenparsien sillisalaattia.
Itse olen kielen monissa koukuissa ja keinuissa keikkunut koko ikäni. Siksi kai tuli kirjoitetuksi Aikalaiseenkin esittely Ulkomaanlehtoriyhdistyksen nelikymmenvuotisjulkaisusta ja samaan kyytiin uppsalalaisesta väitöskirjasta, jossa on tutkittu unkarilaistaustaisten maahanmuuttajien kielen säilymistä Suomessa ja Ruotsissa. Tämäntapaisissa tutkimuksissa iskee aina silmille Suomen ja Ruotsin huomattava mentaalinen erilaisuus, vaikka toisaalta nämä kaksi maata ovat niin samanlaisia, että tuskin mitkään muut naapurukset ovat yhtä samanlaisia. Suomessa on paljon vähemmän unkarilaisia, mutta oli kiintoisaa nähdä johtopäätös, että suomenunkarilaiset voivat ehkä sittenkin säilyttää kielensä paremmin kuin ruotsinunkarilaiset. Se jää nähtäväksi.
Mutta tämän päivän Hesari kertoo ilmiöstä, josta olen kuullut paljon jo muualtakin. Hesari on haastatellut ulkosuomalaisia, joista ylen moni on pannut asuinmaassaan merkille Suomen kärsimän eräänlaisen imagotappion. Ovat siihen muutkin seikat vaikuttaneet, mutta viimekeväiset eduskuntavaalit aivan erityisesti. Aikakauslehdistä Hiidenkivi taisi olla ensimmäisiä, joka osasi surra kulttuurivaihtoon ja muuhunkin vuorovaikutukseen tulevaa lommoa. Yksi tappio on sekin, että monikaan ulkosuomalainen ei halua näin ummehtuneeseen maahan enää palata.
Itsekin ajattelen, etten haluaisi tällä hetkellä olla suomalaisen kulttuurin edusnainen maailmalla. Nyt ihmettelen, miten mukavaa se oli 1970-luvulla, vaikka olimme suomettuneita ja rähmällään ja mitä kaikkea meistä sanottiinkin. Mutta asenteet Suomea kohtaan olivat ainakin Pohjoismaissa hyvin positiivisia. Nyt tajuan sen niin, että sodista oli kulunut vasta reilut kolmekymmentä vuotta. Pohjoismaissa nopea toipumisemme herätti ihailua ja kiinnostusta. Nyt Suomi herättää monella taholla ihmetystä. Mikä teihin on mennyt, kyseli uppsalalainen tuttavankin hiljattain. Olemme taas "outo Pohjolan kansa". Semmoisena meidät on kyllä joskus ennenkin tunnettu, vaikka muitakin näkemyksiä on ollut.
PS. Tuli tässä nyt taas opetelluksi entisen kotikaupunkini Uppsalan kirjoitusasua. Vuosikymmenet olin tottunut siihen, että suomeksi kirjoitetaan Upsala ja ruotsiksi Uppsala, mutta uusi suositus on tämä, että kirjoitusasu on sama kummassakin kielessä. Kyllä tähän tottuu. Vanha, kunnianarvoisa lehti on Upsala Nya Tidning. Se muuten otti aina mielellään juttuja suomalaisesta kulttuurista.
sunnuntai 29. tammikuuta 2012
lauantai 14. tammikuuta 2012
HENGENPITIMIÄ
Nyt vähän enemmän kuria kehiin! Eli koetanpas pysyttäytyä enemmän kirjoissa ja muussa kulttuurissa ja vähentää muuta löpinää - vaikka heti kärkeen tekee mieli sanoa, että nyt on tullut luetuksi juuri jonkin romuskan ansiosta! Muuan ystävätär käyttää tällaista sanaa flunssasta ja muusta vastaavasta, mitä ihmisen riesaksi tulee. Olen potenut jotakin jouluaatosta saakka, mutta enpä pysynyt silti avannostakaan poissa. Nyt loppiaisuinti on toistaiseksi viimeinen, mutta eiköhän tässä elämä palaudu normaaliksi ja Näsijärvi kutsuu ennen pitkää.
Kirjoista. Joulupukki hemmotteli Rosalla ja siitä kirjoitin jo. Syntymäpäiväpukki toi Coetzeen Kesän. Voi että! Palaa mieleen, miten muuan vanha kustannustoimittaja sanoi: kun saa eteensä oikein hyvän tekstin tulee paitsi iloiseksi myös kateelliseksi! Miten joku osaakin noin... Coetzee on tunnettu ja tunnustettu guru (Nobelinkin saanut) ja kykenee siihen mihin harva: vetäisee todellisuuteen (ja itseensä) viiltoja semmoisiin kohtiin, ettei sitä yleensä tehdä. Kirja on varsin omakohtainen, mutta jo perusidea on loistava ja iskee silmää lukijalle: sinä luet, miten luet ja uskot mitä tahdot... Teoksen mukaan kuuluisa nobelisti ja elämässään monella lailla onnahdellut John Coetzee on kuollut ja nyt ovat tutkijat ja elämäkerturit hänet tunteneiden kimpussa! Haastatteluja tehdään ja sitten niistä puretaan tekstiä! Lukijalle jää se käsitys, että Coetzee todella viipaloi itsensä ja elämänsä nahkoineen karvoineen lukijan eteen. Haastattelijat ja haastatellut voivat olla fiktiivisiä tai sitten eivät - mutta sillä ei ole penninkään väliä. Teos osoittaa älyllisen ihmisen taakan, kun maailma ympärillä on mikä on. Yrittihän pasifisti Coetzee elää Jenkeissäkin, kunnes tulivat Vietnam-ongelmat. Etelä-Afrikassa valkoisen miehen taakka painaa koko ajan ja joka käänteessä, vaikka hän ei ikinä missään teoksessaan ole afrikkalaisistakaan piirtänyt kuvaa minään jaloina villeinä. Väkivalta on läsnä joka hetki. Ja minuun teki jo kansi voimakkaan vaikutuksen: nuori laiha mies tiellä, paita auki, (kukas muu kuin C itse) paljas rinta valmiina ottamaan vastaan kaikki nuolet, jotka elämä siihen ampuu - ja kyllä se ampuu! Takana luikertelee tie ja levittäytyy eroosion kalvama maisema.
Olen itse viikon ajan ihmetellyt sitä joskus, surrut. Katsellut esimerkiksi Kapkaupungin loputtomia hökkelikyliä ja Kultamuseon kuvia siitä, miten valtaisaa Afrikan rikkauksien riisto on ollut. Väestöstä tehtiin ilmaista orjatyövoimaa. Maa otettiin viiniplantaaseiksi. Ihmisten väliin rakennettiin valtavat muurit, fyysiset ja henkiset. Mustat, värilliset, buurit, afrikaanerit - kaikilla leima otsassa jo syntymästästä saakka ja se leima oli kohtalo. Ei ihme, että Coetzee on asunut Australiassa jo toista vuosikymmentä.
Ihan toisenlainen on Satu Taskisen Täydellinen paisti, nuoren naisen hilpeä kokemuskirja, kun hän kertoo, miten päähenkilö koettaa laittaa juhlapaistia kylään tulevalle anopille ja kälylle ja kälyn tyttärelle. Itse asiassa hän on vasta syynissä eikä vielä ihan oikea miniä, mutta hän asuu Itävaltalaisen kanssa, Franzin, josta hän käyttää hellittelevää mutta samalla tietysti leimaavaa Itävaltalainen-sanaa. Paisti kasvaa kovasti itseään isommaksi asiaksi, koska täydellistä on niin vaikea tehdä - varsinkin kovan suorituspaineen alla. Päivällisistä tulee lievästi sanottuna värikkäät. Teoksen humoristinen ote kantaa aika hyvin sinänsä "pienen" teeman ympärillä ja on herkullista luettavaa ainakin niille, joilla on kokemusta ulkomaiden oloihin sopeutumisesta. Olisin tätä silti vähän lyhentänyt!
En kerkiä nyt kirjoittaa kaikista lukemistani kirjoista, mutta yksi suuria iloja oli alennusmyynnistä löytynyt Bengt Jangfeldtin Anteckningar om Joseph Brodsky. Språket är Gud. Brodsky on kauan kuulunut "kotijumaliini" ja tämä teos valottaa Brodskya ihmisenä, varsinkin maastakarkotuksen jälkeen. Häntä alettiin ahdistella 1970-luvun alussa ja tuomittiin irtolaisuudesta (mitäs muuta runoilu ja runojen kääntäminen olisi voinut olla) ja kun ahdistelu koveni, Anna Ahmatova tokaisi kuin ennustajaeukko: jaha, pojalle luodaan elämäkertaa! Ahmatova tämän tiesi ja vaistosi jos kuka. Hän oli menettänyt hirvittävällä tavalla kaikki läheisensä ja kökötteli erakkona Karjalan kannaksella. Brodskyn karkotus tapahtui 1972 eikä hän sen jälkeen saanut tavata vanhempiaan. Näiden matkustuspyynnöt torjuttiin aina, vaikka kamppailu oli sitkeää ja maailman kulttuurieliittikin yritti painostaa Neuvostoliittoa. Ei mitään tulosta. Brodsky kuoli sydänkohtaukseen 1996 ja haudattiin rakastamaansa Venetsiaan. Siellä, kuten Tukholmassa ja Helsingissäkin, hän katseli rantoja, siltoja, vanhoja rakennuksia, suri Leningradiaan, jossa ei voinut 70-luvun alun jälkeen käydä. Kirjassa on makaaberi kuva jättiläiskranssista, jonka Boris Jeltsin lähetti hautajaisiin - ja jonka fiksut ihmiset sitten kuskasivat läheiselle Ezra Poundin haudalle. Totisesti, sen vanhan "fasistin" haudalle se paremmin sopi! Mutta Nobel-palkittu olisi jo kovasti kelvannut Neuvostoliitolle. Onkohan taivaitten laidalla sittenkin jokin oikeuspuntari, vaikka esimerkiksi Pentti Haanpää sanoi, ettei ole...
Minulla on ollut tilaisuus kuunnella kerran Brodskyä Uppsalassa ja hänellä oli todella maaginen kyky ottaa yleisönsä - venäjäksikin, jota kieltä yleisöstä harva osasi. Pehmeä, monotoninen ääni resitoi runoja, enkä varmaan ollut ainoa, jolle tuli tunne, että ymmärrämme jotakin, vaikka sanoja emme ymmärräkään.
Nobel-palkitut pitävät aina puheensa Tukholman Pörssitalolla ja voi että, kuinka minä taputtelin ja pyyhkielin katederin laitoja, vähältä piti, etten suudellut :), kun sain kerran saarnata samasta pöntöstä Ruotsin Akatemian sarjassa Det sköna i skönlitteraturen. Suomen kirjallisuuden asialla tietysti olin, mutta luulenpa vain, että uutta suomalaista nobelistia ei ole näköpiirissä. Ei pitkään aikaan. Voiko olla koskaan, kun kielialue on niin pieni ja hyvät kääntäjät yhä harvemmassa.
Sananen muista hengenpitimistä, sillä sitähän kulttuuri pääasiassa on! Loppiaisena Juha Uusitalo lauloi sydämeenkäyvästi Tampere-talossa. En ole koskaan oikein kallistanut korvaani semmoisille Niin kauan minä tramppaan, mutta kun jyhkeä baritoni jylisee tämmöistä pohjalaista uhoa, se tuntuu! Ainoa teatterikokemus joulun tuntumassa olikin sitten Frenckellin Hiiriä ja ihmisiä. Konstailematonta prusteatteria Tommi Auvisen ohjauksessa. Puhki tuttu tarina, mutta hyvä muistutus tässäkin ajassa, millaista elämä voi olla, jos mitään sosiaalista turvaverkkoa ei ole. Ei kaikkien vajaavaltaisten huolenpitäjäksi osu niin hyvää ihmistä kuin George kaikkine kiukutteluineen ja kiroiluineen lopulta on. Hänen lopputekonsa on eutanasia, ja ajattelen, että Steinbeck on viisaasti jättänyt pohtimatta, mitä ampumisesta seuraa - sillä seuraahan siitä, mutta se on sitten jo toinen juttu. George piti Lennietä hengissä paitsi aineellisesti myös unelmilla, voisi sanoa kulttuurilla! Että sitten kun meillä on pikkuinen talo ja saat hoitaa kaneja... Unelmista ihmiset elävät.
Kirjoista. Joulupukki hemmotteli Rosalla ja siitä kirjoitin jo. Syntymäpäiväpukki toi Coetzeen Kesän. Voi että! Palaa mieleen, miten muuan vanha kustannustoimittaja sanoi: kun saa eteensä oikein hyvän tekstin tulee paitsi iloiseksi myös kateelliseksi! Miten joku osaakin noin... Coetzee on tunnettu ja tunnustettu guru (Nobelinkin saanut) ja kykenee siihen mihin harva: vetäisee todellisuuteen (ja itseensä) viiltoja semmoisiin kohtiin, ettei sitä yleensä tehdä. Kirja on varsin omakohtainen, mutta jo perusidea on loistava ja iskee silmää lukijalle: sinä luet, miten luet ja uskot mitä tahdot... Teoksen mukaan kuuluisa nobelisti ja elämässään monella lailla onnahdellut John Coetzee on kuollut ja nyt ovat tutkijat ja elämäkerturit hänet tunteneiden kimpussa! Haastatteluja tehdään ja sitten niistä puretaan tekstiä! Lukijalle jää se käsitys, että Coetzee todella viipaloi itsensä ja elämänsä nahkoineen karvoineen lukijan eteen. Haastattelijat ja haastatellut voivat olla fiktiivisiä tai sitten eivät - mutta sillä ei ole penninkään väliä. Teos osoittaa älyllisen ihmisen taakan, kun maailma ympärillä on mikä on. Yrittihän pasifisti Coetzee elää Jenkeissäkin, kunnes tulivat Vietnam-ongelmat. Etelä-Afrikassa valkoisen miehen taakka painaa koko ajan ja joka käänteessä, vaikka hän ei ikinä missään teoksessaan ole afrikkalaisistakaan piirtänyt kuvaa minään jaloina villeinä. Väkivalta on läsnä joka hetki. Ja minuun teki jo kansi voimakkaan vaikutuksen: nuori laiha mies tiellä, paita auki, (kukas muu kuin C itse) paljas rinta valmiina ottamaan vastaan kaikki nuolet, jotka elämä siihen ampuu - ja kyllä se ampuu! Takana luikertelee tie ja levittäytyy eroosion kalvama maisema.
Olen itse viikon ajan ihmetellyt sitä joskus, surrut. Katsellut esimerkiksi Kapkaupungin loputtomia hökkelikyliä ja Kultamuseon kuvia siitä, miten valtaisaa Afrikan rikkauksien riisto on ollut. Väestöstä tehtiin ilmaista orjatyövoimaa. Maa otettiin viiniplantaaseiksi. Ihmisten väliin rakennettiin valtavat muurit, fyysiset ja henkiset. Mustat, värilliset, buurit, afrikaanerit - kaikilla leima otsassa jo syntymästästä saakka ja se leima oli kohtalo. Ei ihme, että Coetzee on asunut Australiassa jo toista vuosikymmentä.
Ihan toisenlainen on Satu Taskisen Täydellinen paisti, nuoren naisen hilpeä kokemuskirja, kun hän kertoo, miten päähenkilö koettaa laittaa juhlapaistia kylään tulevalle anopille ja kälylle ja kälyn tyttärelle. Itse asiassa hän on vasta syynissä eikä vielä ihan oikea miniä, mutta hän asuu Itävaltalaisen kanssa, Franzin, josta hän käyttää hellittelevää mutta samalla tietysti leimaavaa Itävaltalainen-sanaa. Paisti kasvaa kovasti itseään isommaksi asiaksi, koska täydellistä on niin vaikea tehdä - varsinkin kovan suorituspaineen alla. Päivällisistä tulee lievästi sanottuna värikkäät. Teoksen humoristinen ote kantaa aika hyvin sinänsä "pienen" teeman ympärillä ja on herkullista luettavaa ainakin niille, joilla on kokemusta ulkomaiden oloihin sopeutumisesta. Olisin tätä silti vähän lyhentänyt!
En kerkiä nyt kirjoittaa kaikista lukemistani kirjoista, mutta yksi suuria iloja oli alennusmyynnistä löytynyt Bengt Jangfeldtin Anteckningar om Joseph Brodsky. Språket är Gud. Brodsky on kauan kuulunut "kotijumaliini" ja tämä teos valottaa Brodskya ihmisenä, varsinkin maastakarkotuksen jälkeen. Häntä alettiin ahdistella 1970-luvun alussa ja tuomittiin irtolaisuudesta (mitäs muuta runoilu ja runojen kääntäminen olisi voinut olla) ja kun ahdistelu koveni, Anna Ahmatova tokaisi kuin ennustajaeukko: jaha, pojalle luodaan elämäkertaa! Ahmatova tämän tiesi ja vaistosi jos kuka. Hän oli menettänyt hirvittävällä tavalla kaikki läheisensä ja kökötteli erakkona Karjalan kannaksella. Brodskyn karkotus tapahtui 1972 eikä hän sen jälkeen saanut tavata vanhempiaan. Näiden matkustuspyynnöt torjuttiin aina, vaikka kamppailu oli sitkeää ja maailman kulttuurieliittikin yritti painostaa Neuvostoliittoa. Ei mitään tulosta. Brodsky kuoli sydänkohtaukseen 1996 ja haudattiin rakastamaansa Venetsiaan. Siellä, kuten Tukholmassa ja Helsingissäkin, hän katseli rantoja, siltoja, vanhoja rakennuksia, suri Leningradiaan, jossa ei voinut 70-luvun alun jälkeen käydä. Kirjassa on makaaberi kuva jättiläiskranssista, jonka Boris Jeltsin lähetti hautajaisiin - ja jonka fiksut ihmiset sitten kuskasivat läheiselle Ezra Poundin haudalle. Totisesti, sen vanhan "fasistin" haudalle se paremmin sopi! Mutta Nobel-palkittu olisi jo kovasti kelvannut Neuvostoliitolle. Onkohan taivaitten laidalla sittenkin jokin oikeuspuntari, vaikka esimerkiksi Pentti Haanpää sanoi, ettei ole...
Minulla on ollut tilaisuus kuunnella kerran Brodskyä Uppsalassa ja hänellä oli todella maaginen kyky ottaa yleisönsä - venäjäksikin, jota kieltä yleisöstä harva osasi. Pehmeä, monotoninen ääni resitoi runoja, enkä varmaan ollut ainoa, jolle tuli tunne, että ymmärrämme jotakin, vaikka sanoja emme ymmärräkään.
Nobel-palkitut pitävät aina puheensa Tukholman Pörssitalolla ja voi että, kuinka minä taputtelin ja pyyhkielin katederin laitoja, vähältä piti, etten suudellut :), kun sain kerran saarnata samasta pöntöstä Ruotsin Akatemian sarjassa Det sköna i skönlitteraturen. Suomen kirjallisuuden asialla tietysti olin, mutta luulenpa vain, että uutta suomalaista nobelistia ei ole näköpiirissä. Ei pitkään aikaan. Voiko olla koskaan, kun kielialue on niin pieni ja hyvät kääntäjät yhä harvemmassa.
Sananen muista hengenpitimistä, sillä sitähän kulttuuri pääasiassa on! Loppiaisena Juha Uusitalo lauloi sydämeenkäyvästi Tampere-talossa. En ole koskaan oikein kallistanut korvaani semmoisille Niin kauan minä tramppaan, mutta kun jyhkeä baritoni jylisee tämmöistä pohjalaista uhoa, se tuntuu! Ainoa teatterikokemus joulun tuntumassa olikin sitten Frenckellin Hiiriä ja ihmisiä. Konstailematonta prusteatteria Tommi Auvisen ohjauksessa. Puhki tuttu tarina, mutta hyvä muistutus tässäkin ajassa, millaista elämä voi olla, jos mitään sosiaalista turvaverkkoa ei ole. Ei kaikkien vajaavaltaisten huolenpitäjäksi osu niin hyvää ihmistä kuin George kaikkine kiukutteluineen ja kiroiluineen lopulta on. Hänen lopputekonsa on eutanasia, ja ajattelen, että Steinbeck on viisaasti jättänyt pohtimatta, mitä ampumisesta seuraa - sillä seuraahan siitä, mutta se on sitten jo toinen juttu. George piti Lennietä hengissä paitsi aineellisesti myös unelmilla, voisi sanoa kulttuurilla! Että sitten kun meillä on pikkuinen talo ja saat hoitaa kaneja... Unelmista ihmiset elävät.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)