Olen maailman laiskoin blogisti ja vielä laiskemmaksi taidan tulla. Mutta kiitos, te kaikki kiltit, jotka reagoitte näihin sähköpostitse. Vastaan siellä aina, kun kerkiän, ja kerkiänhän minä.
Mutta elokuvistakin lupasin vähän kirjoittaa. Nyt olen nähnyt vain kaksi. Toimittaja Mika Koskisen tekemä Punaisen metsän hotelli käy ihan hengen päälle. Koskinen osaa kiinaa ja on asunut jo 15 vuotta Pekingissä, joten hän on päässyt jossain määrin systeemeihin sisälle. Hänen piti tehdä filmiä kiinalaisista vihertalkoista ja puiden istutuksesta, jota todella tapahtuu, ihan oikeasti, mutta pääasiaksi nousee Stora Enson rikolliselta vaikuttavan toiminnan tutkailu. Tutkiminen koetetaan kaikin keinoin estää, mutta Koskinen saa käsiinsä muutaman avaintodistajan ja kuvaa mielettömiä eukalyptusplantaaseja, joilla ei sitten mitään muita lajeja voi elääkään. Vaikenemisen, valehtelun ja väkivallan muuri on jykevä, miltei läpipääsemätön, mutta jälleen voi kiittää lähikuvauksen mahtia. Ihmisten kasvot paljastavat aika paljon. Mutta tekisi mieli sanoa, etten suosittele elokuvaa heikkohermoisille... Niin raskaista ympäristörikoksista on kysymys.
Toinen suomalaiselokuva olikin sitten litteämpää sorttia. En pitänyt Taru Mäkelän Varastosta. Elokuvan Varasto vaikutti eräänlaiselta avohoitopaikalta ja petkutusten pesältä. Ihmiset ovat tyyppejä, eivät ihmisiä - ja aika epämiellyttäviä tyyppejä sitä paitsi. Näköalattomuutta ja varsinkin naispäähenkilön pöljyyttä alleviivattiin kömpelösti. Elokuvan pelastivat muutamat yhteiskunnalliset neulanpistot, jotka kohdistuivat esimerkiksi kurjuuden periytymisen todennäköisyyteen. Mutta minä muistelin kaihoisasti sitä fiksua varastoväkeä, jonka kanssa olin tekemisissä joskus nuorena, kun olin varastokirjanpitäjänä. Se oli aivan toinen maailma.
"Saarnamatkojakin" on tullut tehdyksi. Kävin taas puhumassa eräässä vanhusten hoitopaikassa sota-ajan kirjeistä ja muistakin muistoista. Se on tunneherkkää aluetta. Moni halusi muistella ja huokaili sitä iloa, että niinkin kauheasta asiasta selvittiin (ne jotka selvisivät; Suomi maana selvisi), mutta jollekulle nousivat liian kipeät muistot pintaan. Hän ei halunnut muistella sota-aikaa ollenkaan. Ymmärsin, vaikka tunnettu tosiasia taitaa olla se, että muistelulla on terapeuttinen vaikutus. Riippuu tietysti siitä, miten muistellaan.
Mummiksella eli Mummon kammarissa vaikeana aiheenani oli analysoida David Grossmanin teosta Sinne missä maa päättyy - ja koko Lähi-idän kamalaa sykkyrää saman tien. Olen puhunut kirjasta jo tarpeeksi ja nyt sanon vain sen, että ihmettelen tätä sensitiivistä, viisasta ikäihmisyleisöä. Nämä ihmiset ovat avoimia ja pohtivaisia ja ennakkoluulottomia - vaikka joskus vanhoista ihmisistä ajatellaan ihan toisin.
Seuraavana päivänä ryntäsin Poriin murrematamin hahmossa. Joskus vierastan tuota sivupersoonaani, joka on tullut kylkeeni vähän kuin vahingossa, mutta kun Satakunnan Museossa oli sali täynnä väkeä ja tunnelma lämmin ja välitön, tuntui oikein mukavalta. Sanoinkin, että murre kuuluu oikeastaan vain puheeseen ja kukoistaa lähipiirin kesken, mutta tämäntapainen kokoontuminen voi olla kuin laajennettu perhepiiri. Ehkä tämmöisessä voi vähän kuin salaa harrastaa murretta, joka monessa muussa yhteydessä tuntuu keinotekoiselta ja on monenlaisten kielenparsien sillisalaattia.
Itse olen kielen monissa koukuissa ja keinuissa keikkunut koko ikäni. Siksi kai tuli kirjoitetuksi Aikalaiseenkin esittely Ulkomaanlehtoriyhdistyksen nelikymmenvuotisjulkaisusta ja samaan kyytiin uppsalalaisesta väitöskirjasta, jossa on tutkittu unkarilaistaustaisten maahanmuuttajien kielen säilymistä Suomessa ja Ruotsissa. Tämäntapaisissa tutkimuksissa iskee aina silmille Suomen ja Ruotsin huomattava mentaalinen erilaisuus, vaikka toisaalta nämä kaksi maata ovat niin samanlaisia, että tuskin mitkään muut naapurukset ovat yhtä samanlaisia. Suomessa on paljon vähemmän unkarilaisia, mutta oli kiintoisaa nähdä johtopäätös, että suomenunkarilaiset voivat ehkä sittenkin säilyttää kielensä paremmin kuin ruotsinunkarilaiset. Se jää nähtäväksi.
Mutta tämän päivän Hesari kertoo ilmiöstä, josta olen kuullut paljon jo muualtakin. Hesari on haastatellut ulkosuomalaisia, joista ylen moni on pannut asuinmaassaan merkille Suomen kärsimän eräänlaisen imagotappion. Ovat siihen muutkin seikat vaikuttaneet, mutta viimekeväiset eduskuntavaalit aivan erityisesti. Aikakauslehdistä Hiidenkivi taisi olla ensimmäisiä, joka osasi surra kulttuurivaihtoon ja muuhunkin vuorovaikutukseen tulevaa lommoa. Yksi tappio on sekin, että monikaan ulkosuomalainen ei halua näin ummehtuneeseen maahan enää palata.
Itsekin ajattelen, etten haluaisi tällä hetkellä olla suomalaisen kulttuurin edusnainen maailmalla. Nyt ihmettelen, miten mukavaa se oli 1970-luvulla, vaikka olimme suomettuneita ja rähmällään ja mitä kaikkea meistä sanottiinkin. Mutta asenteet Suomea kohtaan olivat ainakin Pohjoismaissa hyvin positiivisia. Nyt tajuan sen niin, että sodista oli kulunut vasta reilut kolmekymmentä vuotta. Pohjoismaissa nopea toipumisemme herätti ihailua ja kiinnostusta. Nyt Suomi herättää monella taholla ihmetystä. Mikä teihin on mennyt, kyseli uppsalalainen tuttavankin hiljattain. Olemme taas "outo Pohjolan kansa". Semmoisena meidät on kyllä joskus ennenkin tunnettu, vaikka muitakin näkemyksiä on ollut.
PS. Tuli tässä nyt taas opetelluksi entisen kotikaupunkini Uppsalan kirjoitusasua. Vuosikymmenet olin tottunut siihen, että suomeksi kirjoitetaan Upsala ja ruotsiksi Uppsala, mutta uusi suositus on tämä, että kirjoitusasu on sama kummassakin kielessä. Kyllä tähän tottuu. Vanha, kunnianarvoisa lehti on Upsala Nya Tidning. Se muuten otti aina mielellään juttuja suomalaisesta kulttuurista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti