HENGENPITIMIÄ

Nyt vähän enemmän kuria kehiin! Eli koetanpas pysyttäytyä enemmän kirjoissa ja muussa kulttuurissa ja vähentää muuta löpinää - vaikka heti kärkeen tekee mieli sanoa, että nyt on tullut luetuksi juuri jonkin romuskan ansiosta! Muuan ystävätär käyttää tällaista sanaa flunssasta ja muusta vastaavasta, mitä ihmisen riesaksi tulee. Olen potenut jotakin jouluaatosta saakka, mutta enpä pysynyt silti avannostakaan poissa. Nyt loppiaisuinti on toistaiseksi viimeinen, mutta eiköhän tässä elämä palaudu normaaliksi ja Näsijärvi kutsuu ennen pitkää.

Kirjoista. Joulupukki hemmotteli Rosalla ja siitä kirjoitin jo. Syntymäpäiväpukki toi Coetzeen Kesän. Voi että! Palaa mieleen, miten muuan vanha kustannustoimittaja sanoi: kun saa eteensä oikein hyvän tekstin tulee paitsi iloiseksi myös kateelliseksi! Miten joku osaakin noin... Coetzee on tunnettu ja tunnustettu guru (Nobelinkin saanut) ja kykenee siihen mihin harva: vetäisee todellisuuteen (ja itseensä) viiltoja semmoisiin kohtiin, ettei sitä yleensä tehdä. Kirja on varsin omakohtainen, mutta jo perusidea on loistava ja iskee silmää lukijalle: sinä luet, miten luet ja uskot mitä tahdot... Teoksen mukaan kuuluisa nobelisti ja elämässään monella lailla onnahdellut  John Coetzee on kuollut ja nyt ovat tutkijat ja elämäkerturit hänet tunteneiden kimpussa! Haastatteluja tehdään ja sitten niistä puretaan tekstiä! Lukijalle jää se käsitys, että Coetzee todella viipaloi itsensä ja elämänsä nahkoineen karvoineen lukijan eteen. Haastattelijat ja haastatellut voivat olla fiktiivisiä tai sitten eivät - mutta sillä ei ole penninkään väliä. Teos osoittaa älyllisen ihmisen taakan, kun maailma ympärillä on mikä on. Yrittihän pasifisti Coetzee elää Jenkeissäkin, kunnes tulivat Vietnam-ongelmat. Etelä-Afrikassa valkoisen miehen taakka painaa koko ajan ja joka käänteessä, vaikka hän ei ikinä missään teoksessaan ole afrikkalaisistakaan piirtänyt kuvaa minään jaloina villeinä. Väkivalta on läsnä joka hetki. Ja minuun teki jo kansi voimakkaan vaikutuksen: nuori laiha mies tiellä, paita auki, (kukas muu kuin C itse) paljas rinta valmiina ottamaan vastaan kaikki nuolet, jotka elämä siihen ampuu - ja kyllä se ampuu! Takana luikertelee tie ja levittäytyy eroosion kalvama maisema.

Olen itse viikon ajan ihmetellyt sitä joskus, surrut. Katsellut esimerkiksi Kapkaupungin loputtomia hökkelikyliä ja Kultamuseon kuvia siitä, miten valtaisaa Afrikan rikkauksien riisto on ollut. Väestöstä tehtiin ilmaista orjatyövoimaa. Maa otettiin viiniplantaaseiksi. Ihmisten väliin rakennettiin valtavat muurit, fyysiset ja henkiset. Mustat, värilliset, buurit, afrikaanerit - kaikilla leima otsassa jo syntymästästä saakka ja se leima oli kohtalo. Ei ihme, että Coetzee on asunut Australiassa jo toista vuosikymmentä.

Ihan toisenlainen on Satu Taskisen Täydellinen paisti, nuoren naisen hilpeä kokemuskirja, kun hän kertoo, miten päähenkilö koettaa laittaa juhlapaistia kylään tulevalle anopille ja kälylle ja kälyn tyttärelle. Itse asiassa hän on vasta syynissä eikä vielä ihan oikea miniä, mutta hän asuu Itävaltalaisen kanssa, Franzin, josta hän käyttää hellittelevää mutta samalla tietysti leimaavaa Itävaltalainen-sanaa. Paisti kasvaa kovasti itseään isommaksi asiaksi, koska täydellistä on niin vaikea tehdä - varsinkin kovan suorituspaineen alla. Päivällisistä tulee lievästi sanottuna värikkäät. Teoksen humoristinen ote kantaa aika hyvin sinänsä "pienen" teeman ympärillä ja on herkullista luettavaa ainakin niille, joilla on kokemusta ulkomaiden oloihin sopeutumisesta. Olisin tätä silti vähän lyhentänyt!

En kerkiä nyt kirjoittaa kaikista lukemistani kirjoista, mutta yksi suuria iloja oli alennusmyynnistä löytynyt Bengt Jangfeldtin Anteckningar om Joseph Brodsky. Språket är Gud. Brodsky on kauan kuulunut "kotijumaliini" ja tämä teos valottaa Brodskya ihmisenä, varsinkin maastakarkotuksen jälkeen. Häntä alettiin ahdistella 1970-luvun alussa ja tuomittiin irtolaisuudesta (mitäs muuta runoilu ja runojen kääntäminen olisi voinut olla) ja kun ahdistelu koveni, Anna Ahmatova tokaisi kuin ennustajaeukko: jaha, pojalle luodaan elämäkertaa! Ahmatova tämän tiesi ja vaistosi jos kuka. Hän oli menettänyt hirvittävällä tavalla kaikki läheisensä ja kökötteli erakkona Karjalan kannaksella. Brodskyn karkotus tapahtui 1972 eikä hän sen jälkeen saanut tavata vanhempiaan. Näiden matkustuspyynnöt torjuttiin aina, vaikka kamppailu oli sitkeää ja maailman kulttuurieliittikin yritti painostaa Neuvostoliittoa. Ei mitään tulosta. Brodsky kuoli sydänkohtaukseen 1996 ja haudattiin rakastamaansa Venetsiaan. Siellä, kuten Tukholmassa ja Helsingissäkin, hän katseli rantoja, siltoja, vanhoja rakennuksia, suri Leningradiaan, jossa ei voinut 70-luvun alun jälkeen käydä. Kirjassa on makaaberi kuva jättiläiskranssista, jonka Boris Jeltsin lähetti hautajaisiin - ja jonka fiksut ihmiset sitten kuskasivat läheiselle Ezra Poundin haudalle. Totisesti, sen vanhan "fasistin" haudalle se paremmin sopi! Mutta Nobel-palkittu olisi jo kovasti kelvannut Neuvostoliitolle. Onkohan taivaitten laidalla sittenkin jokin oikeuspuntari, vaikka esimerkiksi Pentti Haanpää sanoi, ettei ole...

Minulla on ollut tilaisuus kuunnella kerran Brodskyä Uppsalassa ja hänellä oli todella maaginen kyky ottaa yleisönsä - venäjäksikin, jota kieltä yleisöstä harva osasi. Pehmeä, monotoninen ääni resitoi runoja, enkä varmaan ollut ainoa, jolle tuli tunne, että ymmärrämme jotakin, vaikka sanoja emme ymmärräkään.

Nobel-palkitut pitävät aina puheensa Tukholman Pörssitalolla ja voi että, kuinka minä taputtelin ja pyyhkielin katederin laitoja, vähältä piti, etten suudellut :),  kun sain kerran saarnata samasta pöntöstä Ruotsin Akatemian sarjassa Det sköna i skönlitteraturen. Suomen kirjallisuuden asialla tietysti olin, mutta luulenpa vain, että uutta suomalaista nobelistia ei ole näköpiirissä. Ei pitkään aikaan. Voiko olla koskaan, kun kielialue on niin pieni ja hyvät kääntäjät yhä harvemmassa.

Sananen muista hengenpitimistä, sillä sitähän kulttuuri pääasiassa on! Loppiaisena Juha Uusitalo lauloi sydämeenkäyvästi Tampere-talossa. En ole koskaan oikein kallistanut korvaani semmoisille Niin kauan minä tramppaan, mutta kun jyhkeä baritoni jylisee tämmöistä pohjalaista uhoa, se tuntuu! Ainoa teatterikokemus joulun tuntumassa olikin sitten Frenckellin Hiiriä ja ihmisiä. Konstailematonta prusteatteria Tommi Auvisen ohjauksessa. Puhki tuttu tarina, mutta hyvä muistutus tässäkin ajassa, millaista elämä voi olla, jos mitään sosiaalista turvaverkkoa ei ole. Ei kaikkien vajaavaltaisten huolenpitäjäksi osu niin hyvää ihmistä kuin George kaikkine kiukutteluineen ja kiroiluineen lopulta on. Hänen lopputekonsa on eutanasia, ja ajattelen, että Steinbeck on viisaasti jättänyt pohtimatta, mitä ampumisesta seuraa - sillä seuraahan siitä, mutta se on sitten jo toinen juttu. George piti Lennietä hengissä paitsi aineellisesti myös unelmilla, voisi sanoa kulttuurilla! Että sitten kun meillä on pikkuinen talo ja saat hoitaa kaneja... Unelmista ihmiset elävät.