KEVÄT KEIKKUEN TULEVI

Olen ikäni kaiken luullut, että tuo kevään keikkuminen tarkoittaa iloista, hyppelevää  liikkumista - mutta sitten kuulin jostakin, että sitä se vain on merkinnyt, että kun nälkiintyneet, nääntyneet eläimet pääsevät keväällä ensimmäistä kertaa ulos, eivät ne pysy kunnolla edes pystyssä vaan keinahtelevat...

Itsekin olen keikahdellut lukuisilla pyörämatkoillani, mutta vielä en ole katkonut luita. Tiet ovat yhä jäisiä, kun menee vähänkin kaupungin ulkopuolelle. Sinnekin on nyt tiheästi ollut asioita.

Mutta jotta tämä nyt alkuunkaan kävisi kirjallisuus- ja kulttuuriblogista, kirjaan muistiin jotain päällimmäisiä. Aloitan tuoreimmista. Pohjolan päivän kunniaksi Tampereella vieraili 23.3. tromssalainen kirjoittaja, esseisti, projektinjohtaja (ynnä muuta, ynnä muuta, monitoimimies), jonka teemana oli Fremmed i Finland, hjemme i Norden. Hän on yksi niitä skandinaaveja, jotka pohdiskelevat Suomen erilaisuutta ja "kummallisuutta" ja ymmärtävät sitä kyllä historian valossa. Jokaisen Skandinavian maan historia on erilainen, mutta meidän vielä "erilaisempi". Olen siitä itsekin kirjoitellut ja luennoinut, että me olemme puoliksi bysanttia... Monella tavalla olemme  halki idän ja lännen välissä ja meillä on enemmän kuin muissa Pohjoismaissa sellaisia pöhköpäitä, jotka luulevat, että jossakin voisi olla Impivaara, jossa saisi istua karvat korvilla muusta maailmasta tietämättä ja välittämättä.

Ehdin viedä luennoitsijavieraan ja hänen vaimonsa vielä Vapriikiin ja runokauppaan ja ruisleipäkauppaan ja illan päätteeksi katsomaan Claes Olssonin elokuvan Taistelu Näsilinnasta. Olimmehan juuri katselleet Näsilinnaa Vapriikin ikkunoista. Mutta voi, mikä pettymys elokuva oli. Se mässäili tappamisella. Analyysi ja näkemys puuttui. Historiantaju puuttui. Se on iso puute. Annan vain kaksi tähteä...

Edellisen viikon huippuhetkiä oli Unkarin kansallispäivän juhla Porissa. Pääsin "siivellä". En ole Unkarin-tuntija. Mutta aina lähden mielelläni kotikaupunkiin ja tunkeutuuhan se luihin ja ytimiin, kun saa kuulla Haydnia ja Brahmsia ja muita vastaavia hyvin soitettuna. Porin Promenadikeskus vaikutti toimivalta kokonaisuudelta ja salin akustiikkakin ainakin minun tukkoisiin korviini ihan hyvältä. Illan päätteeksi oli vastaanotto unkarilaisyylisine buffetteineen kaupungintalolla. Sitten kipaisimme muutamaksi tunniksi nukkumaan sukulaisteni luo ja kuuden junalla riennettiin jo kohti Tamperetta, jotta ystäväni ehti töihin. Itse totesin, että minä jarruttelisin mielelläni jo kurveissa. Silti menin samana iltana vielä Kangasalan Lepokotiin katsomaan Siskokullat-näytelmää, joka kertoi Lepokodin pitäjien eli Adlerin perheen tarinan. Se oli amatööriteatteria, mutta ihan nautittavaa - ja eniten taisin katsella tuota erikoislaatuista taloa, joka on tulvillaan aineellisia ja henkisiä muistoja. Iso, kallisteleva, nitisevä ja natiseva talo on tuppitäynnä esineitä, jotka puhdistetaan pölystä kerran vuodessa. Siellä ovat hermojaan lepuuttaneet monet kuuluisuudet, Sibeliuksesta ja Mannerheimista alkaen. Kyllä paikoilla on paikan henki ainakin niin kauan kuin jotakin on pystyssä!

Kulttuurin ohessa muita hengissä pitäjiäni ovat ystävät ja monet, kauaskin ulottuvat säikeet. Tiedän, että ainakin siinä suhteessa elän hyvin erilaista elämää kuin menneet polvet. Yhtäkkiä tupsahti pieni huushollini täyteen valoa, kun sain valtaisan kukkalähetyksen, jonka lähettäjä asuu Oslossa. Tuntuu, kuin vieras olisi käynyt paikalla itse. Samaan päivään osui maili Moskovasta. Siinä muuan entinen opiskelija kirjoittaa kuulumisiaan niin puhtaalla ja kohteliaalla suomen kielellä, että semmoista saa harvoin meiltä "kantasuomalaisilta", jotka emme tietenkään epävirallisissa yhteyksissä pinnistelekään korrektiuden vuoksi. (Ei pidä eikä tarvitse, sanon minä, vanha suomen maikka. Rekistereitä saa ja täytyy olla monta!) Mutta melkein liikuttaa, kun ulkomaalainen on vaivautunut opettelemaan kaiken maailman potentiaalit ja deminutiivit ja kirjoittaa esimerkiksi kauniin kiitoksen "kirjasestasi". Jotkut ovat kielineroja!

Omanlaisensa kielivirtuoosi on Jari Tervokin, jonka Laylan nyt luin. Tervo on kielessään lonkeroinen ja runsas ja oppinut viimeisen päälle Matti Pulkkisen opin, että romaani on sika, kaikkiruokainen... Sinne mahtuu paljon ja vähän mitä vain. Aihe on tärkeä, mutta Tervon tyyli ei oikein kolahda minuun. Husein Muhammed (hyvä keskustelija) on osoittanut myös lukuisia virheitä Tervon kurdituntemuksessa. Niitä tulee tietysti aina. Kukapa ulkomaalainen kirjoittaisi edes tästä meidän paljon läpinäkyvämmästä tuohivirskukulttuuristamme kirjan, johon ei ihan pakosta tulisi virheitä - tai "virheitä". Joskus kysymys on näkökulmista. - Kyllä se  silti hyvä oli, että Tervo sai niin sanotun lausefinlandian Vihtorin kirjamessuilla viikko sitten. On hän kirjallisuuden ammattilainen jos kuka. Itse kuuntelin kirjamessuilla vain Katja Ketun, Elina Kivihalmeen ja Kirsti Mannisen keskustelun sota-ajan naisten kokemuksista. Viime aikoina naisten sota on vihdoin nostettu esiin. Näiden keskustelijoiden tuotteista pidän ehdottomasti parhaana Elina Kivihalmeen dokumenttielokuvaa Tuntematon emäntä. Se antaa kaunistelemattoman ja koskettavan kuvan menneen ajan sitkeistä naisista, joiden ainoa vaihtoehto oli kestää. Heikommat nääntyivät, sitkeimmät selvisivät. Se luonnonlaki pätee yhä moniaalla.

Ja luonnonlaista tupsahti vielä mieleen Ikimetsänystävien kokous Tampereella pari viikkoa sitten. En ole oikea asiantuntija, en asiatuntija lainkaan, mutta tutkittuun ja punnittuun tietoon on pakko uskoa ja on pakko järkyttyä siitä tuhosta, joka maaperällämme tapahtuu, ihan silmiemme alla. Biodiversiteetti on köyhtynyt niin paljon, ettei kehitystä voida enää kääntää. Korkeintaan jarrutella. Media ei ole havahtunut vielä, mutta kyllä se sitten tapahtuu, kun on aivan liian myöhäistä.

Ihmisen lajiominaisuuksiin taitaa kuulua myös juuri tuo liian myöhään havahtuminen. Pätee niin isoissa kuin pienissäkin asioissa.

EI AIKAA MUISTAA!

Ohhoh! Eipä ole pitkään aikaan ollut "Muistamisen aikaa". No ei väliäkään; en pidä tätä tärkeänä kirjoittamisen muotona enkä tärkeänä tekemisenä ylipäätään. Piti joskus tehdä kirjallisuusblogi, mutta kun elämässä jyräävät niin monet asiat, että lukeminenkin jää joskus vähiin.

Viime aikojen paras elämys oli Kristina Carlsonin William N. Päiväkirja. Selvisi tämä metka otsikkokin. Kirjoittajaminä on erakko jäkälätutkija William Nylander, Pariisissa elelevä suomalaistaustainen vanhapoika, joka nappaa kotiapulaisen talousvihon päiväkirjakseen. Siitä tulee viehko kirja, joka peilaa paitsi Williamin ajatusmaailmaa myös sen ajan Pariisia ja muuta Eurooppaa. William kärsii talvisin kämppänsä kylmyydestä, kesäisin kuumuudesta, sairastuu ja kuolee - mutta hänhän "tietää", että tuberkuloosikin on perinnöllistä, Pasteur basilliteorioineen huijari... Näin se aina menee! Voisi ehkä sanoa, että onneksi tieteellä on aina vastarintansa ja se joutuu todistamaan ja todistamaan, ennen kuin uusi tieto menee läpi. Carlsonin taustatyötä ja eläytymiskykyä täytyy ihailla. William on ollut todellinen henkilö, mutta päiväkirja on Kristina Carlsonin luoma. Hyvin on luotu!

Muita elämyksiä: Mikko Niskasen Kahdeksan surmanluotia vahvistuu joka katselukerralla ja pikku heikkoudetkin näkyvät selvemmin. Kai se hänen taustastaan johtui, että hän osasi kaivaa esiin suomalaisen köyhyyden kovan ytimen - myös sen henkisen ytimen. Se tuntuu vieläkin eräänlaisena karuutena. (Myös monen ihmisen suunnattomina, turhina tavaramäärinä! Niiden haalimisen selitys tulee sieltä.)  Itsensä hän pani tässä likoon munaskuitaan myöten. Lopputulos on jyhkeä, viiltävä. Ihan sivujuonne on se, että aivan kuin Edvin Laine Tuntemattomassa hänkin osoittaa Surmanluodeissa, miten isoista, kiusatuista miehistä pullahtaa esiin pikkupoika, kun päästään pontikantekopuuhiin. Se on kovin vaivalloista työtä, mutta silmissä alkaa vilkkua ja hymy tulee huuleen... Oivallista juoppouteen taipuvan kansan psykologiaa!

Sekin jäi elokuvasta mieleen, että kun ollaan köyhyyden kovassa ytimessä, ei jakseta ajatella lastenkaan tulevaisuutta. Näinhän on maailmanlaajuisesti. Jos vaikka puintityö vaatii, olkoon poika poissa koulusta. "Kai se jo tarpeeksi on niitä värssyjä lukenut." Isä sanoi jotain semmoista. Ei hän nähnyt koulunkäynnistä olevan hyötyä - se oli turhaa ajankulua. En tiedä, kuinka pitkälle tuota asennetta Suomessa riitti, mutta ainakin aluksi kansakouluja vastustettiin silläkin perusteella, että siellä opitaan laiskoiksi. No, tämä on harvinaisen kovakalloista kansaa - esimerkiksi Stalinin ja Kekkosen todistuksen mukaan, monen muunkin...

Sekin palasi mieleen, minkä olen kuullut Jari Tervolta: kun elokuvan esikuvahenkilö  palasi vankilasta, hän oli todella rikki mennyt mies. Tappoi vielä vaimonsa. "Kuulkaa korpeimme kuiskintaa"... Kyllä täällä on ollut sakeanaan murhetta, on vieläkin, vaikka erilaista.

Vanhusriennoissakin olen juossut. Eilen oli yksi hauskimmista pitkään aikaan, Turussa. Ehdin samalla reissulla viehättävään Pieneen Kirjapuotiin ja taidemuseoonkin. Olin komentanut itseäni, että saan ostaa vain yhden kirjan ja päädyin Oliver Sacksiin. Teos on nimeltään Kirjailija joka kadotti kirjaimet. Olen lukenut Sacksilta aiemmin teoksen Mies joka luuli vaimoaan hatuksi. Sacksilla on kaunokirjailijan kyvyt ja huippuneurologin tiedot ja taidot ja hän on itse loputtoman kiinnostunut siitä maailman mutkikkaimmasta tietokoneesta, joka on korviemme välissä. Ymmärrän jo Esko Valtaojaakin, joka sanoi jossakin, että jos saisi nyt aloittaa tutkijanuransa, ei hänestä tulisikaan tähtitieteilijää vaan aivotutkija. Päänsisäisten universumien salat eivät ratkea koskaan, mutta aina on piirun verran enemmän tietoa - ihan kuin avaruudestakin. Kiehtovaa, kiehtovaa - ei voi muuta toivoa omalta osaltaan kuin että säilyisi edes tämä heikkokin näkökyky ja voisi lukea kaikesta. Lukematta ja tiedon piiriään laajentamatta ei voi elää. Siltä minusta aina tuntuu. Saarikoski huokaisi vanhana, että hänellä olisi vielä paljon selville saamista... Meiltä kaikilta jää aika paljon selville saamatta. Surku!

Minun piti saada olla viikko Valamossa lukemassa ja kirjoittamassa, mutta toisin kävi. Lähipiirissä on monta avun tarvitsijaa ja niin se on, että se juoksee asioilla ja hoitaa, jolla on jalat. Kun ikäännymme, pelistä pois putoavia on enemmän ja enemmän.
No juuri vanhuudesta ja pois putoamisista kirjoittaa Turun-reissunkin tiimoilta, mutta ajatus nyrjähti. Joidenkin vanhusten kanssa on todella hauskaa keskustella esimerkiksi kirjallisuudesta, kun pää on tulvillaan muistoja ja kaikenlaiset rooliminät saa tiputtaa tien oheen. Saa tulla vapaita assosiaatioita, joissa peilautuu kaikki opittu ja koettu. Ja aina hätkähdän sitä, miten pieni maa Suomi on. Eilen eräs pyörätuolia käyttävä herra alkoi kysellä, tunnenko Kalevalan norjantajan Albert Lange Flifletin. Tietysti! Molemmat olemme tavanneet hänet - mutta hänkin on poistunut jo kauan sitten. Tunnenko sen ja tämän fennistin, tunsinko eepossymposiumin järjestäjän Lauri Hongon. Tietysti tiesin, vaikka en tuntenut. Ja symposiumikirjan olen lukenut. Olemme pieni, sisäänpäin lämpiävä maa, jossa "kaikki tuntevat kaikki". Siitä on hyviä ja huonoja seuraamuksia. Joskus kadehdin uppsalalaisia tutkijoita, jotka sanoivat, etteivät koskaan kirjoita arviointeja tuttujensa teksteistä tai teoksista. No joo, ajattelin. Vaikeaa se onkin, mutta Suomessa loppuisi sitten kaikki kirtiikki!

"Mä lehden luin" ja lopuksi tulee tähän pikku kiukku: mitä Opetusministeriö TAAS tekee. Olin kuusi vuotta sitten äidinkielen didaktikon sijaisena ja sain jakaa opetusharjoittelijoiden hämmennyksen ja ahdingon silloisen yo-kokeen uudistamisessa. Nyt taas! Työrauhaa ei kouluissa ja yliopistoissa ole enää lainkaan, kun uusi muutos on ovella ennen kuin edellistä on kunnolla ehditty ajaa läpi. Se on turhauttavaa. Äidinkielen yo-kokeesta on vaikea tehdä sellaista, ettei se mittaisi yleissivistystä ja ajattelukykyä - mutta mistäs sen tietää. Voi sekin vielä onnistua!!!

Ni ja nyt on vielä naistenpäivä! Ihan pöhkö päivä minun silmissäni, mutta Tulenakantajissa luetaan vangittujen naisrunoilijoiden tekstejä. Sinne on ehdittävä.